tiistai 26. helmikuuta 2008

Siivettömät sovinistit

Ajatus keskiverrosta lintuharrastajasta edellyttää myös sukupuolen määrittelyä. Suomalainen lintuharrastaja ei nimittäin – herra paratkoon – ole nainen, vaan mies. Vaikka wannabe-sukupuolineutraali suomen kieli mahdollistaa fyysisen sukupuolen kätkemisen, on meikäläisessä lintuharrastajassa kyse aina miehestä.

BirdLife Suomi jaksaa mainostaa 9000 jäsentään joka käänteessä. Sen sijaan se ei kerro, kuinka monta niistä on naisia. Prosenttiosuus ei ole missään tapauksessa korkea, ja toisaalta oikeista lintuharrastajista osuus lienee vielä alhaisempi. En siis puhu nyt mistään pihabongaajista, vaan harrastukseen sitoutuvista henkilöistä: niistä, jotka käyttävät seipiötä ja jotka pitävät nuorten luhta-, ryti- ja viitakerttusten muodostamaa määritysongelmaa aidosti kiinnostavana.

Onneksi rengastajatilastot sentään mahdollistavat tämän asian numeerisen käsittelyn. Jos on aikaa ja intoa toimia vapaaehtoisuuden pohjalta ponnistavana rengastajana, niin on oletettavasti myös oikea lintuharrastaja. Mitätöntä harhaa tähän tilastoon aiheuttavat lähinnä muutamat ammattibiologit, jotka ovat päätyneet rengastajiksi tutkimuksellisista syistä ilman todellista sydämen paloa siivekkäisiin.

Vuonna 2007 rengastuslupaansa käyttäneistä lintuharrastajista 7% oli naisia. Edellisenä vuonna oltiin suurin piirtein samoissa lukemissa. Rengastustoimiston nykyisistä seitsemästä työntekijästä kaikki ovat miehiä.

Näppituntumani on samansuuntainen rengastajatilaston kanssa: todellisista harrastajista alle kymmenen prosenttia on naisia. On hyvä huomata, että tämä ei ole tilanne maailmanlaajuisesti. Esimerkiksi Brittein saarten yli miljoonasta lintuharrastajasta lähes puolet on naispuolisia.

Ehdotankin suomalaisille lintuharrastajille toimenpiteitä kansallisen sovinistisen lintuharrastuskulttuurin säilyttämiseksi. Maassa, jossa nainen voi edetä presidentiksi asti, pitää olla turvapaikka myös miehille. Ehdotan, että suomalaisesta lintuharrastuksesta luodaan maailman ensimmäinen kulttuurinen miestensuojelualue.

torstai 21. helmikuuta 2008

Kuikka, Iso Gee vai immeri?

Rallin jälkipyykistä jäi ikävä maku. Pinnakisan viime tunneilla ulkomerellä muuttanut kuikkalintu oli kahden porukan mielestä selvä kuikka, kun taas pari muuta oli ison gavian kannalla. Rohkeimmat olivat tekemässä linnusta jo amerikanjääkuikkaa, vaikka värejä ei kukaan linnusta nähnyt. Mene ja tiedä. Purkutilaisuudessa lintu huudettiin sekä isona gaviana että gavia sp:nä, mutta lajilleen lintua ei kai lopulta määrittänyt kukaan, vaikka pinnapaineita oli sekä suuntaan että toiseen.

Maallikoilla on kaksi peruskysymystä linturalleista. Eikö niitä havaintoja tarkasteta mitenkään? Miten voi tietää, että on nähnyt sen mitä sanoo?

Jokainen ralleja kolunnut tietää vastaukset. Havaintoja ei tarkasteta mitenkään, eikä vastineena havainnon oikeudesta ole kuin joukkueen oma sana. Tosin joskus purkutilaisuudessa on käytetty ns. sosiaalista painostusta määrityksen muuttamiseksi, mutta siitä enemmän joskus toiste. Asian mittakaavaa valaistakseni minulla on tapana kertoa tungetteleville turisteille, että eivätpä rallien palkinnotkaan paini samassa sarjassa F1-sarjan pokaalien kanssa.

Esimerkiksi Ahvenanmaa-rallin palkintopystinä palvellut kotkaveistos on lähinnä perkeleellinen riesa, kun taideteoksen siivet irtoilevat ja pysti on niin suurikokoinen, ettei sitä pysty kunnolla yksin kantamaan. Perimätiedon mukaan kyseinen kiertopalkinto on muun muassa rikkonut yhden auton takalasin, käynyt voittajajoukkueen mukana saunassa ja ollut unohtua majoituspaikkana palvelleen hotellin käytävälle. Lauttasaari-rallin voittajille joku reilua häviäjää teeskennellyt on kuulemma joskus tarjonnut tuopit, mutta sitäkin on varmasti kaduttu seuraavana aamuna. Ainakaan palkintojen takia ei siis kannata vääntää.

Kisoissa lajinmääritys perustuu luottamukseen. Ralleista pahimmat vääntöyritykset karsiutuvat jo sen säännön perusteella, että yli puolen joukkueen pitää havaita ja määrittää sama lintu. Yksin tehtävissä pinnaennätyksissä asia onkin jo toinen. Jos joku näkee toistuvasti yksin rareja, joita muut eivät pysty bongaamaan, niin voi olla varma selän takana lausuttavista epäluottamuksen lauseista. Esimerkiksi ensimmäisen suomalaisen rikottua maagisen 5000 maailmanpinnan rajan sai etelärannikolla asti toistuvasti kuulla kommentteja siitä, miten kyseisellä henkilöllä on tapana ruksata hatarin perustein laji listalleen. Merkillepantavaa oli kuitenkin se, ettei yksikään näitä huhuja minun korviini levittänyt tuntenut kyseistä harrastajaa henkilökohtaisesti. Kateuskin voi saada siivet.

Harva lintuharrastaja pitää listallaan tietoisesti väännettyjä tai edes epävarmoja havaintoja. Ainakin minä olen siivonnut elislistaltani esimerkiksi epäselvät harrastuksen alkuaikojen havainnot. Toisaalta ulkomailla jonkin verran reissanneena tiedän, että uuteen paikkaan saavuttaessa saattaa raksia listalleen lajeja turhan heppoisin perustein, kun ei ole vielä selvillä alueen peruslajistosta. Kaukomaiden kirjallisuuskin saattaa olla vähän sinne päin.

Perusohje on kuitenkin yksiselitteinen. Jos harrastajien vilpittömyyteen ei voi luottaa, niin suosittelen lämpimästi kaukoputken kaniin viemistä ja perehtymistä vaikkapa kotimaan mesipistiäisiin. Sen alan harrastajista on kuulemma pula.

lauantai 16. helmikuuta 2008

Mikä helvetin seipiö?

Jos olet lintuharrastaja niin varmaan tiedätkin. Seipiö on kiikarin tukikeppi, englanniksi finnstick. (Tosin maakuntien miesten voi kuulla käyttävän myös nimeä pamppu -- arvatenkin turkulaisten kolttosia.) Muuan takatukkainen vanhan kaartin lintumies on epäillyt nimen tulevan Norssin slangista; onpa samainen Lågskärin veteraani vihjaissut olevansa jos ei peräti laitteen isä niin ainakin kätilö.

Tulin taas talvilomalla todistaneeksi, että suomalaisia lintuharrastajia pidetään ulkomailla kovina maastojyrinä, määrittäjinä ja löytäjinä. Todennäköisin syy tähän on mitä ilmeisimmin seipiö, se kummallinen keppi, jolla suomalaiset erottuvat joukosta Eilatin hietikoilla ja Fair Islen kallioilla. Jos joku katselee lintuja niin paljon että kädetkin väsyvät, niin täytyyhän kyse olla kovasta heebosta. En menisi lyömään vetoa suomalaisten harrastajien paremmuuden puolesta, mutta jotakin harrastuksen vakavamielisyydestä seipiön käyttäminen kertoo. Käsien väsyminen ei saa olla este lintujen katselulle. Jos et ole valmis pilkkomaan ja työstämään poikavuosien parasta jääkiekkomailaa joka lintuharrastajalle elintärkeäksi työkaluksi, niin sinulla on vielä paljon opittavaa asioiden todellisesta tärkeysjärjestyksestä.

Seipiö on käyttökelpoinen mittari myös kotimaassa. Jos staijikalliolle kipuavalla ei ole kainalossaan seipiötä, ei tulijaa tarvitse edes tervehtiä. Mikä lie dude. Tavalliselle lintuharrastajalle seipiöttä staijaaminen on lähinnä sosiaalinen itsemurha.

Erotelkoon seipiö myös tämän blogin lukijat. Jos seipiön tunteminen ei kuulu sinusta yleissivistykseen, niin keskity vaikka neuleblogeihin. Oikea lintuharrastus on vakavaa puuhaa.