maanantai 31. maaliskuuta 2008

Huuhaahuuhkajat

Viimekesäisen Suomi-Belgia-fudisottelun myötä kaupunkihuuhkajien tunteminen on muuttunut osaksi helsinkiläistä yleissivistystä. Ville Wallgrenin rumimpien patsaiden tunnistaminen tai Sipoon kirkon sijainnin tietäminen on turhuuksien turhuus, kärpästen surinaa korvissa ja so last season, kun puhutaan 2000-luvun kaupunkituntemuksesta. Bubi-huuhkaja ei ole patsas vaan lihaa ja verta, eksoottista boreaalista luontoa Suomen ainoan urbaanin metropolin öisessä sykkeessä.

Cityhuuhkajista ei olisi voinut tulla vastaavalla tavalla coolia ilmiötä viittätoista vuotta aiemmin. Viimeisen vuosikymmenen aikana Helsinkiin on kasvanut ja kotiutunut suuri määrä asukkeja, joiden piipahdukset Kehä III:n ulkopuolella ovat vain satunnaisia mummontapaamisvisiittejä perintöä odotellessa ja ohimeneviä kaljanhuuruisia juhannuskeikkoja. Jo Esplanadin puisto edustaa tälle ihmisryhmälle villiä luontoa. Pitääkö sitten vielä ihmetellä, että Stadikalle asettunutta huuhkajaa pidetään yhtä eksoottisena ja ihmeellisenä kuin mustaa miestä Pietari Suuren hovissa 1700-luvun alussa.

Niinpä Armon Vuonna 2008 Nicomarcus Toropainen kuvaa huuhkajaa kännykkäkamerallaan ja laittaa kuvat näkyville omaan galleriaansa, kun herran kainuulainen Jahvetti-isoisä viritteli vain viisi vuosikymmentä aiemmin jalkarautoja Hyypiänvuoren lumisille rinteille pöllön pään menoksi. Cityhuuhkajan herättämä valtaisa kiinnostus on merkki pahanlaatuisesta urbanisaatiosta ja kontaktipinnan menettämisestä luontoon, osa samaa uhkaavan luonnon kertomusta kuin Kaivopuiston loppukesäisin valtaavat tappajavalkoposkihanhet ja Kaisaniemen puistossa möyrivät salmonellakanit.

Lööppihuuhkajat ovat toistaiseksi keränneet pelkkiä pluspisteitä. Puntit voivat kääntyä milloin tahansa nurin, sillä pohjimmiltaan Euroopan suurin pöllö on armoton peto, jolle töölöläistädin puudeli edustaa juuri sopivan kokoista nokkapalaa. Pesimäaikana huuhkajan pesä kannattaa kiertää kaukaa. Huuhkajiin hurahtanut ornitologi Raimo Seppälä on verrannut poikasiaan puolustavaa huuhkajaa kerrostalon katolta ohikulkijan päähän tiputettavaan jauhosäkkiin, johon varmuuden vuoksi on teipattu vielä aimo annos joka suuntaan sojottavia kolmen tuuman nauloja. Kunhan Sörkan bubopari saa pari söpön pörröistä poikasta, niin eiköhän Uutislehti 100:n tekstiviestipalsta täyty parissa päivässä pöllönteilausviesteistä.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2008

Kevyttä ja sietämätöntä

Satakunnan Linnut -lehden numerossa 4/2007 oli pienoinen kirjallisuuskatsaus aloittelevalle lintuharrastajalle. Itseään kunnioittava orni voi tietysti lukea tällaista vain kuten kolmetoistavuotias pornolehteä: salaa itsekseen häveten. Yli viisitoista vuotta harrastaneelle helsinkiläiselle lintuharrastajalle olisi kiinni jääminen nöyryyttävämpää kuin paljastuminen Suosikin kestotilaajaksi.

Artikkelissa porilainen mutta muutoin yleisesti pätevänä pidetty Janne Lampolahti käsitteli asiantuntevasti ja genreen kuuluvan ylenkatseisesti määritysoppaita, mutta muisti ilokseni mainita myös Matti Koivulan & Jan Södersvedin teoksen Ornimisen sietämätön keveys. Tämä kirjahan on vastuussa siitä, että pilkkanimi orni on vakiintunut jopa harrastajien omaan kielenkäyttöön.

Ornimisen sietämätöntä keveyttä on syytetty brittiläisen Bill Oddien Little Black Bird Book -teoksen kopioksi. En ota kantaa, kun en kouluenglannillani ole opukseen tutustunut. Sataprosenttinen plagiaatti se ei voi olla, sillä Koivulan ja Södersvedin pilkkakirveet tavoittavat kieliposkisessa ehdottomuudessaan jotakin suomalaisesta lintuharrastuskentästä:

Oikaisemme lintuharrastuksesta levinneen, vääristyneen, puolivillaisia osatotuuksia sisältävän käsityksen. Piirrämme suomalaisen lintuharrastuksen kuvan paremmin kuin missään on kuunaan tehty.

(OSK, esipuhe.)

Lampolahti muistutti artikkelissaan, että todellisuutta ei tarvitse parodisoida, sillä se on kyllin naurettava itsessään. Mitä suomalaiseen lintuharrastukseen tulee, niin minulla ei ole tässä esitettyyn mitään lisättävää.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2008

165 km/h

Suomessa ei yksikään kärkibongari ole kuollut liikenneonnettomuudessa - vielä. Suurempien bongauskuvioiden kotosijoilla Brittein saarilla tällaistakin on jo tapahtunut.

Otetaan esimerkiksi Kokkolassa muutamia vuosia sitten ollut amurinuunilintu, lajissaan Länsi-Euroopan kolmas ja Suomen ensimmäinen - hyvin suurella todennäköisyydellä myös ainoa seuraavien vuosikymmenien aikana. Kyseessä ei siis ollut mikä tahansa pikkupinna vaan kunnon cosmic mindfucker; sellainen pinna, jota harva orni edes uneksii näkevänsä omilla retkimaillaan.

Olkoon Kokkola vaikka kuinka hieno kaupunki asujamistonsa mielestä, mutta Kehä III:n sisäpuolelta katsottuna se on helvetin perseessä. Aivan liian kaukana kiireiselle stadilaiselle bongarille. Linnun löytämisessäkin meni sen verran aikaa, että tieto linnusta kiiri eetteriin ja Lintutiedotuksen jäsenien matkapuhelimiin vasta 14.57.

Lokakuun päivät ovat lyhyet, mutta auringon laskiessa 17.52 paikalla oli ainakin yksi autokunta pääkaupunkiseudulta. Pinna plakkarissa, vaikka taivalta oli taitettu. Eniron reittihaku antaa kaupunkien välimatkaksi 481 km ja arvioiduksi ajoajaksi 5h 51min. Tuohon matkaan kului siis kiireisimmiltä alle kolme tuntia.

Lukion laajalla matematiikalla laskien keskinopeudeksi tulee noin 165 km/h. Jätetään moralisoinnit maailmantuskaa poteville linkolalaisille, mutta palataan näihin laskelmiin sitten, kun jotakuta kärkibongaria kaavitaan jätesäkkiin moottoritien keskikaiteesta.

maanantai 17. maaliskuuta 2008

Alppinaakka Haltialassa!

Tringan sähköpostilistalla kyseltiin määritystä Haltialassa nähdylle mustalle linnulle. Joku tarttui tuntomerkkeihin ja ehdotti - toivottavasti leikillään - alppinaakkaa. Siitähän havainnoija hermostui googlaamaan ja lopulta kailotti suureen ääneen, että sehän se oli! Suomenpinna, torvisoittoa ja kansanjuhlaa, räjähdyksiä ja pyrotekniikkaa!

Fakta on, että keskieurooppalainen paikkalintu ei ikinä lennä Suomeen asti. Tällainen laji voi tulla vain yhdellä tavalla Suomeen: importtina. Tästä on muuten esimerkkikin, kun kalliokiipijä ilmestyi jatkosodan aikana kiipeilemään Porin lentokentän varastorakennusten seinille. Lintu oli ilmeisesti tullut saksalaissotilaiden huoltokoneen mukana.

Haltialan lintu ei ollut kuitenkaan alppinaakka, vaan mustarastas. Paras vinkki on se, että maallikkohaviksissa kyse on tavallisesti siitä lajista, johon havaintoa verrataan. Klassisin esimerkki on räkättirastas: jos kuvauksessa esiintyy lajinimi räkättirastas (esim. ei yhtään niinku räkättirastas), kyse on aina satavarmasti räksästä. Ad nauseam.

On minulla tarjota vakavakin peruste: havainnoijalta puuttui yksi olennainen tuntomerkki. Kuvauksessa puhuttiin mustasta linnusta, jolla oli keltainen, lievästi alaspäin käyrä nokka. Näitä on WP:llä vain neljä eli mustarastas, kottarainen, mustakottarainen ja alppinaakka. Näistä vain mustarastaalla on tummat koivet; kottaraisten jalat ovat lihanväriset ja alppinaakan vaaleanpunaiset. Sekä kottaraisen että alppinaakan jalkojen värit ovat niin silmiinpistäviä, että havainnoija olisi varmasti kiinnittänyt niihin huomiota ja maininnut ne kuvauksessaan. Keltainen nokka on nähty, eli havaintoetäisyys on ollut sopiva - eikä silti mainintaa koipien väristä...

Haltialan alppinaakka oli malliesimerkki siitä, miten lintuja ei pidä määrittää: jälkikäteen netissä yhtä tai kahta tuntomerkkiä tuijottaen ja ihmetellen, miten yksi tuntomerkki ei näkynyt. Jos kolmivärisestä maalle uudesta lintulajista näkee vain kaksi väriä ja on silti varma määrityksestä, niin havaintovihkon sivut kannattaa käyttää ennemmin hyyskäpaperina kuin maastomuistiinpanojen pohjana.

perjantai 14. maaliskuuta 2008

"Kyl niit oli kaks..."

Kahden linnun teorian kannattajat pitäisi raahata korvista lintutornin alle ja ampua niille sijoilleen. Tarkastellaanpa tilannetta, jossa pisteestä A nähdään naaraspukuinen niittysuohaukka ja pisteestä B arosuohaukkanaaras. Pisteiden välimatka on vain muutamia kilometrejä, ja kellonajat ja muuttosuunnat sopivat yksiin. Lisäksi jokainen tietää, että molemmat lajit ovat meikäläisissä olosuhteissa kohtuullisen harvinaisia ja matkalennossa toisinaan pirullisen vaikeita määrittää.

Normiorni menee tässä tilanteessa itseensä ja pohtii, mitä tuli nähtyä. Oliko se nyt pyggen vai macron muotoinen? Miltä siiven takareuna näytti? Entä kainalohöyhenet? Ja pään kuviot - niin, näkyivätkö ne oikeastaan lainkaan? Jos tuntomerkkejä on nähty tarpeeksi, niin selvä juttu: toinen porukka väänsi. Jos taas oma havaintotilanne alkaa tuntua liian pikaiselta ja valo huonolta, niin homma on yhtä selvä: nyt tuli ylilyönti, onneksi toisen porukan pojat olivat skarpimpia.

Parhaimmillaan nämä tilanteet johtavat keskusteluun ja tuntomerkkien kriittiseen tarkkailuun. Eipä siitäkään kovin pitkä aika ole, kun naaraspukuisen sirosuon määrittämiseen piti nähdä silmänympäryksen väri. Kovinkin maastojyrä voi aina oppia uutta, ja mitä suurempi tietyn lajin pukuvaihtelu on, sitä useammin tulee vastaan yksilöitä, joita kannattaa katsoa nöyrän opettelevaisena.

Silti porukasta löytyy aina joku besserwisser, joka avaa suunsa ja arvelee, että lintuja on ollut kaksi. Perkele. Tällainen ääliö kyllä osoittaa, että itseluottamus on kohdallaan, mutta tunnustaa samalla oman osaamattomuutensa. Lintuja kun ei pelkällä itseluottamuksella määritetä.

lauantai 8. maaliskuuta 2008

Punakaartilokki

Räntäsateisena päivänä lintuharrastaja uskaltaa jäädä sisälle. Vapaa-aika pitää tietysti tällöinkin käyttää hyödyllisesti esimerkiksi tutustumalla uusimpaan lintukirjallisuuteen. Tällä kertaa lueskelin kuitenkin vähän vanhempaa juttua, nimittäin länsirannikon legendaarisen pioneerin E.W.Suomalaisen tiedonantoa Luonnon Ystävästä vuodelta 1918.


Jää- eli valkealokki tavattu Kokemäenjoen laaksossa

Porin lyseon kokoelmissa on ollut viime tammikuun loppupäiviin asti, jolloin koulu joutui punaryssien kasarmiksi, - - - jäälokki Pagophila eburnea.
- - -
Nykyään tästä harvinaisuudesta ei ole jäljellä muuta kuin pää ja pyrstö, jotka olen Yliopiston kokoelmiin todisteeksi lähettänyt. Punakaartilaiset toimeenpanivat sitä vastaan nähtävästi pistinharjoituksiaan, vai tutkivatko ehkä – lasten tapaan – mitä siellä on täytteenä sisällä!

Pääasia kuitenkin on että voimme merkitä: Pagophila eburnea (Gm.), St, Ulvila, Suolisto, ammuttu alk. I. 1883.

E.W.Suomalainen


Helkkari, miten hyvin EWS tiivistää harrastuksen olemuksen viimeisessä virkkeessään. Vitut veljessodasta, onhan meillä lintuja. Tämä lienee lintuharrastajalle paras tapa käsitellä Uralin perhonen -animaation myötä taas ajankohtaiseksi muuttunutta punakapinaa.

torstai 6. maaliskuuta 2008

Kerran neljässä vuodessa

Pöhköistä pöhköin pinnojen laji on karkauspäivänpinnat. Kilpailla nyt siitä, kuka näkee eniten lajeja tiettynä päivänä neljän vuoden välein ja vieläpä kaikkein huonoimpaan mahdolliseen lintuaikaan!

Lajia harrastavat väittävät, että karkauspäivänpinnoissa on samaa verenmakuista hohtoa kuin ylipitkissä juoksumatkoissa. Pinnankeruun lajina se on lintuharrastuskentässä erittäin marginaalinen ja vähän tärähtäneenä pidetty, mutta sitä varmemmin se on kaikkien tuntema ja hymynsekaisesti ihailema.

Jokaisen on pakko tunnustaa, että kaikessa järjettömyydessäänkin karkauspäivänpinnojen
kärjessä on joukko pirun kovia lintumiehiä. Jos joku on niin pöhköpäinen, että on retkeillyt joka neljäs vuosi helmikuun viimeisenä päivänä ja on näin kerännyt pitkälti yli toistasataa lajia, niin täytyyhän kyse olla kovanpuoleisesta lintumiehestä.