sunnuntai 15. kesäkuuta 2008

Rareja ei ole

Bongarin näkökulmasta lintujen harvinaisuus on suhteellista. Räkättirastas on aika mitätön havis missä päin Suomea tahansa. Sen sijaan Atlantin toiselle puolelle harhautuneiden räkättirastaiden perässä sikäläiset lintuharrastajat ovat juosseet, ajaneet ja kiihkoilleet kilometritolkulla. Vastaavasti punarintarastas on joka nurmikon laji Pohjois-Amerikassa, mutta Suomessa sen ilmestyminen bongattavaksi kirvottaisi samantien parisataa lintuharrastajaa arkisesta aherruksesta linturievun perään.

Totta kai maailmassa on lintuja, joita on hemmetin vaikea nähdä. Etelä-Amerikan sademetsissä esiintyy lintuja, joista ei tiedetä yhtään mitään – toisinaan edes lajin esiintymispaikkaa satojen kilometrien tarkkuudella. Ja lopullisesti pinnamiesten ulottuvilta on kuollut sukupuuttoon jo aika liuta lintulajeja.

Pääsääntöisesti voidaan kuitenkin väittää, että kaikki linnut ovat tavallisia jossakin. Jopa erittäin suppealla alueella tavattavat tai vähälukuiset lajit ovat tavallisia jossakin, jos ei muualla niin ainakin tarkalla pesimäpaikalla. Jos sen tuntee, niin laji on enemmän tai vähemmän helposti hoidettavissa. Esimerkiksi monet saariendeemit eli vain tietyllä yhdellä saarella tavattavat lajit saattavat olla jopa runsaita esiintymisalueillaan, jolloin ongelmana onkin vain pelipaikoille pääsy.

Tämä ilmiö on nähtävissä myös Suomen skenessä. Usea maassa vain pari kertaa havaittu laji voi olla lähes kaikilla bongareilla, ja niinpä Suomessa noin kahdeksan kertaa tavattu pitkäjalka onkin jo lähes räkälaji, se kun on pariinkin otteeseen viipynyt pitkään yhdellä paikalla. Tätä kirjoitettaessakin pitkäjalka on Porissa jo neljättä tai viidettä viikkoa paikallisena.

Bongarin kannalta erityisen kiinnostavia ovatkin ne lajit, joista on suhteellisen monta havaintoa, mutta jotka ovat harvoin pitkään yhdellä paikalla ja siten hankalia listalle kuitattavia. Klassisia esimerkkejä näistä ovat isohaarahaukka, valkosiipitiira, mehiläissyöjä ja käärmekotka. Toisaalta on kohtalon ivaa, että nämä kaikki lajit ovat tänä keväänä olleet hoidettavissa jossakin päin Etelä- tai Keski-Suomea.


keskiviikko 4. kesäkuuta 2008

Flavipes, vihdoinkin bongattavana

Suomen kolmas keltajalkaviklo löytyi eilisiltana Lempäälästä. Autokuntien määrää ei tiedä kukaan; joka tapauksessa tämä oli ensimmäinen kerta, kun tämä jenkkikahlaaja oli Suomessa kaikkien halukkaiden nähtävissä. Aikaisemmat havainnot ovat Oulusta 1978 ja Köyliöstä 2006. Oulun linnun havaitsi vain yksi henkilö, Köyliön linnun kolme.

Oulun linnun näki nyt jo edesmennyt Arto Vuorjoki. Kirjassaan Ulkonokalta tuulee Vuorjoki kertoo yksityiskohtaisesti havaintotilanteesta, tuntomerkeistä ja ilmoitusprosessista. Rariteettikomitea hyväksyi haviksen, joten ilmeisesti myös kaavake on täytetty tunnollisesti.

Vuorjoen havaintoa on kuitenkin epäilty. Pohjimmainen syy lienee se, että Vuorjoki kuului ns. Tauvon jengiin, jonka bravuurina oli järjettömän suuri harvinaisuushavaintojen määrä Siikajoen Tauvosta. Vain murto-osasta havaintoja on täytetty asianmukaiset havaintokaavakkeet, mikä heijastelee molemminpuolista luottamuspulaa komiteoiden ja Tauvon jengin välillä. (Toisaalta täytetyt kaavakkeetkin on lähes poikkeuksetta hylätty tai jätetty käsittelemättä.)

Niinpä lintuharrastajista löytyy niitä, joiden mielestä Lempäälän lintu on Suomen toinen keltajalkaviklo. Onpa Köyliön lintu peräti kirjattu suomenpinnaksi Tarsigerin kuvagalleriaan, tsekkaa vaikka tästä.