On täysin loogista, että pääskyset talvehtivat veden pohjassa. Ne kerääntyvät syysiltaisin ruovikoihin ja katoavat äkisti jonnekin - arvatenkin pudottautuvat veteen ja kaivautuvat mutaan, josta nousevat vasta seuraavana keväänä.
Kiinnostavinta pääskytapauksessa on se, että sen voisi kuvitella perustuvan lintuharrastajan omiin havaintoihin. Pesimäkauden jälkeen pääskyset kokoontuvat suuriksi parviksi, jotka yöpyvät ruovikoissa. Tätä iltalentoa voi havainnoida Aristoteleen jalanjäljissä vaikkapa Viikin ruovikoiden laitamilla. Aamulla pääskyt sen sijaan katoavat ruovikoista kuin varkain, ja kun syksyisiä meren ylittäviä massamuuttojakaan ei nähdä, niin yksinkertainen johtopäätös voisi olla, että ruovikossahan ne yhä ovat. Mudan tonkiminen vyötäisiin asti ulottuvassa vedessä seisoen taas on niin työlästä, että siihen ei ainakaan henkisen työn tekijä helpolla rupea. Olkoot mudassa, pääskyparat.
Väitettä vedenpohjassa talvehtivista pääskysistä pidetään tällä vuosituhannella huvittavana ja populaarina esimerkkinä siitä, miten luonnontieteellinen tieto voi muuttua perin pohjin. Luulo mudassa talvehtivista pääskysistä on ikivanha: se esiintyy jo Aristoteleella, jonka teoksista se kopioitui kaikkiin luonnontieteellisiin opuksiin aina uudelle ajalle asti. Muuttolintujen liikehdinnät mantereiden välillä selvisivät vasta 1800-luvulla.
Nykyinen tieteellinen rengastus alkoi vasta 1899, vaikka esimerkiksi haukkametsästäjät merkitsivät omaisuuttaan renkain jo keskiajalla. Rengastusta edeltävältä ajalta on muutama mielenkiintoinen hajatieto siitä, että pohjoiseurooppalaiset linnut todella voivat muuttaa Afrikkaan. Näistä tunnetuin ja vaikutusvaltaisin on ns. Rostockin nuolihaikara.
Klützin lähellä sijaitsevalle haikaranpesälle ilmestyi vuonna 1822 haikara, jossa roikkui nuoli. Haikara ammuttiin ja nuoli otettiin tarkempaan tutkiskeluun. Tekotavan ja koristelun perusteella nuoli pystyttiin määrittämään kansan tarkkuudella keskiafrikkalaiseksi. Rostockin yliopiston kokoelmiin nuolineen päivineen talletettu haikara oli ensimmäinen konkreettinen todiste siitä, että eurooppalaiset linnut voivat todella lentää talveksi toiselle mantereelle.
Nykyharrastaja tietää ilman nuoliakin, että meikäläiset haarapääskyt talvehtivat Länsi-Afrikassa: tavallisella kahden viikon retkellä tammikuiseen Gambiaan niitä näkee satamäärin. Ylpeyteen ei ole kuitenkaan aihetta, vaan lintutiedon kanssa kannattaa lähteä liikkeelle nöyrästi. Jokin meidän varmana tietona pitämämme asia voi vielä osoittautua mudassa talvehtivan pääskyn veroiseksi ankaksi.
tiistai 28. lokakuuta 2008
lauantai 25. lokakuuta 2008
Jenkki Utössä!
Korppoon Utöstä kantautui kuumia uutisia, kun Markus Lampinen meni torstaina löytämään saaren itäniityltä oudonnäköisen pikkulinnun. Lajiryhmä oli helppo: jokin nuori pohjoisamerikkalainen kerttuli, mutta mikä? Lisätarkkailujen ja kuvien perusteella laji selvisi maan ensimmäiseksi viirukerttuliksi, Dendroica striata. Lajista on muutama kymmenen havaintoa Länsi-Euroopasta.
Karttapalloa kurkistamalla huomaa heti, että Atlantti on aivan eri kaliiperia kuin Itämeri, joka sekin tuottaa ongelmia monelle pikkulinnulle. Kapeimmillaankin linnun pitäisi lentää ensin 3500 kilometriä Azoreille, levähtää siellä ja jatkaa 1500 kilometriä Eurooppaan. Niinpä monen jenkin tapauksessa häkkikarkulaisen tai importin vaihtoehto tulee ensimmäisenä mieleen.
Renkailla varmistettuja Atlantin ylityksiä ei ole pikkulinnuilla ensimmäistäkään. Atlantin ylittävät rengaslöydöt ovat lähinnä sorsia ja lokkilintuja, jotka vesitiiviinä voivat vaivatta levähtää kesken matkan. Esimerkiksi Kanadassa rengastettu lumihanhi on löydetty Euroopasta, ja Texasissa on parinakin vuonna talvehtinut Suomessa poikasena rengastettu naurulokki. Lisäksi lumihanhesta on Euroopasta muutamia parvihavaintoja, jotka tukevat selvästi oletusta luonnonvaraisesta harhautumisesta.
Varpuslintujen höyhenpuku ei kestä veteen laskeutumista, mutta valtaosa niistä on paljon kestävämpiä lentäjiä kuin mitä ulkonäkö vihjaa. Ylittäväthän meikäläiset yksitoistagrammaiset pajulinnut sekä Välimeren että Saharan kahdesti vuodessa, ja mistäpä tavallinen pallontallaaja tietäisi, millainen myötätuuli voi olla jo muutaman sadan metrin korkeudessa. Innovatiivisimmat meteorologiornitologit puhuvat suihkuvirtauksista, joiden myötä pikkulintu voi ajautua tuhansien kilometrien päähän melko vähäisellä energiankulutuksella.
Mielenkiintoinen teoria pikkulintujen valtameren ylityksistä liittyy rahtialuksiin. Niiden on ehdotettu toimivan laskeutumisalustoina meren ylle harhautuneille pikkulinnuille. Jos kerttuli on jo harhautunut vaikkapa tuhannen kilometrin päähän mantereelta, niin sattumalta ohi kulkeva rahtilaiva on ainoa mahdollinen levähtämispaikka, kun kerran muualla on vain märkää vettä. Harhailijan kynnys lähteä keinotekoiselta, liikkuvalta saarelta voi olla korkea, ja jo muutamassa päivässä lintu liikkuu aluksen mukana niin lähelle Eurooppaa, että mantereelle on enää lyhyt pyrähdys.
Rahtilaivateoriassa on vain yksi mutta. Sen todistaminen on mahdotonta, ja vaikka lintuja todella kulkisi tällä tavalla valtamerten yli, niin se ei vielä sulje pois luonnonvaraisen harhautumisen mahdollisuutta. Niinpä länsivirtauksien aikana tehdyt syyshavainnot pohjoisamerikkalaisista pikkulinnuista on Euroopassa tulkittu yleensä luonnonvaraisiksi, ellei jokin havainnossa anna aihetta epäillä muuta. Tuskinpa Utön kerttulissa tälläisen epäilyn aihetta on.
Karttapalloa kurkistamalla huomaa heti, että Atlantti on aivan eri kaliiperia kuin Itämeri, joka sekin tuottaa ongelmia monelle pikkulinnulle. Kapeimmillaankin linnun pitäisi lentää ensin 3500 kilometriä Azoreille, levähtää siellä ja jatkaa 1500 kilometriä Eurooppaan. Niinpä monen jenkin tapauksessa häkkikarkulaisen tai importin vaihtoehto tulee ensimmäisenä mieleen.
Renkailla varmistettuja Atlantin ylityksiä ei ole pikkulinnuilla ensimmäistäkään. Atlantin ylittävät rengaslöydöt ovat lähinnä sorsia ja lokkilintuja, jotka vesitiiviinä voivat vaivatta levähtää kesken matkan. Esimerkiksi Kanadassa rengastettu lumihanhi on löydetty Euroopasta, ja Texasissa on parinakin vuonna talvehtinut Suomessa poikasena rengastettu naurulokki. Lisäksi lumihanhesta on Euroopasta muutamia parvihavaintoja, jotka tukevat selvästi oletusta luonnonvaraisesta harhautumisesta.
Varpuslintujen höyhenpuku ei kestä veteen laskeutumista, mutta valtaosa niistä on paljon kestävämpiä lentäjiä kuin mitä ulkonäkö vihjaa. Ylittäväthän meikäläiset yksitoistagrammaiset pajulinnut sekä Välimeren että Saharan kahdesti vuodessa, ja mistäpä tavallinen pallontallaaja tietäisi, millainen myötätuuli voi olla jo muutaman sadan metrin korkeudessa. Innovatiivisimmat meteorologiornitologit puhuvat suihkuvirtauksista, joiden myötä pikkulintu voi ajautua tuhansien kilometrien päähän melko vähäisellä energiankulutuksella.
Mielenkiintoinen teoria pikkulintujen valtameren ylityksistä liittyy rahtialuksiin. Niiden on ehdotettu toimivan laskeutumisalustoina meren ylle harhautuneille pikkulinnuille. Jos kerttuli on jo harhautunut vaikkapa tuhannen kilometrin päähän mantereelta, niin sattumalta ohi kulkeva rahtilaiva on ainoa mahdollinen levähtämispaikka, kun kerran muualla on vain märkää vettä. Harhailijan kynnys lähteä keinotekoiselta, liikkuvalta saarelta voi olla korkea, ja jo muutamassa päivässä lintu liikkuu aluksen mukana niin lähelle Eurooppaa, että mantereelle on enää lyhyt pyrähdys.
Rahtilaivateoriassa on vain yksi mutta. Sen todistaminen on mahdotonta, ja vaikka lintuja todella kulkisi tällä tavalla valtamerten yli, niin se ei vielä sulje pois luonnonvaraisen harhautumisen mahdollisuutta. Niinpä länsivirtauksien aikana tehdyt syyshavainnot pohjoisamerikkalaisista pikkulinnuista on Euroopassa tulkittu yleensä luonnonvaraisiksi, ellei jokin havainnossa anna aihetta epäillä muuta. Tuskinpa Utön kerttulissa tälläisen epäilyn aihetta on.
torstai 23. lokakuuta 2008
Jumala armahtaa, DNA ei!
Viitisentoista vuotta sitten lintuharrastajatkin rupesivat käyttämään kolmea legendaarista kirjainta arkipuheessaan: DNA, deoksiribonukleiinihappo. Molekyylibiologisesta tasosta ei tavallinen kiikarikaula tiennyt juuri mitään, mutta siitä ennustettiin viisastenkiveä lajistatuskysymyksiin. Vihdoinkin saataisiin varma tieto, onko humei oma lajinsa vai taigauunilinnun alalaji! Haileanharmaaselkäiset selkälokit saataisiin lopultakin määritettyä itäisiksi tai läntisiksi, ja keltavästäräkin alalajeista tajuttaisiin varmasti pian paljon enemmän.
DNA ei kuitenkaan osoittautunut oikotieksi onneen. Jo muutaman vuoden kuluttua alkoi näyttää siltä, että se ei ollut oikotie lainkaan, vaan polku täysin toiseen suuntaan. Molekyylitason lajimääritys itse asiassa rapautti käsitystä perinteisestä lajista ja herätti jopa kysymyksen, onko lajin aina oltava määritettävissä myös ulkoisista tuntomerkeistä, joihin lintuharrastajat ovat perinteisesti luottaneet. Sinänsä ilmiö on tuttu ja universaali: joka tietoa lisää, se tuskaa lisää.
Kaksi ja puoli vuosisataa sitten silloisen huipputaksonomin, Carl von Linnén hierarkkinen lajikäsitys oli selvä: ylinnä oli Jumala, seuraavana Linné, sitten ihmiset, joiden jälkeen tuli koko joukko muuttumattomia lajeja. Nykyharrastajan on helppo vinoilla tälle dogmaattisuudelle, mutta aikanaan Linnén binäärinimistö oli todella suuri mullistus. Ja se kesti hyvin yli kaksisataa vuotta.
Nykylintuharrastajan näkökulmasta uusi lajikäsitys on tuonut kuitenkin erikoisia ongelmia, ja kaipailevatpa jotkut takaisin Linnén staattiseen tilaan. Esimerkiksi ns. Haliaksen hulluilla päivillä Hangossa kesäkuussa 2007 verkoista saatiin outo tiltaltti. Äänet, vääränvihreä väri ja pyydystetystä linnusta otetut mitat vihjasivat kaikki vastikään omaksi lajikseen erotettuun Phylloscopus ibericukseen, Pyreneiden niemimaalla esiintyvään iberiantiltalttiin. Käsittelyn ja valokuvaamisen yhteydessä linnusta irronneet höyhenet otettiin talteen ja toimitettiin analysoitavaksi Ruotsiin.
Lopputulos oli hämmentävä: vaikka ulkoisten tuntomerkkien perusteella lintu olisi (luultavasti) voitu hyväksyä iberiantiltalttina, niin DNA paljasti siihen lurahtaneen myös collybita-alalajin tiltalttia, jota tosin sitäkään ei ole hyväksytysti Suomessa havaittu. Anonyymi lintuasemarengastaja totesikin tapauksesta kuultuaan: "no, eipähän tarvitse enää koskaan höyhennäytteitä kerätä".
Lintuharrastus keskittyy tavallisesti lajeihin, vaikka toki alalajeista keskustellaan, niitä yritetään määrittää maastossa ja käyvätpä jotkut niitä jopa bongaamassakin. Sikäli on huvittavaa, että Haliaksen tiltaltissa oli sekaisin sekä Suomessa tapaamatonta lajia että alalajia - ja silti se ei aiheuttanut mitään muutoksia Suomen listoille, ei sen enempää laji- eikä alalajitasolla.
DNA ei kuitenkaan osoittautunut oikotieksi onneen. Jo muutaman vuoden kuluttua alkoi näyttää siltä, että se ei ollut oikotie lainkaan, vaan polku täysin toiseen suuntaan. Molekyylitason lajimääritys itse asiassa rapautti käsitystä perinteisestä lajista ja herätti jopa kysymyksen, onko lajin aina oltava määritettävissä myös ulkoisista tuntomerkeistä, joihin lintuharrastajat ovat perinteisesti luottaneet. Sinänsä ilmiö on tuttu ja universaali: joka tietoa lisää, se tuskaa lisää.
Kaksi ja puoli vuosisataa sitten silloisen huipputaksonomin, Carl von Linnén hierarkkinen lajikäsitys oli selvä: ylinnä oli Jumala, seuraavana Linné, sitten ihmiset, joiden jälkeen tuli koko joukko muuttumattomia lajeja. Nykyharrastajan on helppo vinoilla tälle dogmaattisuudelle, mutta aikanaan Linnén binäärinimistö oli todella suuri mullistus. Ja se kesti hyvin yli kaksisataa vuotta.
Nykylintuharrastajan näkökulmasta uusi lajikäsitys on tuonut kuitenkin erikoisia ongelmia, ja kaipailevatpa jotkut takaisin Linnén staattiseen tilaan. Esimerkiksi ns. Haliaksen hulluilla päivillä Hangossa kesäkuussa 2007 verkoista saatiin outo tiltaltti. Äänet, vääränvihreä väri ja pyydystetystä linnusta otetut mitat vihjasivat kaikki vastikään omaksi lajikseen erotettuun Phylloscopus ibericukseen, Pyreneiden niemimaalla esiintyvään iberiantiltalttiin. Käsittelyn ja valokuvaamisen yhteydessä linnusta irronneet höyhenet otettiin talteen ja toimitettiin analysoitavaksi Ruotsiin.
Lopputulos oli hämmentävä: vaikka ulkoisten tuntomerkkien perusteella lintu olisi (luultavasti) voitu hyväksyä iberiantiltalttina, niin DNA paljasti siihen lurahtaneen myös collybita-alalajin tiltalttia, jota tosin sitäkään ei ole hyväksytysti Suomessa havaittu. Anonyymi lintuasemarengastaja totesikin tapauksesta kuultuaan: "no, eipähän tarvitse enää koskaan höyhennäytteitä kerätä".
Lintuharrastus keskittyy tavallisesti lajeihin, vaikka toki alalajeista keskustellaan, niitä yritetään määrittää maastossa ja käyvätpä jotkut niitä jopa bongaamassakin. Sikäli on huvittavaa, että Haliaksen tiltaltissa oli sekaisin sekä Suomessa tapaamatonta lajia että alalajia - ja silti se ei aiheuttanut mitään muutoksia Suomen listoille, ei sen enempää laji- eikä alalajitasolla.
tiistai 21. lokakuuta 2008
Tiiralokki, pohjoisesta...
Tänä vuonna kuka tahansa dude on näemmä voinut hoitaa paljon vaikeita lajeja. Bongattavissa on ollut jo ainakin valkosiipitiira, isohaarahaukka (onneksi vain nopeimmille) ja käärmekotka, keltajalkaviklosta ja siperiankurpasta nyt puhumattakaan. Listaan tuli jatkoa, kun tänään löytyi tiiralokki Utajärveltä. Vaikka havainto oli Suomen kymmenes, niin aiemmin laji on ollut bongattavana vain kerran: syyskuussa 1991, kun nuori lintu löytyi tonkimasta orimattilalaista mullospeltoa.
Arktisilla alueilla pesii kolme pientä lokkilajia, jotka ovat Suomessa megararin asemassa: tiira-, ruusu- ja jäälokki. Ruusulokki oli hoidettavissa Lappeenrannan Haapajärveltä viikonlopun verran toukokuussa 1998. Jäälokin ehti muutama nopea oululainen hoitaa talvella 2000 Raahesta, mutta eteläsuomalaisia lokki ei tuolloin odottanut. Jäälokin havaintotrendi on muutenkin laskeva: ennen 1980-lukua laji on havaittu Suomessa noin 25 kertaa, mutta sen jälkeen havaintoja on vain pari. Kunnolla bongattavissa laji on ollut vain kerran 1980-luvun lopulla - silloinkin Utsjoella.
Lokkitriosta parhaiten tunnettu on tiiralokki. Se talvehtii Etelä-Atlantilla avomerellä, ja muuttosummista ja parhaista kerääntymistä päätellen sen on oltava yleinen jossain Pohjois-Grönlannissa, arktisessa Kanadassa tai Siperiassa. Syksyisten länsivirtausten aikana tiiralokkeja voi nähdä Pohjanmeren rannikolla jopa useita päivässä, ja parhaiden myrskyjen aikaan laji ei ole tavaton edes Ruotsin länsirannikolla.
Sen sijaan vähälukuisammat jäälokki ja ruusulokki ovat arvoituksia. Niiden maailmankannasta ei ole olemassa luotettavia arvioita, eikä ruusulokilta tunneta edes talvehtimisalueita. Onpa jäälokin liikkumisessakin on vielä paljon selvitettävää. Vuosi sitten Huippuvuorilla ja Frans Joosefin maalla aloitetussa norjalais-venäläisessä projektissa varustettiin useita jäälokkeja satelliittilähettimin, ja hajonta osoittautui paljon odotettua suuremmaksi. Osa linnuista suunnisti lounaaseen kohti Grönlantia, kun taas kauimmas itään suunnannut ehti lähes Beringin salmeen asti ennen kuin lähetin joko irtosi tai lintu kuoli. Sekä jää- että ruusulokki kuuluvat joka tapauksessa maailman huonoimmin tunnettuihin lintuihin.
Nämä kolme lokkia toimikoon esimerkkeinä siitä, mitä lintuharrastajan päässä voi liikkua, kun maallikko kuittaa Kauppatorin lokkiongelmat "no nehän on vain lokkeja". Lokilla ja lokilla on eroa, ja ainakin tämä tarunhohtoinen lokkitrio saa kenen tahansa lintuharrastajan silmät kiilumaan.
Arktisilla alueilla pesii kolme pientä lokkilajia, jotka ovat Suomessa megararin asemassa: tiira-, ruusu- ja jäälokki. Ruusulokki oli hoidettavissa Lappeenrannan Haapajärveltä viikonlopun verran toukokuussa 1998. Jäälokin ehti muutama nopea oululainen hoitaa talvella 2000 Raahesta, mutta eteläsuomalaisia lokki ei tuolloin odottanut. Jäälokin havaintotrendi on muutenkin laskeva: ennen 1980-lukua laji on havaittu Suomessa noin 25 kertaa, mutta sen jälkeen havaintoja on vain pari. Kunnolla bongattavissa laji on ollut vain kerran 1980-luvun lopulla - silloinkin Utsjoella.
Lokkitriosta parhaiten tunnettu on tiiralokki. Se talvehtii Etelä-Atlantilla avomerellä, ja muuttosummista ja parhaista kerääntymistä päätellen sen on oltava yleinen jossain Pohjois-Grönlannissa, arktisessa Kanadassa tai Siperiassa. Syksyisten länsivirtausten aikana tiiralokkeja voi nähdä Pohjanmeren rannikolla jopa useita päivässä, ja parhaiden myrskyjen aikaan laji ei ole tavaton edes Ruotsin länsirannikolla.
Sen sijaan vähälukuisammat jäälokki ja ruusulokki ovat arvoituksia. Niiden maailmankannasta ei ole olemassa luotettavia arvioita, eikä ruusulokilta tunneta edes talvehtimisalueita. Onpa jäälokin liikkumisessakin on vielä paljon selvitettävää. Vuosi sitten Huippuvuorilla ja Frans Joosefin maalla aloitetussa norjalais-venäläisessä projektissa varustettiin useita jäälokkeja satelliittilähettimin, ja hajonta osoittautui paljon odotettua suuremmaksi. Osa linnuista suunnisti lounaaseen kohti Grönlantia, kun taas kauimmas itään suunnannut ehti lähes Beringin salmeen asti ennen kuin lähetin joko irtosi tai lintu kuoli. Sekä jää- että ruusulokki kuuluvat joka tapauksessa maailman huonoimmin tunnettuihin lintuihin.
Nämä kolme lokkia toimikoon esimerkkeinä siitä, mitä lintuharrastajan päässä voi liikkua, kun maallikko kuittaa Kauppatorin lokkiongelmat "no nehän on vain lokkeja". Lokilla ja lokilla on eroa, ja ainakin tämä tarunhohtoinen lokkitrio saa kenen tahansa lintuharrastajan silmät kiilumaan.
torstai 16. lokakuuta 2008
Staijauksen poetiikkaa
Jos suomalaisesta lintuharrastuskulttuurista pitäisi nostaa yksi kansainvälisesti kiinnostava ilmiö, se olisi satavarmasti staijaus. Vastaavanlaista muutontarkkailukulttuuria ei ole muualla - no, ehkä sentään Ruotsissa.
Staijauskulttuuri on se tekijä, mikä on luonut suomalaisten lintuharrastajien maineen ulkomailla. Koti-Suomessa retkeiltäessä yksilöiden vähyys on motivoinut käyttämään havainnointimenetelmiä, joilla voi hallita huomattavasti laajempia alueita kuin puolihuolimattomalla kiikarinulkoilutuksella. Siinä missä britti näkee tarpeeksi lintuja paljaiden silmien ja satunnaisen kiikarin käytön avulla, niin havaitakseen täkäläisessä lintutyhjiössä saman yksilömäärän pitää lintuja aktiivisesti etsiä kiikarin avulla.
Moni ulkomaalainen luulee ensi kertaa seipiön nähdessään, että se pitää kiikarin vakaampana kuin pelkkä käsi. Käsillähän seipiötä silti pidetään, eli kuva on suurin piirtein yhtä vakaa kuin kourin kannatellussa kiikarissa. Sen sijaan seipiön käyttäminen vähentää käsiin ja hartioihin kohdistuvaa rasitusta, mikä puolestaan mahdollistaa lintujen jatkuvan etsimisen kiikarilla ja siten huomattavasti laajemman alueen havainnoinnin.
Pieni laskutoimitus havainnollistaa asiaa. Sanokaamme esimerkiksi, että paljaalla silmällä voi löytää taivaalla kaartelevan ison petolinnun enimmillään kilometrin päästä. Kiikarilla saman pedon löytää vielä kahden kilometrin päästä. Ympyrän pinta-alan kaava paljastaa, että havainnointiteho kasvaa suhteessa etäisyyden neliöön. Jos havainnointisäde on kilometrin mittainen, niin tällöin hallitsee reilun kolmen neliökilometrin alueen. Säteen ollessa kaksi kilometriä pinta-ala suureneekin yli 12 neliökilometriin!
Toisinaan staijaus käännetään englannin termeiksi seawatching tai hawkwatching. Näissä on kyse sikäli samasta asiasta, että kyse on muuttavien meri- tai petolintujen tarkkailusta, mutta hiuksia halkoen ne ovat jotain aivan muuta kuin oikea verenmakuinen staijaus. Staijata voi millä turhuuden kalliolla tahansa, mutta brittien watching vaatii erinomaisen lintupaikan, jolle mennään katsomaan juuri tiettyjä lajeja. Eikä oikea staijari keskity vain tiettyyn lajiryhmään, vaan pitää silmät avoinna kaikellle mahdolliselle.
Suomalaisen lintuturistin saapuessa uuteen retkikohteeseen lopputulos on suurin piirtein sama kuin Kustaa II Aadolfin marssittaessa ratsuväkensä Keski-Eurooppaan. Äkkiä sotatantereella olikin tosissaan taisteleva joukko, joka soti laskelmoivan kylmästi eikä vain harrastanut hieman sotimista elämäntyylin ja vallitsevan valtarakenteen säilyttämisen vuoksi. Seipiön vertaaminen hakkapeliitan miekkaan on epäilemättä mautonta, mutta molemmilla on oma, verrattoman suuri kulttuurinen merkityksensä.
Staijauskulttuuri on se tekijä, mikä on luonut suomalaisten lintuharrastajien maineen ulkomailla. Koti-Suomessa retkeiltäessä yksilöiden vähyys on motivoinut käyttämään havainnointimenetelmiä, joilla voi hallita huomattavasti laajempia alueita kuin puolihuolimattomalla kiikarinulkoilutuksella. Siinä missä britti näkee tarpeeksi lintuja paljaiden silmien ja satunnaisen kiikarin käytön avulla, niin havaitakseen täkäläisessä lintutyhjiössä saman yksilömäärän pitää lintuja aktiivisesti etsiä kiikarin avulla.
Moni ulkomaalainen luulee ensi kertaa seipiön nähdessään, että se pitää kiikarin vakaampana kuin pelkkä käsi. Käsillähän seipiötä silti pidetään, eli kuva on suurin piirtein yhtä vakaa kuin kourin kannatellussa kiikarissa. Sen sijaan seipiön käyttäminen vähentää käsiin ja hartioihin kohdistuvaa rasitusta, mikä puolestaan mahdollistaa lintujen jatkuvan etsimisen kiikarilla ja siten huomattavasti laajemman alueen havainnoinnin.
Pieni laskutoimitus havainnollistaa asiaa. Sanokaamme esimerkiksi, että paljaalla silmällä voi löytää taivaalla kaartelevan ison petolinnun enimmillään kilometrin päästä. Kiikarilla saman pedon löytää vielä kahden kilometrin päästä. Ympyrän pinta-alan kaava paljastaa, että havainnointiteho kasvaa suhteessa etäisyyden neliöön. Jos havainnointisäde on kilometrin mittainen, niin tällöin hallitsee reilun kolmen neliökilometrin alueen. Säteen ollessa kaksi kilometriä pinta-ala suureneekin yli 12 neliökilometriin!
Toisinaan staijaus käännetään englannin termeiksi seawatching tai hawkwatching. Näissä on kyse sikäli samasta asiasta, että kyse on muuttavien meri- tai petolintujen tarkkailusta, mutta hiuksia halkoen ne ovat jotain aivan muuta kuin oikea verenmakuinen staijaus. Staijata voi millä turhuuden kalliolla tahansa, mutta brittien watching vaatii erinomaisen lintupaikan, jolle mennään katsomaan juuri tiettyjä lajeja. Eikä oikea staijari keskity vain tiettyyn lajiryhmään, vaan pitää silmät avoinna kaikellle mahdolliselle.
Suomalaisen lintuturistin saapuessa uuteen retkikohteeseen lopputulos on suurin piirtein sama kuin Kustaa II Aadolfin marssittaessa ratsuväkensä Keski-Eurooppaan. Äkkiä sotatantereella olikin tosissaan taisteleva joukko, joka soti laskelmoivan kylmästi eikä vain harrastanut hieman sotimista elämäntyylin ja vallitsevan valtarakenteen säilyttämisen vuoksi. Seipiön vertaaminen hakkapeliitan miekkaan on epäilemättä mautonta, mutta molemmilla on oma, verrattoman suuri kulttuurinen merkityksensä.
tiistai 14. lokakuuta 2008
Bensaa suonissa
Pinnarallilla tarkoitetaan kilpailua, jossa tietty porukka pyrkii tiettynä aikana havaitsemaan mahdollisimman monta lintulajia tietyllä alueella. Nimi ralli tulee siitä, että ajokilometrejä kertyy tavallisesti kolminumeroinen määrä ennen desimaalipilkkua. Toki on myös ralleja, joissa oman auton käyttö on kokonaan kielletty, kuten marraskuinen Lauttasaari-ralli, tai joissa on erillinen ekosarja, jossa saa liikkua pelkästään omin lihasvoimin. Onpa tällainen ekosarja tullut jäädäkseen jopa kuninkuuslajina pidettyyn 24 tunnin Kuusamo-ralliin.
Jo sanatasolla pinnaralli on mielenkiintoisen paradoksaalinen. Siinähän luonnonsuojelullisena ajanvietteenä pidettyyn lintuharrastukseen liitetään mielikuva ralliautoilusta, joka puolestaan on erikoiskokeineen ja viritettyine kaasuttimineen kaikkea muuta kuin luontoystävällistä. Ristiriita on monen mielestä väistämätön.
On pakko muistuttaa, että suomalainen lintuharrastaja on tavallisesti keskiluokkainen mies. Ei risupartaa, ei kettutyttöanorakkia eikä punkkaririntamerkkejä, vaan keskikalliit kiikarit, kuukausipalkka ja perheauto. Toki lintuharrastus edellyttää myönteistä asennetta luonnonsuojeluun - eihän muuten harrastuksella olisi tulevaisuutta - mutta on varmaa, että keskiverto lintuharrastaja ei jätä linturetkeä väliin vain pelastaakseen maailman. Ja jos mielii maastoon auringon noustessa, mahdollisiksi kulkuvälineiksi ei jää kuin oma auto tai polkupyörä. Harrastajan on päästävä retkelle; itkekööt silloin muut maailman tuhoutumista.
On siis totta, että monen maallikon lintuharrastukseen yhä liittämä hard core -luonnonsuojelijan leima on harhainen. Yhtä totta on, että lintuharrastuksen tiimoilla poltetun bensan kauhistelu on hurskastelua: harvassa ovat ne harrastukset, jotka eivät ainakin välillisesti lisää bensan kulutusta. Kerran pari viikossa ajetut lintukilometrit ovat vain pisara mökkiläisten ja amatöörijääkiekkoilijoiden harrastusten meressä.
Lintuharrastuksen sosiaaliseen luonteeseen myös kuuluu, että retkelle yritetään saada mukaan kavereita. Parhaassa tapauksessa joka penkkiä vasten on pakarapari, kun auton keula kääntyy aamuyöllä kohti Hankoniemeä. Jos seura on hyvää, niin harvassapa ovat hauskemmat tavat pelastaa maailma.
Jo sanatasolla pinnaralli on mielenkiintoisen paradoksaalinen. Siinähän luonnonsuojelullisena ajanvietteenä pidettyyn lintuharrastukseen liitetään mielikuva ralliautoilusta, joka puolestaan on erikoiskokeineen ja viritettyine kaasuttimineen kaikkea muuta kuin luontoystävällistä. Ristiriita on monen mielestä väistämätön.
On pakko muistuttaa, että suomalainen lintuharrastaja on tavallisesti keskiluokkainen mies. Ei risupartaa, ei kettutyttöanorakkia eikä punkkaririntamerkkejä, vaan keskikalliit kiikarit, kuukausipalkka ja perheauto. Toki lintuharrastus edellyttää myönteistä asennetta luonnonsuojeluun - eihän muuten harrastuksella olisi tulevaisuutta - mutta on varmaa, että keskiverto lintuharrastaja ei jätä linturetkeä väliin vain pelastaakseen maailman. Ja jos mielii maastoon auringon noustessa, mahdollisiksi kulkuvälineiksi ei jää kuin oma auto tai polkupyörä. Harrastajan on päästävä retkelle; itkekööt silloin muut maailman tuhoutumista.
On siis totta, että monen maallikon lintuharrastukseen yhä liittämä hard core -luonnonsuojelijan leima on harhainen. Yhtä totta on, että lintuharrastuksen tiimoilla poltetun bensan kauhistelu on hurskastelua: harvassa ovat ne harrastukset, jotka eivät ainakin välillisesti lisää bensan kulutusta. Kerran pari viikossa ajetut lintukilometrit ovat vain pisara mökkiläisten ja amatöörijääkiekkoilijoiden harrastusten meressä.
Lintuharrastuksen sosiaaliseen luonteeseen myös kuuluu, että retkelle yritetään saada mukaan kavereita. Parhaassa tapauksessa joka penkkiä vasten on pakarapari, kun auton keula kääntyy aamuyöllä kohti Hankoniemeä. Jos seura on hyvää, niin harvassapa ovat hauskemmat tavat pelastaa maailma.
sunnuntai 12. lokakuuta 2008
Syyslaulu
Kahta samanlaista syksyä ei ole. Puhutaan toiste ilmastonmuutoksesta, mutta nyt tarkoitan syksyä sen perimmäisessä eli linnustollisessa mielessä. Jonakin syksynä on järjettömästi pyrstötiaisia, toisinaan taas taivaat peittävin parvin pähkinähakkeja. Aivan samoin tulee syksyjä, kun ei tunnu olevan mitään erikoista, vain korkeintaan jokin pieni taviokuurnavaellus tai tavallista enemmän punajalkahaukkoja.
Tämän syksyn hittituote on ollut pohjantikka. Huonosti merta ylittämään lähtevänä lajina eniten yksilöitä on nähty tuttuun tapaan rannikon niemenkärkien tienoilla. Ainakin Hangon lintuasemalla ja Kristiinankaupungin Siipyyssä on jo lähestytty maagisen sadan päivässä havaitun yksilön määriä.
Jokainen lintuharrastaja tietää, että tavallinenkin voi olla kiinnostavaa: talvisen tiaisparven ruokailun seuraaminen on parhaimmillaan mahtava kokemus, ja samalla tavoin kadulla kävelevän variksen puuhailuiden tarkkailu voi tuottaa hurjan elämyksen. Pitää olla pirun kiihkeä pinnanikkari, jotta saa kiksejä vain omille kotinurkille harvinaisista lajeista, ja silloin ollaan jo lähellä harrastuksen vaihtumista: jos rareja näkee tarpeeksi, ne eivät enää olekaan rareja.
Tästä huolimatta on ilmiselvää, että erilaisuus on arkisen lintuharrastuksen keskeisiä iloja. Muutos on mielenkiintoista. Lintutilanne muuttuu koko ajan, ja joka syksy, joka viikko ja jopa joka päivä poikkeavat edellisistä. Hauskaa on myös se, että ajan kanssa oppii tekemään tavallisista lajeista negatiivisia havaintoja: miksi tänä vuonna ei olekaan viherpeippoja? Mihin orapihlaja-aidassa pyörineet varpuset ovat kadonneet? Miksi Kauppatorilla onkin vain pari harmaalokkia?
Tämä syksy jää historiaan ainakin runsaiden pohjantikkojen, taigauunilintujen ja idäntiltalttien takia. Toisaalta ensi syksystä ei tiedä vielä kukaan, mikä tekee lintuharrastuksesta mielettömän jännittävää.
Tämän syksyn hittituote on ollut pohjantikka. Huonosti merta ylittämään lähtevänä lajina eniten yksilöitä on nähty tuttuun tapaan rannikon niemenkärkien tienoilla. Ainakin Hangon lintuasemalla ja Kristiinankaupungin Siipyyssä on jo lähestytty maagisen sadan päivässä havaitun yksilön määriä.
Jokainen lintuharrastaja tietää, että tavallinenkin voi olla kiinnostavaa: talvisen tiaisparven ruokailun seuraaminen on parhaimmillaan mahtava kokemus, ja samalla tavoin kadulla kävelevän variksen puuhailuiden tarkkailu voi tuottaa hurjan elämyksen. Pitää olla pirun kiihkeä pinnanikkari, jotta saa kiksejä vain omille kotinurkille harvinaisista lajeista, ja silloin ollaan jo lähellä harrastuksen vaihtumista: jos rareja näkee tarpeeksi, ne eivät enää olekaan rareja.
Tästä huolimatta on ilmiselvää, että erilaisuus on arkisen lintuharrastuksen keskeisiä iloja. Muutos on mielenkiintoista. Lintutilanne muuttuu koko ajan, ja joka syksy, joka viikko ja jopa joka päivä poikkeavat edellisistä. Hauskaa on myös se, että ajan kanssa oppii tekemään tavallisista lajeista negatiivisia havaintoja: miksi tänä vuonna ei olekaan viherpeippoja? Mihin orapihlaja-aidassa pyörineet varpuset ovat kadonneet? Miksi Kauppatorilla onkin vain pari harmaalokkia?
Tämä syksy jää historiaan ainakin runsaiden pohjantikkojen, taigauunilintujen ja idäntiltalttien takia. Toisaalta ensi syksystä ei tiedä vielä kukaan, mikä tekee lintuharrastuksesta mielettömän jännittävää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)