lauantai 28. helmikuuta 2009

Arvo Akvila & co.

Helsingin seudun lintutieteellisen yhdistyksen Tringan monivuotinen aluevastaava Markku "Ode" Ojala kertoi aikoinaan, miten joku harrastaja jätti reagoimatta Oden "arvoaquila!"-huutoon. Ressukka selitteli, että oli luullut Oden moikanneen jotakuta Arvo Akvilaa.

Arvoaquila eli rarikotka on jokin muu kotkalaji kuin Suomen säännölliseen pesimälinnustoon kuuluva meri- tai maakotka. Useimmiten kyse on kiljukotkista tai pikkukiljukotkista, harvoin aro- tai keisarikotkista. Ovatpa jotkut onnekkaat nähneet myös pikku- ja käärmekotkia kotimaan kamaralla, vaikka ne eivät Aquila-sukuun kuulukaan. Rarikotkien yhdistävä piirre on se, että ne vetävät lintuharrastajia puoleensa kuin viikon vanha rotanraato turkkiloita.

Kotkia näkee varsin harvoin paikallisena, joten niiden bointsaaminen on hyvin vaikeaa. Toisaalta ne ovat melko hitaasti eteneviä päivämuuttajia, jotka seilaavat usein Etelä-Suomen rannikkolinjaa itään ja länteen. Kotkat ovat niin isoja rotjakkeita, että kokenut staijari havaitsee sellaisen vaivatta muutaman kilometrin etäisyydeltä. On jopa väitetty, että optimiolosuhteissa maakotka on onnistuttu määrittämään lajilleen 26 kilometrin päästä. Jos tieto muuttolennossa olevasta kotkasta tulee ajoissa, niin lintuharrastaja voi yrittää etsiytyä pikaisesti sopivalle staijikukkulalle ja yrittää kopata lähestyvää arvokotkaa. Joskus tämä onnistuu, varsin usein ei.

Kymenlaaksossa asusteleva Tero Ilomäki hioi 2000-luvun alussa rarikotkien staijaamistaidon huippuunsa. Ilomäen Merta karta - arvokotkien muutosta ja sen havainnoinnista Kymenlaaksossa ja vähän muuallakin on tiivistys siitä, mitä lintuharrastajien havaintojen perusteella voi arvoaquiloiden muutosta sanoa. Ilomäen esimerkkien ja matkanopeuksien perusteella monen koppaajan tietotaito on karttunut roimasti. Nykyään onkin jo poikkeus, jos etelärannikkoa itään tai länteen matkaava kotka havaitaan vain yhdestä pisteestä.