Ilves on karhu: kulttuurinen luontokäsitys

Lehtien palstoilla on viime päivät irvailtu Nuuksiossa retkellä olleille ihmisille, jotka karhun nähtyään soittivat rajavartioston helikopterin pelastamaan heidät hengenvaarasta. Nyt on käynyt ilmi, että kyse ei ollut karhuista vaan ilveksistä. En aio vaatia panikoineita retkeilijöitä tilille verovarojen väärinkäytöstä enkä edes naureskella olemattomalle lajintunnistustaidolle, mutta tahdon ihmetellä, miksi mennä Nuuksion luontoon, jos todellista luontoa kohdatessaan pitää itku kurkussa soittaa helikopteri hakemaan.

Lintuharrastaja ei ole joka suhteessa tyypillinen retkeilijä, vaikka retkelle sanookin lähtevänsä, sillä lintuharrastajalla on selvä luontoon liittyvä agenda. Harrastuksessa on myös jännityselementti: koskaan ei voi tietää ennalta, mitä retkellä tulee vastaan. Tässä rajatussa mielessä lintuharrastus on luonnon ehdoilla etenemistä, passiivista tarkkailua.

Nuuksiota markkinoidaan miljoonan ihmisen erämaana valtavien retkeilijävirtojen takia. Miljoonasta kävijästä ehkä kymmenen prosenttia todella ajattelee menevänsä luontoon, metsään. Lopuille Nuuksio on ulkoilualue, kansallispuisto, paikka kävellä rauhassa, hiihtolatuverkosto, joukko kuntopolkuja tai tulistelupaikka.

Yhteistä näille Nuuksio-käsityksille on, että paikka hahmotetaan kulttuurisena konstruktiona, ei luonnontilaisena alueena. Alueen ajatteleminen kansallispuistona on luonnon kesyttämistä ja luonnon suodattamista kulttuurisen näkemyksen läpi. Hiihto- tai retkeilyalueena ollaan jo askelta pidemmällä, eikä luonnolla ole silloin enää välttämättä minkäänlaista osaa alueen hahmottamisessa. Hiihtoputki kuusikossa ajaisi saman asian. Tavallisen pääkaupunkiseudulla asuvan ihmisen luontokäsitys ei perustu todelliseen luontoon: se pohjaa perusteettomiin mielikuviin luonnosta, jota ihminen hallitsee tai ainakin pitäisi hallita.

Nuuksio ei ole ainoa esimerkki siitä, että keskimääräisen kaupunkilaisen luontosuhde on perustavalla tavalla katkennut. Esimerkiksi Helsingin valkoposkihanhet eivät ole kaupunkilaiselle osa luontoa, vaan uhka urbaanille luontokäsitykselle. Villi luonto on kuviteltu jonnekin kauas, konstruoitu kansallispuistoiksi ja luonnonsuojelualueiksi, eikä urbaanille nurmikolle paradoksaalisen kesysti tunkeva hanhilauma sovi alkuunkaan tällä tavalla kehystettyyn käsitykseen luonnosta. Sama ristiriita on havaittavissa kaupunkihuuhkajissa, vaikka suhtautuminen niihin on ollut pääosin myötämielistä. Tavallinen uusmaalaisella kalliohyllyllä huuteleva huuhkaja ei ylitä uutiskynnystä, mutta Forumin kyltillä päivehtiessään samasta linnusta tuleekin valtakunnallinen julkkis. Luonto ylittää odotuksenvastaisesti urbaanin rajan, jolloin siitä tulee poikkeuksellista.

Jaksaisin naureskella täysin rinnoin koko Nuuksio-episodille, jos Hangon lintuaseman karhutapaus ei olisi vielä tuoreessa muistissa. Vastuullinen lintuharrastaja ajattelee luonnon parasta. Jos olet niin onnekas että satut kohtaamaan maastossa karhun, älä missään nimessä ilmoita siitä eteenpäin. Helikopterikutsutkin kannattaa jättää toiseen kertaan ja vetäytyä rauhassa takaisin omaa tuloreittiä pitkin.