maanantai 13. syyskuuta 2010

Tiirabongarit tulevat

Bongari (subst.) ’harvinaisuuksista kiinnostunut lintuharrastaja, joka tulee lintupaikalle katsomaan jonkun toisen löytämää ja ilmoittamaa lintuyksilöä’.

Tiira (subst.) ’kaikille avoin BirdLife Suomen lintutietopalvelu, jossa voi pitää lintupäiväkirjaa, ilmoittaa omia ja selata toisten harrastajien tekemiä lintuhavaintoja’.

Bongariliitto (subst.) ’harvinaisista lintulajeista kiinnostuneiden lintuharrastajien yhdistys, joka mm. tarjoaa jäsenilleen mahdollisuuden liittyä Lintutiedotus-tekstiviestijärjestelmään’.

Muutama vuosi sitten lanseerattu Tiira-järjestelmä mullisti bongauskulttuurin perinpohjaisesti. Aiemmin tehokas tietojen saanti harvinaisuuksista edellytti Bongariliiton ja edelleen Lintutiedotuksen (tai sitä edeltäneen tekstihakujärjestelmän tai muinaisen soittokaavion) jäsenyyttä. Tiedotuksen ulkopuoliset jäsenet olivat ennen Tiiraa satunnaisten tietojen varassa: rareista kuultiin kavereilta, maastossa kohdatuilta harrastajakollegoilta, lintuyhdistysten kokousten yhteydessä tai jopa sanomalehtien lintupalstoilta.

Nyt suuri osa harvinaisuushavainnoista kajahtaa Tiiran kautta bittiavaruuteen muutaman tunnin sisään ensihavainnosta. Tämä mahdollistaa ns. tiirabongauksen, jossa Lintutiedotukseen kuulumattomat saattavat olla rarin havaintopaikalla vain minuuttien kuluttua linnun löytymisestä.

Tiedonkulkua on totuttu pitämään hyvänä asiana. Tämä pätee osin myös lintuharrastukseen: mitä enemmän tietoa on tarjolla, sitä vaivattomampaa on harrastaminen. Oletettavasti tiedon määrä korreloi myös harrastajien määrän ja lintuharrastukseen suhtautumisen kanssa. Kun tietoa on paljon, myös asiasta vähän kiinnostuneet saavat syvennettyä kiinnostustaan, ja lintuharrastuksesta muodostuu helpommin avoin ja myönteinen kuva.

Kontrolloimattomalla tiedolla on bongaamisen parissa myös kääntöpuolensa. Herkillä tai suljetuilla paikoilla (luonnonsuojelualueilla, kaatopaikoilla, sotilasalueilla jne.) tarvitaan usein liikkumisrajoituksia maaston suojelemisen, alueen käyttäjien mielenterveyden tai linnun ruokailurauhan turvaamiseksi. Bongariliitto on kunnostautunut tällaisissa bongausjärjestelyissä vene- ja bussikyyteineen sekä liikkumaohjeineen. Annettiinpa Espoon suippopyrstösirrin yhteydessä jopa jonotusohjeita.

Bongariliiton ohjeet eivät ole suosituksia, vaan ne velvoittavat jäseniä. Työkalupakissa on myös sanktioita: esimerkiksi lintua luvatta lähestyville voidaan lätkäistä esimerkiksi määräaikainen porttikielto Lintutiedotukseen.

Tänä vuonna lintuharrastajien puhekieleen on vakiintunut tiirabongari, jolla ei siis tarkoiteta raritiiran etsijää, vaan Bongariliittoon kuulumatonta anarkobongaria. Heitä eivät Bongariliiton liikkumarajoitukset tai lähestymiskiellot koske, vaan he voivat lähestyä harvinaisuutta sydämensä kyllyydestä. Periaatteessa tarpeeksi röyhkeät tiirabongarit olisivat voineet ohitella myös Laajalahden pitkospuilla liittoon kuuluvia jokamiehenoikeuden nojalla.

Pidempään bonganneet tuntevat ihmistyyppinä myös ns. kuumakalle-bongarin, joka on tarpeeksi kovan lajin kohdalla valmis jos ei tappamaan, niin ainakin rikkomaan useampia lakipykäliä päästäkseen näkemään linnun. Näistä suuri osa (elleivät kaikki) on jo Bongariliiton riveissä, mikä antaa jonkinlaisia mahdollisuuksia pahimpien ylilyöntien karsimiseen liiton sanktiomahdollisuuksien kautta. Kuumana käyvät tiirabongarit voivat kuitenkin pahimmillaan saada aiheutettua esimerkiksi retkeilykiellon joillekin alueille tai karkottaa linnun paikalta ennenaikaisesti.

Bongariliitto onkin ryhtynyt toimenpiteisiin. Bongariliitto on jo kieltänyt muutamien havaintojen ilmoittamisen Tiiraan, jotta bongauspaikalle ei olisi muodostunut ongelmia. Esimerkiksi keväällä Vantaalla pesää rakentanutta pussitiaista ei saanut ilmoittaa liittoon kuulumattomille. Periaatteena on, että jäsen ei saa ilmoittaa suurharvinaisuutta Tiiraan ilman liiton lupaa, ellei paikka ole ilmiselvästi ongelmaton (esim. Viikin Lammassaaren torni).

Tätä on perusteltu yhdistymisvapaudella: yhdistykseen saa liittyä ja siitä saa erota vapaaehtoisesti, joten kenelläkään ei pitäisi olla tähän nokan koputtamista. Tosin Bongariliitto on jopa hieman laajentanut reviiriään muihinkin viestintävälineisiin: esimerkiksi näissä Tarsigerin kuvisssa havaintopaikkaa ei ole ilmoitettu kylän tarkkuudella: koska kyse on suurharvinaisuudesta, liiton jäsenen kuuluu ilmoittaa paikka epätarkasti, vaikka muita samasta linnusta otettuja kuvia selailemalla havaintopaikka käy heti ilmi.

Onko tiirabongari siis rusinat pullasta poimiva kaikki-mulle-heti-nyt-tässä-bongari tai liian laiska ja köyhä liittyäkseen Lintutiedotukseen? Vai onko Bongariliitto ottanut askelen kohti neuvostohenkistä pimitysmeininkiä ja 1970-lukua? Toistaiseksi tiirabongarien ja bongariliittolaisten välillä ei ole leimahtanut skismaa bongauskulttuurin peruslinjauksista, mutta poteroita ollaan jo kaivamassa.

perjantai 4. kesäkuuta 2010

Nomen est omen

Tämän hetken parhaana pidetystä kenttäoppasta eli Lintuoppaasta (Svensson et al.) ilmestyi keväällä uusi painos. Suuri osa kuvatauluista on maalattu tai ainakin aseteltu uusiksi, tekstiä on tarkennettu ja tapaamiskerrat laskettu uudelleen. Sivuja on 40 enemmän kuin vanhassa, joten muutokset eivät ole suinkaan kosmeettisia. Kuvataulujen tai tekstiosuuksien uudistaminen ei kuitenkaan ole saanut ansaitsemaansa huomiota, vaan päähuomio on kiinnittynyt yhteen seikkaan: tieteellisten nimien päivittäminen on saanut aikaan myrskyn tai ainakin navakanpuoleisen hiivarin vesilasissa.

Suomalaisen lintuharrastuskulttuurin erikoispiirteisiin on kuulunut taaja tieteellisten nimien käyttö, ja suurin osa ennen 2000-lukua aloittaneista lintuharrastajista osannee Suomessa tavattujen lintulajien tieteelliset nimet. Kansainvälisesti tarkastellen tämä on poikkeuksellista: oikeastaan vain Ruotsissa on viljelty taajasti tieteellisiä nimiä myös harrastajien parissa, mutta esimerkiksi Brittein saarilla, USA:ssa ja Saksassa harrastuskuvioissa on käytetty lähinnä kansankielisiä nimiä. Syitä tähän omituisuuteen ei ole löydetty, vaikka niitä on etsitty vuoroin kaksikielisyydestä, tosikkomaisesta kansanluonteesta ja tieteellisyyden illuusiosta suomalaisessa lintuharrastuksessa.

Siksipä ei ole ihmeellistä, että sukunimimuutokset ovat herättäneet kelpo keskustelun. Esimerkiksi teeren ja punakottaraisen kohdalla on palattu vuosikymmeniä sitten käytettyyn sukunimeen, kun taas osa sukunimistä on täysin uusia (mm. kultarintojen Iduna-suku) ja osa taas vain amerikkalaisten taksonomien aiemmin käyttämiä (mm. jalohaikaran Casmedorius). Valtaosa kannanotoista on ollut konservatiivisia, mutta muutamat ovat tervehtineet ilolla uusien tuulien tuomista vakiintuneena pidettyyn systematiikkaan.

Keskustelua ei ole lainkaan helpottanut se, että tunnustettua ja yleisesti hyväksyttyä systemaattista luokittelua ei tällä hetkellä Euroopassa ole. Brittiläiset, ranskalaiset ja hollantilaiset tutkijat seurailevat lajien sukulaisuusluokittelussa kukin omia polkujaan, ja käsitykset lintusuvun luonteesta vaihtelevat paljon. Harrastajan kannalta on tietysti turhauttavaa, että mahdollisesti kymmenien vuosien takaa tutut nimet suin päin muutetaan, mutta toisaalta lintuharrastuksessa on auliisti otettu käyttöön kunkin hetken uusinta optiikkaa ja määritystietoutta. Miksi sitten selkä pitäisi kääntää uudelta systemaattiselta tietoudelta?

Lohdutuksen sanana on tarpeen muistaa, että loppujen lopuksi sukunimien muuttelu ei tavallisen lintuharrastajan elämää juuri hetkauta. Talvinen tiaisparvi tarkastetaan yhtä säntillisesti, olipa tarkastelun alla pelkkiä Paruksia tai Periparuksia, Poecieleja ja Cyanisteksia. Tunturipöllö on uljas näky riippumatta siitä, tahtooko luokitella sen Buboksi vai Nycteaksi. Olankohautuksella asiaa ei silti ole syytä sivuuttaa, sillä monen harrastajan riemu piilee havaintojen tekemisen ohella niiden luokittelemisessa. On elämänpinnoja, vuodenpinnoja, ruokinnalla käyviä lajeja tai vaikkapa vain retkipinnoja. Tutkijankaan ei sovi aliarvioida harrastajan sinänsä inhimillistä luokittelutarvetta.

tiistai 16. maaliskuuta 2010

Nyt eletään lifestyle-aikaa

Uusimmassa Linnut-lehdessä oli historiallinen juttu. Koskaan aikaisemmin ei suomalainen valtakunnallinen lintuharrastuslehti ole julkaissut lifestyle-juttua henkilöstä. Tälläkin kertaa se tosin oli pinnallisin puolin naamioitu lintupaikkaesittelyksi.

Muutos on iso. Vielä Pertti Koskimiehen päätoimittajakaudella 1990-luvulla lehti yritti tosissaan profiloitua popularisoidun lintutieteen ja harrastajavoimin toteutettavien seurantaprojektien saralle. Nyt BirdLife on tehnyt selvän pesäeron: tiedettä julkaistaan Ornis Fennicassa, Linnut-vuosikirjassa ja tarvittaessa erikoisjulkaisuissa, mutta Linnut-lehti on jätetty harrastukselle.

Heidi Björklundin kirjoittama juttu oli syväsukellus helsinkiläisen Pekka Komin yhteen lempiretkipaikkaan, Porkkalan kärkeen. Samalla siinä päästettiin Pekka ääneen muistoineen ja kokemuksineen, pohdittiin kärkibongarin arkea ja keväisen muuttolinnuston ihmeitä. Lintuharrastusta ei ole olemassa ilman lintupaikkoja, joten lifestylen kytkeminen paikkaesittelyyn on sekin perusteltua.

Syitä ja esikuvia harrastuslehtien lisääntyneille lifestyle-osioille voi hakea kotimaisesta naistenlehdistöstä, Retki-lehdestä tai vaikkapa Suomen Luonnosta, mutta myös ruotsalaisista ja muista eurooppalaisista lintulehdistä. Esimerkiksi suomalaisesta Dick Forsmanista ehditty jo julkaista syvähaastattelu merkittävässä lintuharrastuslehdessä - ruotsalaisessa Roadrunnerissa.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Ensimmäinen kiuru

Tutun lastenrunon (jota en rupea tässä hokemaan) mukaan kiurun tulosta on kuukausi kesään. Kun yhdistetään runon logiikka YLE:n logiikkaan, saadaan kesän tulopäiväksi 8.4.

Lintuharrastajien helmasynti eli kateus nostaa silti päätään, sillä alkuperäishavainnon mukaan 12 kiurun parvi istui sähkölangalla, mitä kiurut harvemmin tekevät. Mene ja tiedä - joka tapauksessa tuon jälkeen muuttavia kiuruja on jo havaittu siellä täällä.

Tuo mainitsemani lastenruno on muuten sikäli mainio, että siitä tunnetaan kaksi eri varianttia. Kiuru, peipponen ja pääskynen ovat molemmissa paikoillaan, mutta tunnetumman västäräkkiversion tilalla on toisinaan kivenviha. Kansannimet tunteva lintuharrastaja saattaa hämmästyä toistoa, sillä kivenvihalla on kansan suussa tarkoitettu useimmiten kiurua.

lauantai 6. maaliskuuta 2010

Ornitologista aritmetiikkaa

"Miten noita lintumääriä voi laskea?" kuuluu perusmaallikkokysymys lintuja laskevalle harrastajalle. Helposti. Sen kun laskee, yksittäin, kaksittain tai suuremmissa yksiköissä. Merenlahdella ruokailevan satapäisen haapanatokan pystyy laskemaan luotettavasti yksin yksilöin, kun taas suuret alli- tai sepelhanhiparvet pitää laskea kymmenen, viidenkymmenen tai sadankin linnun ryhmissä. Tällöin tulos on tietysti enemmän tai vähemmän likiarvo.

Määrien arviointia voi harjoitella valokuvista. Tanskalaisilla on myös lystikäs peli lintuharrastajille, jotka tahtovat harjaannuttaa parvikoon arviointitaitojaan.

Erikoinen piirre suomalaisessa staijauskulttuurissa on parvikokojen yliarvioinnin karttaminen ruton lailla. Jos sadan linnun parvessa arvioidaan olevan 90 lintua, niin se on yksilömäärässä yhtä paljon pielessä kuin 110 linnun arvio. Sosiaalisesti on kuitenkin paljon hyväksytympää arvioida koot hieman liian pieniksi kuin hieman liian suuriksi. Suomalaisessa lintuharrastuskulttuurissa korostetaan kriittisyyttä, ja tämä näkyy paitsi lajinmäärityksissä, myös parvikokojen arvioinnissa.

Tätä voi testata kaverin kanssa loppukeväisin vaikkapa Porkkalan kärjessä: toinen ottaa roolin alakanttiin, toinen yläkanttiin laskevana staijarina. Jo muutaman ison sepelhanhi- tai kahlaajaparven kokoarvion jälkeen yläkanttiornia katsotaan nenänvartta pitkin. Mikä isottelija tuokin on olevinaan? Sen sijaan alakanttiorni saattaa saada osakseen ihailevia katseita: tuolla kaverilla on jalat fiksusti maassa!