Keskiverto lintuharrastaja

Tiirabongarit tulevat

2010-09-13T04:34:00.000-07:00

Bongari (subst.) ’harvinaisuuksista kiinnostunut lintuharrastaja, joka tulee lintupaikalle katsomaan jonkun toisen löytämää ja ilmoittamaa lintuyksilöä’.

Tiira (subst.) ’kaikille avoin BirdLife Suomen lintutietopalvelu, jossa voi pitää lintupäiväkirjaa, ilmoittaa omia ja selata toisten harrastajien tekemiä lintuhavaintoja’.

Bongariliitto (subst.) ’harvinaisista lintulajeista kiinnostuneiden lintuharrastajien yhdistys, joka mm. tarjoaa jäsenilleen mahdollisuuden liittyä Lintutiedotus-tekstiviestijärjestelmään’.

Muutama vuosi sitten lanseerattu Tiira-järjestelmä mullisti bongauskulttuurin perinpohjaisesti. Aiemmin tehokas tietojen saanti harvinaisuuksista edellytti Bongariliiton ja edelleen Lintutiedotuksen (tai sitä edeltäneen tekstihakujärjestelmän tai muinaisen soittokaavion) jäsenyyttä. Tiedotuksen ulkopuoliset jäsenet olivat ennen Tiiraa satunnaisten tietojen varassa: rareista kuultiin kavereilta, maastossa kohdatuilta harrastajakollegoilta, lintuyhdistysten kokousten yhteydessä tai jopa sanomalehtien lintupalstoilta.

Nyt suuri osa harvinaisuushavainnoista kajahtaa Tiiran kautta bittiavaruuteen muutaman tunnin sisään ensihavainnosta. Tämä mahdollistaa ns. tiirabongauksen, jossa Lintutiedotukseen kuulumattomat saattavat olla rarin havaintopaikalla vain minuuttien kuluttua linnun löytymisestä.

Tiedonkulkua on totuttu pitämään hyvänä asiana. Tämä pätee osin myös lintuharrastukseen: mitä enemmän tietoa on tarjolla, sitä vaivattomampaa on harrastaminen. Oletettavasti tiedon määrä korreloi myös harrastajien määrän ja lintuharrastukseen suhtautumisen kanssa. Kun tietoa on paljon, myös asiasta vähän kiinnostuneet saavat syvennettyä kiinnostustaan, ja lintuharrastuksesta muodostuu helpommin avoin ja myönteinen kuva.

Kontrolloimattomalla tiedolla on bongaamisen parissa myös kääntöpuolensa. Herkillä tai suljetuilla paikoilla (luonnonsuojelualueilla, kaatopaikoilla, sotilasalueilla jne.) tarvitaan usein liikkumisrajoituksia maaston suojelemisen, alueen käyttäjien mielenterveyden tai linnun ruokailurauhan turvaamiseksi. Bongariliitto on kunnostautunut tällaisissa bongausjärjestelyissä vene- ja bussikyyteineen sekä liikkumaohjeineen. Annettiinpa Espoon suippopyrstösirrin yhteydessä jopa jonotusohjeita.

Bongariliiton ohjeet eivät ole suosituksia, vaan ne velvoittavat jäseniä. Työkalupakissa on myös sanktioita: esimerkiksi lintua luvatta lähestyville voidaan lätkäistä esimerkiksi määräaikainen porttikielto Lintutiedotukseen.

Tänä vuonna lintuharrastajien puhekieleen on vakiintunut tiirabongari, jolla ei siis tarkoiteta raritiiran etsijää, vaan Bongariliittoon kuulumatonta anarkobongaria. Heitä eivät Bongariliiton liikkumarajoitukset tai lähestymiskiellot koske, vaan he voivat lähestyä harvinaisuutta sydämensä kyllyydestä. Periaatteessa tarpeeksi röyhkeät tiirabongarit olisivat voineet ohitella myös Laajalahden pitkospuilla liittoon kuuluvia jokamiehenoikeuden nojalla.

Pidempään bonganneet tuntevat ihmistyyppinä myös ns. kuumakalle-bongarin, joka on tarpeeksi kovan lajin kohdalla valmis jos ei tappamaan, niin ainakin rikkomaan useampia lakipykäliä päästäkseen näkemään linnun. Näistä suuri osa (elleivät kaikki) on jo Bongariliiton riveissä, mikä antaa jonkinlaisia mahdollisuuksia pahimpien ylilyöntien karsimiseen liiton sanktiomahdollisuuksien kautta. Kuumana käyvät tiirabongarit voivat kuitenkin pahimmillaan saada aiheutettua esimerkiksi retkeilykiellon joillekin alueille tai karkottaa linnun paikalta ennenaikaisesti.

Bongariliitto onkin ryhtynyt toimenpiteisiin. Bongariliitto on jo kieltänyt muutamien havaintojen ilmoittamisen Tiiraan, jotta bongauspaikalle ei olisi muodostunut ongelmia. Esimerkiksi keväällä Vantaalla pesää rakentanutta pussitiaista ei saanut ilmoittaa liittoon kuulumattomille. Periaatteena on, että jäsen ei saa ilmoittaa suurharvinaisuutta Tiiraan ilman liiton lupaa, ellei paikka ole ilmiselvästi ongelmaton (esim. Viikin Lammassaaren torni).

Tätä on perusteltu yhdistymisvapaudella: yhdistykseen saa liittyä ja siitä saa erota vapaaehtoisesti, joten kenelläkään ei pitäisi olla tähän nokan koputtamista. Tosin Bongariliitto on jopa hieman laajentanut reviiriään muihinkin viestintävälineisiin: esimerkiksi näissä Tarsigerin kuvisssa havaintopaikkaa ei ole ilmoitettu kylän tarkkuudella: koska kyse on suurharvinaisuudesta, liiton jäsenen kuuluu ilmoittaa paikka epätarkasti, vaikka muita samasta linnusta otettuja kuvia selailemalla havaintopaikka käy heti ilmi.

Onko tiirabongari siis rusinat pullasta poimiva kaikki-mulle-heti-nyt-tässä-bongari tai liian laiska ja köyhä liittyäkseen Lintutiedotukseen? Vai onko Bongariliitto ottanut askelen kohti neuvostohenkistä pimitysmeininkiä ja 1970-lukua? Toistaiseksi tiirabongarien ja bongariliittolaisten välillä ei ole leimahtanut skismaa bongauskulttuurin peruslinjauksista, mutta poteroita ollaan jo kaivamassa.

Nomen est omen

2010-06-04T06:43:00.000-07:00

Tämän hetken parhaana pidetystä kenttäoppasta eli Lintuoppaasta (Svensson et al.) ilmestyi keväällä uusi painos. Suuri osa kuvatauluista on maalattu tai ainakin aseteltu uusiksi, tekstiä on tarkennettu ja tapaamiskerrat laskettu uudelleen. Sivuja on 40 enemmän kuin vanhassa, joten muutokset eivät ole suinkaan kosmeettisia. Kuvataulujen tai tekstiosuuksien uudistaminen ei kuitenkaan ole saanut ansaitsemaansa huomiota, vaan päähuomio on kiinnittynyt yhteen seikkaan: tieteellisten nimien päivittäminen on saanut aikaan myrskyn tai ainakin navakanpuoleisen hiivarin vesilasissa.

Suomalaisen lintuharrastuskulttuurin erikoispiirteisiin on kuulunut taaja tieteellisten nimien käyttö, ja suurin osa ennen 2000-lukua aloittaneista lintuharrastajista osannee Suomessa tavattujen lintulajien tieteelliset nimet. Kansainvälisesti tarkastellen tämä on poikkeuksellista: oikeastaan vain Ruotsissa on viljelty taajasti tieteellisiä nimiä myös harrastajien parissa, mutta esimerkiksi Brittein saarilla, USA:ssa ja Saksassa harrastuskuvioissa on käytetty lähinnä kansankielisiä nimiä. Syitä tähän omituisuuteen ei ole löydetty, vaikka niitä on etsitty vuoroin kaksikielisyydestä, tosikkomaisesta kansanluonteesta ja tieteellisyyden illuusiosta suomalaisessa lintuharrastuksessa.

Siksipä ei ole ihmeellistä, että sukunimimuutokset ovat herättäneet kelpo keskustelun. Esimerkiksi teeren ja punakottaraisen kohdalla on palattu vuosikymmeniä sitten käytettyyn sukunimeen, kun taas osa sukunimistä on täysin uusia (mm. kultarintojen Iduna-suku) ja osa taas vain amerikkalaisten taksonomien aiemmin käyttämiä (mm. jalohaikaran Casmedorius). Valtaosa kannanotoista on ollut konservatiivisia, mutta muutamat ovat tervehtineet ilolla uusien tuulien tuomista vakiintuneena pidettyyn systematiikkaan.

Keskustelua ei ole lainkaan helpottanut se, että tunnustettua ja yleisesti hyväksyttyä systemaattista luokittelua ei tällä hetkellä Euroopassa ole. Brittiläiset, ranskalaiset ja hollantilaiset tutkijat seurailevat lajien sukulaisuusluokittelussa kukin omia polkujaan, ja käsitykset lintusuvun luonteesta vaihtelevat paljon. Harrastajan kannalta on tietysti turhauttavaa, että mahdollisesti kymmenien vuosien takaa tutut nimet suin päin muutetaan, mutta toisaalta lintuharrastuksessa on auliisti otettu käyttöön kunkin hetken uusinta optiikkaa ja määritystietoutta. Miksi sitten selkä pitäisi kääntää uudelta systemaattiselta tietoudelta?

Lohdutuksen sanana on tarpeen muistaa, että loppujen lopuksi sukunimien muuttelu ei tavallisen lintuharrastajan elämää juuri hetkauta. Talvinen tiaisparvi tarkastetaan yhtä säntillisesti, olipa tarkastelun alla pelkkiä Paruksia tai Periparuksia, Poecieleja ja Cyanisteksia. Tunturipöllö on uljas näky riippumatta siitä, tahtooko luokitella sen Buboksi vai Nycteaksi. Olankohautuksella asiaa ei silti ole syytä sivuuttaa, sillä monen harrastajan riemu piilee havaintojen tekemisen ohella niiden luokittelemisessa. On elämänpinnoja, vuodenpinnoja, ruokinnalla käyviä lajeja tai vaikkapa vain retkipinnoja. Tutkijankaan ei sovi aliarvioida harrastajan sinänsä inhimillistä luokittelutarvetta.

Nyt eletään lifestyle-aikaa

2010-03-16T10:56:00.000-07:00

Uusimmassa Linnut-lehdessä oli historiallinen juttu. Koskaan aikaisemmin ei suomalainen valtakunnallinen lintuharrastuslehti ole julkaissut lifestyle-juttua henkilöstä. Tälläkin kertaa se tosin oli pinnallisin puolin naamioitu lintupaikkaesittelyksi.

Muutos on iso. Vielä Pertti Koskimiehen päätoimittajakaudella 1990-luvulla lehti yritti tosissaan profiloitua popularisoidun lintutieteen ja harrastajavoimin toteutettavien seurantaprojektien saralle. Nyt BirdLife on tehnyt selvän pesäeron: tiedettä julkaistaan Ornis Fennicassa, Linnut-vuosikirjassa ja tarvittaessa erikoisjulkaisuissa, mutta Linnut-lehti on jätetty harrastukselle.

Heidi Björklundin kirjoittama juttu oli syväsukellus helsinkiläisen Pekka Komin yhteen lempiretkipaikkaan, Porkkalan kärkeen. Samalla siinä päästettiin Pekka ääneen muistoineen ja kokemuksineen, pohdittiin kärkibongarin arkea ja keväisen muuttolinnuston ihmeitä. Lintuharrastusta ei ole olemassa ilman lintupaikkoja, joten lifestylen kytkeminen paikkaesittelyyn on sekin perusteltua.

Syitä ja esikuvia harrastuslehtien lisääntyneille lifestyle-osioille voi hakea kotimaisesta naistenlehdistöstä, Retki-lehdestä tai vaikkapa Suomen Luonnosta, mutta myös ruotsalaisista ja muista eurooppalaisista lintulehdistä. Esimerkiksi suomalaisesta Dick Forsmanista ehditty jo julkaista syvähaastattelu merkittävässä lintuharrastuslehdessä - ruotsalaisessa Roadrunnerissa.

Ensimmäinen kiuru

2010-03-10T12:16:00.001-08:00

Tutun lastenrunon (jota en rupea tässä hokemaan) mukaan kiurun tulosta on kuukausi kesään. Kun yhdistetään runon logiikka YLE:n logiikkaan, saadaan kesän tulopäiväksi 8.4.

Lintuharrastajien helmasynti eli kateus nostaa silti päätään, sillä alkuperäishavainnon mukaan 12 kiurun parvi istui sähkölangalla, mitä kiurut harvemmin tekevät. Mene ja tiedä - joka tapauksessa tuon jälkeen muuttavia kiuruja on jo havaittu siellä täällä.

Tuo mainitsemani lastenruno on muuten sikäli mainio, että siitä tunnetaan kaksi eri varianttia. Kiuru, peipponen ja pääskynen ovat molemmissa paikoillaan, mutta tunnetumman västäräkkiversion tilalla on toisinaan kivenviha. Kansannimet tunteva lintuharrastaja saattaa hämmästyä toistoa, sillä kivenvihalla on kansan suussa tarkoitettu useimmiten kiurua.

Ornitologista aritmetiikkaa

2010-03-06T02:58:00.000-08:00

"Miten noita lintumääriä voi laskea?" kuuluu perusmaallikkokysymys lintuja laskevalle harrastajalle. Helposti. Sen kun laskee, yksittäin, kaksittain tai suuremmissa yksiköissä. Merenlahdella ruokailevan satapäisen haapanatokan pystyy laskemaan luotettavasti yksin yksilöin, kun taas suuret alli- tai sepelhanhiparvet pitää laskea kymmenen, viidenkymmenen tai sadankin linnun ryhmissä. Tällöin tulos on tietysti enemmän tai vähemmän likiarvo.

Määrien arviointia voi harjoitella valokuvista. Tanskalaisilla on myös lystikäs peli lintuharrastajille, jotka tahtovat harjaannuttaa parvikoon arviointitaitojaan.

Erikoinen piirre suomalaisessa staijauskulttuurissa on parvikokojen yliarvioinnin karttaminen ruton lailla. Jos sadan linnun parvessa arvioidaan olevan 90 lintua, niin se on yksilömäärässä yhtä paljon pielessä kuin 110 linnun arvio. Sosiaalisesti on kuitenkin paljon hyväksytympää arvioida koot hieman liian pieniksi kuin hieman liian suuriksi. Suomalaisessa lintuharrastuskulttuurissa korostetaan kriittisyyttä, ja tämä näkyy paitsi lajinmäärityksissä, myös parvikokojen arvioinnissa.

Tätä voi testata kaverin kanssa loppukeväisin vaikkapa Porkkalan kärjessä: toinen ottaa roolin alakanttiin, toinen yläkanttiin laskevana staijarina. Jo muutaman ison sepelhanhi- tai kahlaajaparven kokoarvion jälkeen yläkanttiornia katsotaan nenänvartta pitkin. Mikä isottelija tuokin on olevinaan? Sen sijaan alakanttiorni saattaa saada osakseen ihailevia katseita: tuolla kaverilla on jalat fiksusti maassa!

Lintukirja lahjasäkkiin

2009-12-12T12:29:00.000-08:00

Lintuharrastaja ja valikoiva bibliofiili ei ole kovin tavaton yhdistelmä. Monen lintuharrastukseen kuuluu keräily muodossa tai toisessa: kerätään elämän-, vuoden-, työmatka- tai pihapinnoja. Monelle pinnankeruu ei ole aktiivista, vaan esimerkiksi mökkipinnoja kerätään kuin huomaamatta halonhakkuun ja saunanlämmityksen yhteydessä, ja varsinainen lista päivitetään ehkä vain kerran vuodessa - jollei se ole ainoastaan harrastajan pääkopan sisällä. Toisessa ääripäässä ovat ns. ikiretkeilijät, jotka laskevat joka päivänä havaitsemansa lajit.

Tyypillisen lintuharrastajan hyllyssä on kaikennäköisiä lintukäsikirjoja, maasto- ja määritysoppaita, muutama eri maita tai alueita käsittelevä lintupaikkaopas, ehkä jokin lintumaalauksia käsittelevä taidekirjakin. Kaikista edellämainituista voisi kirjoittaa palstametreittäin. Nyt keskityn paljon epätyypillisempään lintukirjallisuuden lajiin: lintufiktioon.

Lintuihin liittyvää kaunokirjallisuutta eli lintufiktiota on yllättävän vähän, kun suhteuttaa sen suomalaisen eräkirjallisuuden määrään. Vanhoista klassikoista Yrjö Kokon laulujoutsenkirjat nousevat ensimmäisenä mieleen, mutta myös Jussi Seppä julkaisi jo vuosikymmeniä sitten monipuolista lintuesseistiikkaa. Ruotsalaisen Reinhold Winterin eli nimimerkki Reguluksen mainiot, arvatenkin Sepän mallina olleet lintupakinat suomeksi jo melkein sata vuotta sitten.

Jos tarkasteluun rajataan vain lintuharrastusta käsittelevä fiktio, niin käsiin ei jää montakaan kirjaa. Vanhimmasta päästä mieleen tulee divarien harvinaisuudeksi muuttunut Arvo Aallaksen Pilkkuja meren peilissä (1958), jossa kuvataan Aspskärin saariryhmää, sen lintuja ja lintututkijoita. Hauskan tavan keksivät Porvoon Kummelskärin staijarit tieteellisessä julkaisussaan Kevätarktika (1996). Siinä on diagrammien ja lukumäärien vastapainona joka aukeamalla yhden kappaleen mittainen kaunokirjallinen mietelmä - kuin muistuttamassa, että lintuharrastus on muutakin kuin havaintoja.

Muutamalla vakavammin otettavalla kaunokirjailijalla on syrjähyppyjä lintuharrastuksen piiriin. Markku Turusen romaanissa Tikanpoika (2004) yksi päähenkilöistä on aktiivinen lintuharrastaja. Eeva Tikan tuotannossa viitataan useammankin kerran lintuharrastajiin, kuten novellikokoelman Alumiinikihlat (1984) nimestäkin jo näkee. Ruotsiksi kirjoittavan Ulla-Lena Lundbergin matkakirjassa Sibirien - ett självporträtt med vingar (1993, suom. Linnunsiivin Siperiaan) juuri lintuharrastus on kertojan syy palata nuoruusmuistojen nostalgisesti kultaamaan Siperiaan.

Lintuharrastajan näkökulmasta mielenkiintoisimpia ovat kuitenkin ne harvat yritykset, joissa lintuharrastaja on yrittänyt kuvata lintuharrastusta ja harrastajayhteisöä kaunokirjallisin keinoin. Suomeksi tällaisia yrityksiä on kaksi: Jan Södersvedin ja Matti Koivulan humoristinen Ornimisen sietämätön keveys (1996) ja Arto Vuorjoen Ulkonokalta tuulee (1994).

Ornimisen sietämättömän keveyden iva on paikoin niin todenmukaista, että tiedän usean lintuharrastajan luetuttaneen sen puolisollaan seurustelusuhteen alkuvaiheessa, jotta harrastuksen asema tulisi varmasti selväksi. Lintuharrastuksen - kuten minkä tahansa intohimosta kumpuavan kokonaisvaltaisen harrastuksen - ääri-ilmiöt ovat niin voimakkaat, että Södersvedin ja Koivulan kaltaisten tarkkasilmäisten sisäpiiriläisten on ei ole tarvinnut keksiä enempiä esimerkkejä. Totuus on tässäkin tarua ihmeellisempi.

Vuorjoen tositapahtumiin perustuvassa kirjassa kuvataan pienen harrastajaporukan yhteisiä retkiä Siikajoen Tauvossa, jossa he havaitsevat ennenkuulumattoman määrän harvinaisia lintuja. Virallisesti heidän havaintojaan ei kuitenkaan hyväksytä, ja tämä virallisen ja epävirallisen harrastuskulttuurin ristiriita on kirjan kantava voima. Olipa harvinaisuuksista mieltä mitä tahansa, niin Ulkonokalta tuulee näyttää lintuharrastuksen parhaimmillaan: se on sosiaalinen tapahtuma, jossa päästään hyvässä seurassa pakoon arkielämän kiireitä ja jonka kautta maailman voi ymmärtää tyystin toisella tavalla.

Tänäkään jouluna kirjakauppoihin ei ilmestynyt uutta lintufiktiota, vaan suuri suomalainen lintuharrastusromaani antaa vielä odottaa itseään. Jos tahdot muistaa lintuharrastajaa lintuaiheisella kaunokirjallisuudella, niin ei auta muu kuin divarien kiertäminen.

Syksy ja sääkartta

2009-09-24T09:37:00.000-07:00

Moni lintuharrastaja on koukussa erilaisiin sääsivustoihin. Suosittuja ovat muun muassa Ilmatieteen laitoksen, Forecan ja Helsinki Testbedin sivustot. Radiossa kestosuosikki on ollut vuodesta toiseen Merisää, eikä mikään näkyvissä oleva ole uhkaamassa sen valtakautta.

Tämän vuosituhannen vinkkelistä on merkillistä ajatella, että vielä 1990-luvulla tarkin säätiedote oli merisäätiedotuksen ohella taivaanrantaan vilkaisu. Nykyään saman voi tarkistaa sisäsiististi netistä, ja virheen todennäköisyys on lyhyellä tähtäimellä olemattoman pieni. Sofistikoituneimmat pystyvät jopa optimoimaan retkikohteensa muutaman satelliittikuvan perusteella.

Miksi syyssää on sitten erityisen kiinnostava? Syinä ovat ennen kaikkea "pienet vihreät", idästä harhautuvat harvinaiset varpuslinnut. Niitä harhautuu Suomeen selvästi eniten itä- ja kaakkoistuulilla. Niinpä harrastajat ovat oppineet toivomaan sääkartalle vasempaan sojottavia tuulinuolia. Tavallisimmat harhailijalajit ovat taiga- ja hippiäisuunilintu, mutta sekaan mahtuu myös suurempia harvinaisuuksia, ja ilmestyyhän Suomeen aina silloin tällöin jopa maalle ihka uusia lajeja. Idänpuoleisilla tuulilla on niihinkin parhaat mahdollisuudet.

Syyskuun lopulla ja lokakuun alussa länsituuli on lintuharrastajalle kirosana. Se tuo usein mukanaan märkää matalapainetta, mutta ennen kaikkea se tyrehdyttää itäisten lajien harhautumisen. Pidetään siis sormet ristissä ja odotellaan kaakkoistuulten tuomia idän ihmeitä.

Lajintuntemuksen vastaisku

2009-09-14T09:58:00.000-07:00

Tämän syksyn ylioppilaskirjoitusten reaalikokeessa tavallinen luonnossa liikkuva lintuharrastaja olisi saanut leikiten pisteitä. Yhdessä tehtävässä piti tunnistaa värikuvista kahdeksan eläin- ja neljä kasvilajia. Vastaavia lajintunnistustehtäviä ei ole nykymuotoisessa tutkinnossa aikaisemmin ollut.

Tehtävä itsessään ei ole uudenlainen - pikemminkin päinvastoin. Vastaavia luonnontuntemusta mittaavia testejä on ollut roppakaupalla kansa- ja oppikoulujen aikoina, mutta peruskoulun myötä lajintuntemuksen merkitys on rapissut yhtä matkaa luontokerhojen toiminnan hiipumisen kanssa. Biologian opettamisessa on keskitytty suuriin linjoihin, joista toki riittää sisältöä lukion pakollisiin ja valinnaisiin kursseihin.

Tällaisen tehtävän tuominen tuntuu ensi näkemältä paluulta 1800-luvulle, luonnonhistorian ja täytettyjen lintujen aikakauteen. Sillä on kuitenkin tilauksensa maailmaasyleilevien kysymysten suohon juuttuneessa lukion biologiassa. Lajintunnistustehtävä suosii niitä, jotka liikkuvat luonnossa ja joilla on oma henkilökohtainen suhde luontoon. Mikäli lajiston tunteminen todella korreloi luonnon ymmärtämisen ja siten harrastuneisuuden kanssa, niin tällaisen tehtävän laittaminen ylioppilaskokeeseen on enemmän kuin oikeudenmukaista.

Ylioppilastutkinnon pitäisi - ainakin teoriassa - ilmentää perustavalla tavalla sitä tietoa, mitä yhteiskunta pitää kunakin aikakautena merkityksellisenä. Vaikka yksi pääsky ei tee vielä kesää, niin lajintunnistustehtävän paluu antaa ymmärtää, että henkilökohtaisella luontosuhteella on 2000-luvullakin arvoa. Toivotaan, että lajintunnistustehtävät ovat tulleet jäädäkseen.

Sorsastajista sananen

2009-08-19T12:51:00.000-07:00

Torstaina 20. päivä jyrähtää tasan kello kaksitoista. Silloin Suomen metsästäjät aloittavat sorsastuksen.

Lintuharrastuksen ja sorsanmetsästyksen yhteydet ovat selvät. Molemmissa harrastuksissa on kyse saalisvietin tyydyttämisestä, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan. Harrastajan kannalta uskon molempien tarjoavan subjektiivisesti suurin piirtein yhtä voimakkaita positiivisia elämyksiä. Moni metsästäjäkin korostaa, että saalis on sivuseikka luonnossa samoilemisen ja ystävien tapaamisen ollessa sitä selvästi tärkeämpiä vaikuttimia. Lintuharrastukseen pätee monasti sama.

Tarkkailukohteen kannalta on kuitenkin yksi olennainen ero: lintuharrastajan ja sorsan kohtaamisessa lintu poistuu paikalta hengissä, kun taas metsästäjän käsittelyn jäljiltä sorsa on jonkinmoisella todennäköisyydellä hengetön.

Niinpä metsästäjien osaamisessa oikean lajinmäärityksen tulisi korostua. Jos lintuharrastaja vääntää metsähanhesta kiljuhanhen, ei sillä ole mitään vaikutusta luonnon kulkuun - korkeintaan lintuyhdistyksen arkistossa on yksi väärin määritetty havainto enemmän. Jos sen sijaan metsästäjä ampuu kiljuhanhen metsähanhena, pienenee Fennoskandian sinnittelevä kiljuhanhikanta yli yhdellä prosentilla. Myös muutaman harmaasorsan ampumisella voidaan vaikuttaa kokonaiskantaan, kun kerran maan kokonaiskanta on vain satakunta paria. (Sekä kiljuhanhi että harmaasorsa ovat ankarasti rauhoitettuja, tietenkin.)

Epäilemättä Suomen puolen miljoonan metsästäjän joukossa on erinomaisia määrittäjiä, vaikka en ole kunnon määrittäjämetsästäjää itse tavannut. On kuitenkin todella surullista, että hyvin suuri osa metsästäjistä ei tunne saalista edes kädessä. Parhaana todisteena tästä on Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen vuosittain julkaisema saalistilasto, joka perustuu metsästäjien omiin ilmoituksiin.

Tilaston kummallisuuksista voisi nostaa monta esimerkkiä, mutta tyydyttäköön räikeimpään: tilaston mukaan Suomessa ammuttiin vuonna 2007 peräti 16800 heinätavia. Luvun täytyy olla perätön, sillä lajin koko maan kokonaiskanta on enintään 3500 paria, eikä Suomen kautta muuta mittavia määriä naapurimaiden populaatiosta, kuten tapahtuu esimerkiksi allin kohdalla.

Toisin sanoen suuri osa metsästäjistä ei tunne ampumaansa sorsaa edes kädessä, saati sitten haulikon piipun yli. Monikohan kiljuhanhi todella on saanut siipeensä metsähanhena ja monikohan harmaasorsa putoaa tänäkin vuonna taivaalta sinisorsana? Kuvion täydentää harvoista oikeuteen asti viedyistä tapauksista annetut olemattomat tuomiot. Esimerkiksi Porissa kaksi vuotta sitten ammuttiin suokukko sorsastuksen yhteydessä. Poikkeuksellisesti ampuja saatiin tuomiolle, mutta tuomio annettiin käräjäoikeudessa suosirrin ampumisesta, koska sen korvaushinta oli vain neljäsosa suokukosta!

Sorsanmetsästys on jäänne ajoilta, jolloin nälkä oli aina vieraana suomalaiskodeissa ja jolloin jokainen sorsa oli tervetullut lisä ruokapöytään. Mikäli keskimääräisen suomalaisen sorsastajan liipaisinsormea ei saada hillittyä ja määritystaitoja olennaisesti kohennettua, koko harrastus on syytä kieltää järkevän luonnonvarojen käytön vastaisena.

Lesche ja monkku

2009-08-07T09:54:00.000-07:00

Kristiinankaupungissa havaittiin parisen viikkoa sitten ylänkötylli, Charadrius mongolus. Havainto on ensimmäinen Suomesta. Tieteellisen nimen mukaisesti lintuslangissa monkuksi kutsuttu tylli viihtyi Domarkobbanin luodolla muutaman päivän ennen katoamistaan.

Ylänkötyllin tapauksen tekee erityisen hauskaksi se, että ensihavainto voi vielä osoittautua vasta Suomen toiseksi. Elokuussa 1988 Porissa havaittiin näet tylli, jota epäiltiin ylänkötylliksi (vaikka tuolloin käytettiin vielä vanhaa nimeä mongoliantylli). Ylänkötyllillä on kuitenkin erittäin samannäköinen sisarlaji aavikkotylli (Charadrius leschenaultii), harrastajien puheessa usein pelkkä lesche. Se on havaittu Suomessa muutaman kerran.

Porin lintua ei ole vieläkään määritetty, vaikka linnusta saatiin kohtuullisen hyviä valokuvia. Edesmennyt Alula-lehti laittoi vaivihkaa linnusta saadun kuvan tyllimääritysartikkelin kylkeen ja pyysi määrityksiä kertomatta linnun taustaa tai kuvaamispaikkaa. Valtaosa vastaajista oli ylänkötyllin kannalla, mutta pitää muistaa, että pelkillä enemmistöpäätöksillä ei ole lintujen määrittämisessä mitään arvoa. Lesche-/monkku- lajiparin vaikeudesta se sen sijaan antaa hyvän kuvan.

Kristiinankaupunki on malliesimerkki siitä, miten muutaman aktiivisen retkeilijän työn tuloksena on löydetty kokonainen valtakunnallisesti arvokas lintupaikka. Yhden mittarin mukaan lintuharrastajan suurin toiveiden täyttymys on maalle uuden lintulajin löytyminen. On oikeus ja kohtuus, että ylänkötylli löytyi juuri Kristiinankaupungista.

Balkanin santaa

2009-05-11T02:36:00.000-07:00

Siepot ovat tuttuja jokaiselle lintuharrastajalle. Kirjosieppo on joka kesäterassin ilmestys, jollaisen kuka tahansa saa vaivatta pihapönttöönsä pesimään. Rariorientoituneemmat voivat kiusoitella itseään myös vuosittain Suomessa tavattavan sepelsiepon mahdollisuudella: lajin lähimmät pesimäalueet ovat Gotlannissa ja Öölannissa, Ahvenanmaalta katsoen edellisillä eteläpuolen saarilla.

Huhtikuussa koettiin iso yllätys, kun lappeenrantalaiselle pihalle ilmestyi 18.4. sieppo, joka ei tuntunut sopivan kirjo- eikä edes sepelsiepon muottiin. Linnulla oli muun muassa hieman valkeaa keskimmäisten peitinhöyhenten kärjissä. Bongaamisessa oli hieman ongelmia, kun linnun ruokailupaikakseen valitsemalla pihalla ei saanut liikkua, mutta joitakin kuvia linnusta saatiin. Ääntä ei kuultu.

Monen mielestä lintu muistutti eniten balkaninsieppoa, Ficedula semitorquata, harvalukuista Kaakkois-Euroopassa, Vähässä Aasiassa ja Kaukasuksella pesivää sieppolajia. Sitä ei ole tavattu Suomessa. Linnussa on kuitenkin myös sepelsieppoon sopivia piirteitä, ja ulkonäkö on jopa niin hämmentävä, että kirjosiepostakaan ei ole määrityskeskustelussa aina tohdittu luopua.

Keskusteluun nykäistiinkin pian mukaan risteymän mahdollisuus. Esimerkiksi Öölannissa sepelsieppo risteytyy säännöllisesti ja jatkuvasti kirjosiepon kanssa, ja kaiken kukkuraksi risteymien koiraspuoliset jälkeläiset ovat lisääntymiskykyisiä. Takaisinristeymät voivat näyttää jommalta kummalta emolajilta - tai toisinaan aivan joltakin muulta. Balkaninsiepon mahdollisesta risteytymisestä en ole kuullut, mutta laji on ensinnäkin varsin huonosti tunnettu ja toisekseen hyvin lähellä sepel- ja kirjosieppoa.

Tavallisessa havainnossa ei ole yleensä syytä olettaa risteymän mahdollisuutta, mutta harvinaisuuksien kohdalla sekin on syytä muistaa, etenkin jos linnussa on toiseen lajiin viittaavia piirteitä. Lappeenrannan sieppo teki kuvaamisen jälkeen katoamistemput eikä sitä saatu pyydystettyä. Onkin jännittävää, että useimmat ovat jo luopuneet toivosta, että Lappeenrannan siepon identiteetti joskus selviäisi. Tarkkoja mittoja ja yksityiskohtaisia kuvia ei saatu höyhennäytteistä puhumattakaan, joten jäljelle jää vain muutama kummallinen kuva ja varpuslintujen määrityksestä kiinnostuneiden lintuharrastajien perimätieto erikoisesta sieposta.

Bongareiden keskuudessa on sovittu, että risteymät eivät ole pinnakelpoisia. Se ei kuitenkaan vähennä niiden kiehtovuutta. Lappeenrannan tapauksen jälkeen onkin ehdotettu, että tämänkaltaisia tapauksia varten pitäisi perustaa rengastajaryhmä, joka erikoistuisi vaikeasti tunnistettavien tai risteymiksi epäiltyjen lintuyksilöiden rengastukseen ja dokumentointiin. Se olisi kelpo tapa viedä poikkeuksellisten lintuyksilöiden tarkastelu 2000-luvun vaatimalle tasolle.

Ilves on karhu: kulttuurinen luontokäsitys

2009-03-26T02:15:00.000-07:00

Lehtien palstoilla on viime päivät irvailtu Nuuksiossa retkellä olleille ihmisille, jotka karhun nähtyään soittivat rajavartioston helikopterin pelastamaan heidät hengenvaarasta. Nyt on käynyt ilmi, että kyse ei ollut karhuista vaan ilveksistä. En aio vaatia panikoineita retkeilijöitä tilille verovarojen väärinkäytöstä enkä edes naureskella olemattomalle lajintunnistustaidolle, mutta tahdon ihmetellä, miksi mennä Nuuksion luontoon, jos todellista luontoa kohdatessaan pitää itku kurkussa soittaa helikopteri hakemaan.

Lintuharrastaja ei ole joka suhteessa tyypillinen retkeilijä, vaikka retkelle sanookin lähtevänsä, sillä lintuharrastajalla on selvä luontoon liittyvä agenda. Harrastuksessa on myös jännityselementti: koskaan ei voi tietää ennalta, mitä retkellä tulee vastaan. Tässä rajatussa mielessä lintuharrastus on luonnon ehdoilla etenemistä, passiivista tarkkailua.

Nuuksiota markkinoidaan miljoonan ihmisen erämaana valtavien retkeilijävirtojen takia. Miljoonasta kävijästä ehkä kymmenen prosenttia todella ajattelee menevänsä luontoon, metsään. Lopuille Nuuksio on ulkoilualue, kansallispuisto, paikka kävellä rauhassa, hiihtolatuverkosto, joukko kuntopolkuja tai tulistelupaikka.

Yhteistä näille Nuuksio-käsityksille on, että paikka hahmotetaan kulttuurisena konstruktiona, ei luonnontilaisena alueena. Alueen ajatteleminen kansallispuistona on luonnon kesyttämistä ja luonnon suodattamista kulttuurisen näkemyksen läpi. Hiihto- tai retkeilyalueena ollaan jo askelta pidemmällä, eikä luonnolla ole silloin enää välttämättä minkäänlaista osaa alueen hahmottamisessa. Hiihtoputki kuusikossa ajaisi saman asian. Tavallisen pääkaupunkiseudulla asuvan ihmisen luontokäsitys ei perustu todelliseen luontoon: se pohjaa perusteettomiin mielikuviin luonnosta, jota ihminen hallitsee tai ainakin pitäisi hallita.

Nuuksio ei ole ainoa esimerkki siitä, että keskimääräisen kaupunkilaisen luontosuhde on perustavalla tavalla katkennut. Esimerkiksi Helsingin valkoposkihanhet eivät ole kaupunkilaiselle osa luontoa, vaan uhka urbaanille luontokäsitykselle. Villi luonto on kuviteltu jonnekin kauas, konstruoitu kansallispuistoiksi ja luonnonsuojelualueiksi, eikä urbaanille nurmikolle paradoksaalisen kesysti tunkeva hanhilauma sovi alkuunkaan tällä tavalla kehystettyyn käsitykseen luonnosta. Sama ristiriita on havaittavissa kaupunkihuuhkajissa, vaikka suhtautuminen niihin on ollut pääosin myötämielistä. Tavallinen uusmaalaisella kalliohyllyllä huuteleva huuhkaja ei ylitä uutiskynnystä, mutta Forumin kyltillä päivehtiessään samasta linnusta tuleekin valtakunnallinen julkkis. Luonto ylittää odotuksenvastaisesti urbaanin rajan, jolloin siitä tulee poikkeuksellista.

Jaksaisin naureskella täysin rinnoin koko Nuuksio-episodille, jos Hangon lintuaseman karhutapaus ei olisi vielä tuoreessa muistissa. Vastuullinen lintuharrastaja ajattelee luonnon parasta. Jos olet niin onnekas että satut kohtaamaan maastossa karhun, älä missään nimessä ilmoita siitä eteenpäin. Helikopterikutsutkin kannattaa jättää toiseen kertaan ja vetäytyä rauhassa takaisin omaa tuloreittiä pitkin.

Hömppälehtien lintuviihdettä

2009-03-04T06:04:00.000-08:00

Iltalehdessä oli huvittava juttu lieksalaiseen ulkovarastoon tunkeutuneesta haukasta, joka koppasi matkaansa kirkkaankeltaisen pehmolelun ja viedä retuutti sen kynsissään metsään. Lintuharrastajan kannalta oli vähintään katastrofin neljännes, että jutussa puhuttiin koko ajan nuoresta hiirihaukkakoiraasta, vaikka kuvissa oli päivänselvä nuori kanahaukka.

Luin Tringa-verkkoon postitetun linkin ja päätin todistaa keskiverron lintuharrastajan tosikkomaisuuden määritysasioissa. Niinpä lähetin omalla nimelläni lyhyen mutta ystävällisen viestin Iltalehden verkkosivujen palautelomakkeen kautta, ja mainitsin muutoin hauskassa jutussa olleesta pikkuvirheestä ja kerroin kuvan linnun olevan oikeasti kanahaukka. Lähetin palautteeni aamupäivällä hieman ennen kello yhtätoista. Kello neljään mennessä virhettä ei ollut korjattu.

Tavallinen lukija tuskin hetkauttaa korvaansa sille, lukeeko jutussa hiirihaukka vai kanahaukka tai kumpi laji kuvissa sattuu olemaan. Sattumus on vain lystikäs: jos ihminen on erehtyväinen, niin on sitä petolintukin. Lisäksi jutussa pohdittiin leikillisesti, oliko kyseessä vain saalis vai olisiko pörrölelu herättänyt haukan pariutumisvietin. Kelpo viihdettä.

Mielenkiintoista on se, että Iltalehti ei vaivautunut korjaamaan virhettä vaan piti sitä jutun kannalta epäolennaisena pikkuseikkana. Ei, en aio retostella journalistisen tarkkuuden kärsimisellä tai taivastella toimittajien huolimatonta kiireisyyttä. Tahdon tietää, miksi linnusta kertovan jutun lintuyksityiskohdat ovat epäolennaisia. Ovatko lintu-uutiset menossa biologisten, harrastukseen, tutkimukseen, suojeluun tai lintukantoihin liittyvien aiheiden sijasta niin viihteellisiksi jutuiksi, että jopa lintusubjektin laji on jutun kannalta irrelevantti?

BirdLife Suomi on pihabongauksineen valinnut jäsenmäärän kasvattamisen keinolla millä hyvänsä. Ottipa jopa istuva presidentti osaa pihabongaukseen keskustoimiston väen opastamana. Malli on haettu eurooppalaisen lintuharrastuskulttuurin kehdosta Iso-Britanniasta, jossa on yli miljoona yhdistyksiin kuuluvaa lintuharrastajaa. Ornit ovat siellä iso ja vaikutusvaltainen ryhmä, jonka sanomiset ja tekemiset saavat suuruuden mukaisen painoarvon. Tällaiseen asemaan pyrkiminen on suojelusyistä kannatettavaa myös Suomessa.

Iltalehden juttu on tyypillinen 2000-luvun viihteellinen lintujuttu, jossa lajin määrittämisellä ei ole merkitystä. Lintuharrastajan kannalta tällainen koko kansan pehmotapa on valovuosien päässä 1980- ja 1990-lukujen määrityskeskeisestä hardcore-lintuharrastuskulttuurista. Tietysti suojelumyönteisten ajatusten leviämisen edistämiseksi on hyvä, että lintuharrastajia on monenlaisia ja -tasoisia, eikä jokaisen tarvitse osata tunnistaa isokirvistä mongoliankirvisestä tai tietää, mitkä varpuslinnut sulkivat siipisulat käänteisessä järjestyksessä.

Laajalle leviävän pehmobongauksen kääntöpuoli on harrastuskulttuurin kannalta tuhoisa. Jos joka puolelle levittäytyvän pehmolintuharrastuksen seurauksena lintukirjoittelu viihteellistyy niin rajusti, että edes Suomen luetuin verkkolehti ei vaivaudu korjaamaan lintujutussa olevia lintujen määritykseen liittyviä asiavirheitä, niin harrastuskultturi on menossa aivan väärään suuntaan. Se tarkoittaa havaintoon luottamisen rapautumista ja viime kädessä harrastajien keräämän tiedon vääritymistä. Perinpohjaisen viihteellistymisen jälkeen on turha ihmetellä, miksi Tiira-havaintotietokanta on pullollaan väärin määritettyjä havaintoja.

Mustakaularastas rynnäköi

2009-03-02T05:45:00.000-08:00

Helsingin Haagaan Tringan emerituspuheenjohtajan Mauri Rautkarin piharuokinnalle ilmestynyt mustakaularastas ylitti lamatunnelmien keskellä peräti Helsingin Sanomien uutiskynnyksen. Lintu on 39. tässä maassa tavattu lajinsa edustaja.

Jos tuijottaa vain havaittujen yksilöiden määrää, niin mustakaularastas on runsastunut rytinällä. Ennen vuosituhannen vaihdetta Suomessa havaittiin 21 mustakaularastasta. Kuluvalla milleniumilla niitä on havaittu jo 18 eli miltei saman verran. Selvää pässinlihaa. Kohta se varmaan pesii Suomessa.

Kuviota mutkistaa se, että vuosituhannen vaihteen mailla mustakaularastaiden sukupuoli vaihtui. Suuri osa vanhemmista havainnoista on komean mustakurkkuisia koiraita, kun taas tyypillinen 2000-luvun mustakaularastas on pliisun näköinen naaras. Kuluvan vuosituhannen havannoista vain Oulussa maaliskuussa 2007 kuvattu lintu on todella komea vanha koiras, ja lähes kaikki muut ovat hyvin pliisuja yksilöitä, kuten Helsingin Lauttasaaren viimetalvinen lintu. Jos mittariksi valitaan vanhojen koiraiden määrä, niin laji ei näytä juuri runsastuneen.

Oma tulkintani on, että havaintojen määrän kasvu ei tarkoita Suomeen todellisuudessa harhautuvien mustakaularastaiden määrän lisääntymistä. Mukarastas osaa olla todella salaperäinen kähmy - Haagan lintukin on piilotellut tiheässä kuusessa paremmin kuin mustarastas konsanaan. Pikaisesti nähty naaraspukuinen mustakaularastas ei tuo heti mieleen suurharvinaisuutta, vaan sen voi kuitata vain piilottelevana punakylkenä tai jopa räkättinä. Näin kuulemma oli käydä myös Lauttasaaren rastaalle. Runsastumisessa saattaakin olla kyse vain siitä, että tavalliset lintuharrastajat ovat oppineet kiinnittämään huomiota myös naaraspukuisiin mustakaularastaisiin.

Arvo Akvila & co.

2009-02-28T06:40:00.001-08:00

Helsingin seudun lintutieteellisen yhdistyksen Tringan monivuotinen aluevastaava Markku "Ode" Ojala kertoi aikoinaan, miten joku harrastaja jätti reagoimatta Oden "arvoaquila!"-huutoon. Ressukka selitteli, että oli luullut Oden moikanneen jotakuta Arvo Akvilaa.

Arvoaquila eli rarikotka on jokin muu kotkalaji kuin Suomen säännölliseen pesimälinnustoon kuuluva meri- tai maakotka. Useimmiten kyse on kiljukotkista tai pikkukiljukotkista, harvoin aro- tai keisarikotkista. Ovatpa jotkut onnekkaat nähneet myös pikku- ja käärmekotkia kotimaan kamaralla, vaikka ne eivät Aquila-sukuun kuulukaan. Rarikotkien yhdistävä piirre on se, että ne vetävät lintuharrastajia puoleensa kuin viikon vanha rotanraato turkkiloita.

Kotkia näkee varsin harvoin paikallisena, joten niiden bointsaaminen on hyvin vaikeaa. Toisaalta ne ovat melko hitaasti eteneviä päivämuuttajia, jotka seilaavat usein Etelä-Suomen rannikkolinjaa itään ja länteen. Kotkat ovat niin isoja rotjakkeita, että kokenut staijari havaitsee sellaisen vaivatta muutaman kilometrin etäisyydeltä. On jopa väitetty, että optimiolosuhteissa maakotka on onnistuttu määrittämään lajilleen 26 kilometrin päästä. Jos tieto muuttolennossa olevasta kotkasta tulee ajoissa, niin lintuharrastaja voi yrittää etsiytyä pikaisesti sopivalle staijikukkulalle ja yrittää kopata lähestyvää arvokotkaa. Joskus tämä onnistuu, varsin usein ei.

Kymenlaaksossa asusteleva Tero Ilomäki hioi 2000-luvun alussa rarikotkien staijaamistaidon huippuunsa. Ilomäen Merta karta - arvokotkien muutosta ja sen havainnoinnista Kymenlaaksossa ja vähän muuallakin on tiivistys siitä, mitä lintuharrastajien havaintojen perusteella voi arvoaquiloiden muutosta sanoa. Ilomäen esimerkkien ja matkanopeuksien perusteella monen koppaajan tietotaito on karttunut roimasti. Nykyään onkin jo poikkeus, jos etelärannikkoa itään tai länteen matkaava kotka havaitaan vain yhdestä pisteestä.

Havainnon kyökkipsykologiaa

2009-01-28T08:51:00.000-08:00

Kahdella itäisellä suurharvinaisuudella on legendaarinen maine Suomessa: sarasirkkalinnulla ja tundrakirvisellä. Maine ei ole syntynyt siitä, että ne olisivat poikkeuksellisen komeita tai maailmanlaajuisesti uhanalaisia, vaan siitä, että ne ovat vuosittaisia harhailijoita Länsi-Eurooppaan, mutta tapaavat kiertää Suomen kaukaa. Sarasirkkalintua ei ole Suomessa vielä hyväksytysti havaittu, ja tundrakirvisestä on vain yksi vanhanpuoleinen havainto.

Lintuharrastuksen perusyksikkö on havainto. Sitä ilman lintuharrastusta ei ole. On melko todennäköistä, että osa esimerkiksi Brittein saarilla tavatuista sarasirkkalinnuista on harhautunut Suomen kautta, mutta koska näistä ei ole havaintoja, ei lajia luonnollisesti voida laskea Suomen listalle.

Harvinaisuutta ei siis ole, ennen kuin joku onnistuu havaitsemaan ja vieläpä määrittämään sen. Havainnoijalta tämä edellyttää melkoisen määrän sekä valppautta että lintutuntemusta. Kuinka moni sarasirkkalintu on Suomessa kuitattu vain nopeasti heinikossa vilahtaneena pikkulintuna? "Oli varmaan ruokokerttunen."

On myös mielenkiintoista, että harvinaisuushavainnoilla on tapana keskittyä tietyille paikoille. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla tavatuista pikkukultarinnoista leijonanosa keskittyy tehoretkeillylle Porkkalan alueelle. Porkkala on Suomenlahteen pistävänä niemenä tietysti tärkeä flyway ja monipuolisten biotooppien mosaiikki, mutta on ilmiselvää, että harvinaisuuksia on muuallakin kuin hyvillä lintupaikoilla. Niitä ei vain ymmärretä etsiä.

Harvinaisuushavaintojen keskittymisen kääntöpuoli on ns. huonon lintupaikan paradoksi: se viittaa siihen, että kokenutkin lintuharrastaja on valppaimmillaan retkellä kiikarit kaulassa ja putki käden ulottuvilla, eikä harvinaisuuksia osata etsiä kuin todistetusti hyviltä lintupaikoilta. Kun kotipihan nurkalta Hyvinkäällä lähtee lentoon sriiaileva kirvinen, harva miettii muun kuin metsäkirvisen mahdollisuutta. Kun samanlainen kirvinen lähtee lentoon Lågskärin niityn laidalta, adrenaliinia erittyy vereen maksimimäärä sillä silmänräpäyksellä: olisiko se sitten taigakirvinen?

Havaittavuuskriteerien lisäksi pitää ottaa huomioon, että ihminen havaitsee lähinnä sellaista, jota ymmärtää pitää silmällä. Amerikkalainen lintumaalari David Sibley linkitti jokin aika sitten blogiinsa yksinkertaisen huomiotestin, jossa pitää laskea toisen koripallojoukkueen tekemät syötöt. Käykääpä laskemassa valkoisten syötöt. Vaikka kyse on alun perin liikenneturvamainoksesta, niin testin kautta voi oivaltaa jotakin lintuharrastajan kannalta hyvin, hyvin tärkeää.

Isolanttu Saltilla

2009-01-08T07:37:00.001-08:00

Hiljaisten talvikuukausien vakiriemu (tai -riesa) on Lintuverkkoon ilmestyvä rönsyilevä, pahemman kerran epäornitologinen keskustelu. Yksi vuodesta toiseen toistuva suosikkiaihe on slanginimien epäselvyys, kun joku pääsee valittamaan niiden häiritsevän harrastajatoverien välistä viestintää.

Vanhan viisauden mukaan helpoin tapa saada kielentutkija kiukkuiseksi on väittää kielen olevan pelkkä viestintäväline. Väännettäköön vielä kerran rautalangasta: kieli on paljon muutakin kuin kommunikaation väline, ja sattuman oikusta slangista puhuttaessa yksi kielen muu käyttötarkoitus tulee mainiosti esiin.

Määritelmällisesti slangi on tietyn ihmisryhmän puhetapa ja ilmiönä sanastollinen. On toisin sanoen oletuksenmukaista, että lintuharrastajat puhuvat omalla tavallaan, ja että lintuharrastajan kannalta merkityksekäs vaihtelu syntyy oman alan sanastossa.

Niinpä virkeissä

Mä näin Saltilla isolantun.
Mie näin Saltilla isolantun.

ero on murteessa, ei slangissa. Molemmat puhujat ovat oletettavasti lintuharrastajia, tosin jälkimmäinen lienee eksynyt Kirkkonummelle jostain pääkaupunkiseutua kauempaa. Isolanttu on kuitenkin varma merkki siitä, että kaveri on oikea lintuharrastaja, jolle voi uskoa sydämeltään vaikka vähän paremmankin havainnon lähiseudulta.

Sen sijaan virkkeissä

Mä näin Saltilla isolantun.
Mä näin Kirkkonummen Vårnäsin sillan pohjoispuolisilla aukeilla isolepinkäisen.

ero on slangissa. Jälkimmäinen puhuja on keskiverron lintuharrastajan näkökulmasta epäilyttävä: eikö se parka tiedä, että aukean nimi on Saltfjärden eli Saltti? Paikannimen osaamattomuus voisi vielä mennä läpi - eihän edellisenkään esimerkkiparin toinen puhuja ollut natiivi - mutta sen yhdistyminen onnettomaan isolepinkäiseen on anteeksiantamatonta. Taitaa olla dude. Onkohan se edes lepinkäinen, ettei olisi vain vääntänyt harakasta kovempaa lajia?

Kokeilkaapa tätä maastossa: käyttäkää tuntemattomille lintuharrastajille vain BirdLife Suomen nimistökomitean hyväksymiä virallisia linnunnimiä ja GT-kartasta löytyviä paikannimiä. Turpiin tuskin tulee, mutta todennäköisesti tunnelma lintutornissa muuttuu varautuneeksi. Lintuharrastaja tunnistautuu kielellä.

Todellinen lintuharrastaja siis ei synny kaukoputkesta, kalliista kiikareista, vihreästä takista tai mustasta vahakansihaviksesta. Lintuharrastaja syntyy siitä puhetavasta, jolla liitytään porukkaan. Muista se, jos satut vaikka käymään Larun Spedeniemessä bointsaamassa kirsikälin.

Sodan muisto

2008-12-07T07:19:00.000-08:00

Itsenäisyyspäivä on lintuharrastajalle ennen kaikkea rallipäivä. Hardcoreimmankin harrastajan on silti mahdotonta välttyä itsenäisyyspäivän mukanaan tuomalta sodan muistelulta. Pieni hiljentymistuokio voi olla paikallaan myös maailmansotien uhreille.

Tänään tulee kuluneeksi 67 vuotta Japanin yllätyshyökkäyksestä Pearl Harboriin. Peruskoulun historiantunnilla nukkuneille muistutettakoon, että vasta se tarkoitti Yhdysvaltojen lopullista liittymistä toiseen maailmansotaan. Lintuharrastaja ei muistele tällä kertaa suomalaisia, saksalaisia tai juutalaisia surmattuja, vaan sodan kaikkein huomaamattomimpia uhreja. Esimerkiksi wakenluhtakanaa.

Wake on kolmesta saaresta muodostuva pikkuruinen atolli Tyynellä valtamerellä, jonne Yhdysvallat oli rakentanut pienen tukikohdan lentokenttineen ennen sotaa. Kuten monella muulla syrjäisellä saarella, niin myös tällä oli endeemisiä eliölajeja. Ainoa maalintu oli pieni, kesy ja lentokyvytön rantakanalaji, wakenluhtakana (Gallirallus wakensis).

Pearl Harborin tapahtumien jälkeen Waken tukikohtaa oli myöhäistä vahvistaa. Joulukuussa 1941 amerikkalainen varuskunta torjui näyttävästi japanilaisten ensimmäiset suurella ylivoimalla toteutetut maihinnousuyritykset, mutta kun puolustajille ei kuulunut apua, niin japanilaisten onnistui vallata saari hieman ennen joulua.

Yhdysvalloille saari oli kuitenkin toisarvoinen, eikä sitä kiinnostanut vallata syrjässä olevaa saarta takaisin, sillä operaatio olisi todennäköisesti johtanut suureen mieshukkaan. Sille riitti, että laivasto ja ilmavoimat katkaisivat saaren huoltoyhteydet, jolloin nälkä alkoi riuduttaa miehittäjiä. Pieni atolli ei voinut mitenkään elättää suureksi paisunutta asujamistoa.

Sodan pitkittyessä eristetyltä saarelta syötiin kaikki irti lähtevä ruohonkorsia ja lehtiä myöten. Wakenluhtakanojen pyydystäminen ei ilmeisesti ollut kovin vaikeaa, sillä saarilla ei ollut enää ensimmäistäkään luhtakanaa japanilaisen varuskunnan antautuessa amerikkalaisille syyskuun neljäntenä 1945.

Wakenluhtakana siis syötiin sukupuuttoon muutamassa vuodessa sivistyneenä pidetyllä 1900-luvulla, eikä lajin menetystä tietenkään saada koskaan takaisin. Sotahistoria huomioi hyvin harvoin ympäristöä, vaikka konflikteilla on aina myös ei-inhimillisiä häviäjiä. Tämä pätee valitettavan usein myös nykykriiseissä, joissa ympäristö on monesti se pahin kärsijä.

Muistetaan Phoebeä, pojat!

2008-11-22T06:20:00.000-08:00

Naisharrastajien näkymättömyyttä ihmetellään usein. Jos asiaa tarkastellaan sukupuoliroolien valossa, niin bongarit erottuvat kaikkein miesvaltaisimpana sakkina. Bongariliiton sivujen mukaan eniten lintulajeja Suomessa havainnut suomalainen nainen on Ulla-Maija Vainikka, joka on kotimaan elislistauksessa sijalla 21. Surfbirds taas paljastaa maailmanpinnakärkeen kuuluvan vain yhden naisen, amerikkalaisen Phoebe Snetsingerin (1931-1999), jonka kuolemasta tulee sunnuntaina kuluneeksi tasan yhdeksän vuotta.

Feminiininen poikkeus säännöstä on poikkeuksellinen. Vaikka Phoebe Snetsinger oli aloittanut pihabongailutasoisen lintuharrastuksen jo 1960-luvulla, niin vasta 1981 diagnosoitu syöpä sai hänet lähtemään ensimmäiselle "oikealle" lintumatkalle. Se suuntautui Alaskaan, joka vetää puoleensa jenkkiharrastajia kuin Norjan Varanginvuono meikäläisiä.

Lääkärit olivat antaneet Phoebelle vain vähän toivoa, sillä syöpä oli pahanlaatuinen ja jo leviämisensä aloittanut. Sitä suurempi oli ihmetys, kun matkalta paluun jälkeen kontrollissa syövän leviämisen todettiin loppuneen, ja pian syöpä muuttui kokonaan passiiviseksi. Vaikka lintuharrastajana mieluusti uskoisin harrastuksen parantavaan voimaan, niin varmaa selitystä syövän vetäytymiselle ei ole pystytty antamaan.

Uudelleen saadut elinvuodet saivat Phoeben muuttamaan tapojaan. Hän oli perinyt isältään kohtuullisen omaisuuden, ja nyt Phoebe päätti jatkaa siitä, mihin hän Alaskasta palattuaan jäi. Lintumatkat veivät häntä ympäri maailmaa. Hiljalleen Phoebe nousi maailman pinnakärkeen, ja Phoebe olikin maailman ensimmäinen 8000 lajin rajapyykin ylittäjä.

Erityisesti Phoebe kannattaa muistaa pedanttien muistiinpanojen tekijänä. Niinpä Phoebe on saanut lukuisia ns. nojatuolipinnoja vielä kuolemansa jälkeen, koska piti tarkkaa kirjaa lajien lisäksi myös niistä alalajeista, jotka hän oli havainnut. Niinpä moni alalajin nosto täyden lajin kategoriaan on tuonut postuumin pinnan myös Phoeben listaan.

Sunnuntaista yhdeksän vuotta sitten Phoebe Snetsinger oli Madagaskarilla pikkubussissa palaamassa onnistuneelta bongausreissulta. Lista oli karttunut isotiaisvangalla (Red-shouldered Vanga, Calicalicus rufocarpalis), ja Phoebe nukkui varhaisen herätyksen aiheuttamaa univelkaa pois. Jokin meni kuitenkin pieleen. Pikkubussi suistui tieltä alas rinnettä, ja Phoebe sai surmansa välittömästi.

Vaikka tapaus on tietysti erittäin traaginen, niin siinä on myös jotain aktiiviharrastajaa kiehtovaa. Jos minä saisin valita tapani tästä maailmasta erkanemiseen, niin Phoeben malli olisi varmasti kärkipäässä. Takana onnistunut retki, uusi laji plakkarissa ja unen ihana raukeus - mitä muuta lintuharrastaja voi enää toivoa?

Ei harvinaisuuksia, vaan elämää varten

2008-11-09T05:46:00.000-08:00

Keskustellessani yhden valaistumattoman maallikon kanssa törmäsin taas kerran tuttuun stereotypiaan: lintuharrastus on vain harvinaisuuksien etsimistä ja näkemistä. Korostetaan siis vielä kerran kissankokoisin kirjaimin. Lintuharrastus ei ole pelkkiä harvinaisuuksia, vaikka moni ei-lintuharrastaja niin tuntuu kuvittelevan.

Lintuihin vihkiytymättömän on helppo ymmärtää tarvetta lintujen tarkkailuun harvinaisuuksien kautta. Tietysti harvinaiset asiat sykähdyttävät ihmismieltä, olipa sitten lintuharrastaja tai tavallinen pallontallaaja. Juhla tuntuu juhlalta, koska juhlan vastapainoksi pitää raataa pitkiä arkipäiviä. Urheilijat arvostavat olympiakisoja, koska niissä kilpailee kunkin urheilulajin kerma ja niitä järjestetään vain kerran neljässä vuodessa: ne ovat siis harvinainen tapahtuma, jollaisen aktiiviurheilija kohtaa tavallisesti urallaan vain kaksi, korkeintaan kolme kertaa. Harvinainen on arvokasta.

Luonnollisesti suomalaisten lintuharrastajien joukossa on niitä, jotka korostavat julkisestikin harvinaisuuksien merkityksettömyyttä. Esimerkiksi ammattiornitologi Pertti Koskimies kuvaa Lintuharrastajan oppaassa harvinaisuushavaintoja tarkastavan rariteettikomitean (RK) työtä näin:

RK:n työ parantaa määritystietämystä ja korostaa kriittisyyttä, jota kilpailu harvinaisuuksien näkemisessä voi madaltaa. Muutamalla sadalla vuosittain tarkastetulla havainnolla ei ole suurta tieteellistä mielenkiintoa. Näitä "vammaisia" yksilöitä on varmasti aina ajautunut tänne kauas pesimäseuduiltaan muuttosuunnan perinnöllisen häiriön, tuulen tai muun vastaavan syyn lennättäminä. - - - Suomeen todella levittäytymässä olevat, tutkimuksen kannalta mielenkiintoiset lajit ovat liian yleisiä tarkastettaviksi ja monet helpommin tunnettaviakin.
(s.17, lainausmerkit alkuperäisessä tekstissä)

Koskimiehen näkemys on kuitenkin tutkijan, ei tavallisen riviharrastajan. Näin tutkimuskohteeseensa suhtautuu tutkija ja ammattilainen, ei harrastaja ja rakastaja. Sitähän sana amatööri pohjimmiltaan tarkoittaa, rakastajaa. Toki moni suomalainenkin lintuharrastaja on valinnut retkeilevänsä vain kotikulmillaan eikä säntäile harvinaisuuksien perässä, osin ekologisista, osin ehkä ajankäytöllisistä, taloudellisista tai perheeseen liittyvistä syistä. Monelle myös riittävät tasan ne lajit, jotka sattuvat olemaan paikalla oman käynnin aikana.

En kuitenkaan usko sellaisen lintuharrastajan olemassaoloon, jota ei lainkaan hetkauttaisi kiikarien kenttään yllättäen osunut ennen näkemätön lintulaji. Jos uuden lintulajin näkeminen ei tunnu missään, niin eipä lintua katsovaa voi silloin lintuharrastajaksi kutsua.

3663 ja risat

2008-11-01T00:04:00.000-07:00

Maapallolla elää noin 10 000 lintulajia. Epämääräisyyden ilmaisin noin tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että eri listojen laatijoilla on erilaiset käsitykset siitä, mikä lasketaan lajiksi ja mikä alalajiksi. Kymppitonni osoittaa joka tapauksessa suuruusluokan. Englanninkielisessä maailmassa suositun Surfbirds-sivuston mukaan näistä eniten on havainnut brittiläinen Tom Gullick, jonka listalla on 8725 lajia.

Kovin moni ei ole vakavissaan edes yrittänyt havaita kalenterivuoden aikana mahdollisimman monta lintulajia. Ensinnäkin harvalta liikenee perhe- ja työelämän kiireiltä aikaa moiseen yritykseen. Vielä harvemmalla on siihen rahaa, ja ajan ja rahan yhdistelmä onkin jo vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Joitakin yrittäjiä on kuitenkin ollut, eivätkä kaikki ole suinkaan olleet upporikkaita.

Yksi ensimmäisistä vakavista yrittäjistä oli Derek Scott, joka peri 1960-luvun alussa laukullisen rahaa. Perintösumma ei ollut hänen omien sanojensa mukaan valtava, mutta sillä olisi saanut ostettua mukavan, keskikokoisen ja -luokkaisen asunnon. Nipin napin täysi-ikäinen Scott jätti kuitenkin asuntokaupat sikseen, otti kiikarit ja laukun ja lähti reissaamaan ympäri maailmaa lintujen perässä. Scott oli mahdollisesti ensimmäinen, joka havaitsi saman kalenterivuoden aikana yli 2000 lintulajia.

Vuoden 2008 alusta brittiläiset Alan Davies ja Ruth Miller ovat matkanneet ympäri maailmaa. Pariskunnan tavoite on koko ajan ollut uuden maailmanpinnaennätyksen tekemisessä eli yli 3662 lajin havaitsemisessa. Rahaa on kuulemma palanut yli odotusten, mutta lokakuun viimeisen päivän aamuna matkanteko palkittiiin. Uusi ennätys tehtiin liekkiparatiisikaijalla (Bluebonnet, Northiella haematogaster) Australian Leetonissa. Jos rahat riittävät vielä kahdeksi kuukaudeksi, niin uusi ennätys nakutetaan roimasti yli 4000 lajin lukemiin. Kiinnostuneet voivat lukea lisää ja seurata kaksikon blogia tästä.

Ei ole mahdotonta, että brittipariskunnan ennätys jää lopulliseksi. Vaikka tietämys linnuista kasvaa koko ajan ja lintumatkailuyrityksiä syntyy kuin sieniä sateella, niin halvan kerosiinin ja siten helpon lentämisen aika saattaa olla lopullisesti ohi. On myös vaikea kuvitella, että yhä suuremmiksi, vaikutusvaltaisemmiksi ja ympäristötietoisemmiksi profiloituvat lintuharrastusjärjestöt suhtautuisivat uusiin ja yhä uusiin yrittäjiin loputtoman suopeasti.

Pohjimmiltaan maailmanvuodariennätyksessä on kyse harvojen ja valittujen pöhköstä, mutta epäilemättä äärettömän antoisasta extreme-harrastuksesta. Jos kuulet lintuharrastajan kritisoivan kärkevin äänenpainoin Alanin ja Ruthin projektia, niin todennäköisimmin äänestä kuultaa läpi aimo annos kateutta. Vähissä ovat ne harrastajat, jotka kieltäytyisivät suoralta kädeltä mahdollisuudesta nähdä neljätuhatta lintulajia vuodessa.

Etsi pääsky, tongi mutaa

2008-10-28T06:51:00.000-07:00

On täysin loogista, että pääskyset talvehtivat veden pohjassa. Ne kerääntyvät syysiltaisin ruovikoihin ja katoavat äkisti jonnekin - arvatenkin pudottautuvat veteen ja kaivautuvat mutaan, josta nousevat vasta seuraavana keväänä.

Kiinnostavinta pääskytapauksessa on se, että sen voisi kuvitella perustuvan lintuharrastajan omiin havaintoihin. Pesimäkauden jälkeen pääskyset kokoontuvat suuriksi parviksi, jotka yöpyvät ruovikoissa. Tätä iltalentoa voi havainnoida Aristoteleen jalanjäljissä vaikkapa Viikin ruovikoiden laitamilla. Aamulla pääskyt sen sijaan katoavat ruovikoista kuin varkain, ja kun syksyisiä meren ylittäviä massamuuttojakaan ei nähdä, niin yksinkertainen johtopäätös voisi olla, että ruovikossahan ne yhä ovat. Mudan tonkiminen vyötäisiin asti ulottuvassa vedessä seisoen taas on niin työlästä, että siihen ei ainakaan henkisen työn tekijä helpolla rupea. Olkoot mudassa, pääskyparat.

Väitettä vedenpohjassa talvehtivista pääskysistä pidetään tällä vuosituhannella huvittavana ja populaarina esimerkkinä siitä, miten luonnontieteellinen tieto voi muuttua perin pohjin. Luulo mudassa talvehtivista pääskysistä on ikivanha: se esiintyy jo Aristoteleella, jonka teoksista se kopioitui kaikkiin luonnontieteellisiin opuksiin aina uudelle ajalle asti. Muuttolintujen liikehdinnät mantereiden välillä selvisivät vasta 1800-luvulla.

Nykyinen tieteellinen rengastus alkoi vasta 1899, vaikka esimerkiksi haukkametsästäjät merkitsivät omaisuuttaan renkain jo keskiajalla. Rengastusta edeltävältä ajalta on muutama mielenkiintoinen hajatieto siitä, että pohjoiseurooppalaiset linnut todella voivat muuttaa Afrikkaan. Näistä tunnetuin ja vaikutusvaltaisin on ns. Rostockin nuolihaikara.

Klützin lähellä sijaitsevalle haikaranpesälle ilmestyi vuonna 1822 haikara, jossa roikkui nuoli. Haikara ammuttiin ja nuoli otettiin tarkempaan tutkiskeluun. Tekotavan ja koristelun perusteella nuoli pystyttiin määrittämään kansan tarkkuudella keskiafrikkalaiseksi. Rostockin yliopiston kokoelmiin nuolineen päivineen talletettu haikara oli ensimmäinen konkreettinen todiste siitä, että eurooppalaiset linnut voivat todella lentää talveksi toiselle mantereelle.

Nykyharrastaja tietää ilman nuoliakin, että meikäläiset haarapääskyt talvehtivat Länsi-Afrikassa: tavallisella kahden viikon retkellä tammikuiseen Gambiaan niitä näkee satamäärin. Ylpeyteen ei ole kuitenkaan aihetta, vaan lintutiedon kanssa kannattaa lähteä liikkeelle nöyrästi. Jokin meidän varmana tietona pitämämme asia voi vielä osoittautua mudassa talvehtivan pääskyn veroiseksi ankaksi.

Jenkki Utössä!

2008-10-25T01:25:00.000-07:00

Korppoon Utöstä kantautui kuumia uutisia, kun Markus Lampinen meni torstaina löytämään saaren itäniityltä oudonnäköisen pikkulinnun. Lajiryhmä oli helppo: jokin nuori pohjoisamerikkalainen kerttuli, mutta mikä? Lisätarkkailujen ja kuvien perusteella laji selvisi maan ensimmäiseksi viirukerttuliksi, Dendroica striata. Lajista on muutama kymmenen havaintoa Länsi-Euroopasta.

Karttapalloa kurkistamalla huomaa heti, että Atlantti on aivan eri kaliiperia kuin Itämeri, joka sekin tuottaa ongelmia monelle pikkulinnulle. Kapeimmillaankin linnun pitäisi lentää ensin 3500 kilometriä Azoreille, levähtää siellä ja jatkaa 1500 kilometriä Eurooppaan. Niinpä monen jenkin tapauksessa häkkikarkulaisen tai importin vaihtoehto tulee ensimmäisenä mieleen.

Renkailla varmistettuja Atlantin ylityksiä ei ole pikkulinnuilla ensimmäistäkään. Atlantin ylittävät rengaslöydöt ovat lähinnä sorsia ja lokkilintuja, jotka vesitiiviinä voivat vaivatta levähtää kesken matkan. Esimerkiksi Kanadassa rengastettu lumihanhi on löydetty Euroopasta, ja Texasissa on parinakin vuonna talvehtinut Suomessa poikasena rengastettu naurulokki. Lisäksi lumihanhesta on Euroopasta muutamia parvihavaintoja, jotka tukevat selvästi oletusta luonnonvaraisesta harhautumisesta.

Varpuslintujen höyhenpuku ei kestä veteen laskeutumista, mutta valtaosa niistä on paljon kestävämpiä lentäjiä kuin mitä ulkonäkö vihjaa. Ylittäväthän meikäläiset yksitoistagrammaiset pajulinnut sekä Välimeren että Saharan kahdesti vuodessa, ja mistäpä tavallinen pallontallaaja tietäisi, millainen myötätuuli voi olla jo muutaman sadan metrin korkeudessa. Innovatiivisimmat meteorologiornitologit puhuvat suihkuvirtauksista, joiden myötä pikkulintu voi ajautua tuhansien kilometrien päähän melko vähäisellä energiankulutuksella.

Mielenkiintoinen teoria pikkulintujen valtameren ylityksistä liittyy rahtialuksiin. Niiden on ehdotettu toimivan laskeutumisalustoina meren ylle harhautuneille pikkulinnuille. Jos kerttuli on jo harhautunut vaikkapa tuhannen kilometrin päähän mantereelta, niin sattumalta ohi kulkeva rahtilaiva on ainoa mahdollinen levähtämispaikka, kun kerran muualla on vain märkää vettä. Harhailijan kynnys lähteä keinotekoiselta, liikkuvalta saarelta voi olla korkea, ja jo muutamassa päivässä lintu liikkuu aluksen mukana niin lähelle Eurooppaa, että mantereelle on enää lyhyt pyrähdys.

Rahtilaivateoriassa on vain yksi mutta. Sen todistaminen on mahdotonta, ja vaikka lintuja todella kulkisi tällä tavalla valtamerten yli, niin se ei vielä sulje pois luonnonvaraisen harhautumisen mahdollisuutta. Niinpä länsivirtauksien aikana tehdyt syyshavainnot pohjoisamerikkalaisista pikkulinnuista on Euroopassa tulkittu yleensä luonnonvaraisiksi, ellei jokin havainnossa anna aihetta epäillä muuta. Tuskinpa Utön kerttulissa tälläisen epäilyn aihetta on.

Jumala armahtaa, DNA ei!

2008-10-23T03:30:00.000-07:00

Viitisentoista vuotta sitten lintuharrastajatkin rupesivat käyttämään kolmea legendaarista kirjainta arkipuheessaan: DNA, deoksiribonukleiinihappo. Molekyylibiologisesta tasosta ei tavallinen kiikarikaula tiennyt juuri mitään, mutta siitä ennustettiin viisastenkiveä lajistatuskysymyksiin. Vihdoinkin saataisiin varma tieto, onko humei oma lajinsa vai taigauunilinnun alalaji! Haileanharmaaselkäiset selkälokit saataisiin lopultakin määritettyä itäisiksi tai läntisiksi, ja keltavästäräkin alalajeista tajuttaisiin varmasti pian paljon enemmän.

DNA ei kuitenkaan osoittautunut oikotieksi onneen. Jo muutaman vuoden kuluttua alkoi näyttää siltä, että se ei ollut oikotie lainkaan, vaan polku täysin toiseen suuntaan. Molekyylitason lajimääritys itse asiassa rapautti käsitystä perinteisestä lajista ja herätti jopa kysymyksen, onko lajin aina oltava määritettävissä myös ulkoisista tuntomerkeistä, joihin lintuharrastajat ovat perinteisesti luottaneet. Sinänsä ilmiö on tuttu ja universaali: joka tietoa lisää, se tuskaa lisää.

Kaksi ja puoli vuosisataa sitten silloisen huipputaksonomin, Carl von Linnén hierarkkinen lajikäsitys oli selvä: ylinnä oli Jumala, seuraavana Linné, sitten ihmiset, joiden jälkeen tuli koko joukko muuttumattomia lajeja. Nykyharrastajan on helppo vinoilla tälle dogmaattisuudelle, mutta aikanaan Linnén binäärinimistö oli todella suuri mullistus. Ja se kesti hyvin yli kaksisataa vuotta.

Nykylintuharrastajan näkökulmasta uusi lajikäsitys on tuonut kuitenkin erikoisia ongelmia, ja kaipailevatpa jotkut takaisin Linnén staattiseen tilaan. Esimerkiksi ns. Haliaksen hulluilla päivillä Hangossa kesäkuussa 2007 verkoista saatiin outo tiltaltti. Äänet, vääränvihreä väri ja pyydystetystä linnusta otetut mitat vihjasivat kaikki vastikään omaksi lajikseen erotettuun Phylloscopus ibericukseen, Pyreneiden niemimaalla esiintyvään iberiantiltalttiin. Käsittelyn ja valokuvaamisen yhteydessä linnusta irronneet höyhenet otettiin talteen ja toimitettiin analysoitavaksi Ruotsiin.

Lopputulos oli hämmentävä: vaikka ulkoisten tuntomerkkien perusteella lintu olisi (luultavasti) voitu hyväksyä iberiantiltalttina, niin DNA paljasti siihen lurahtaneen myös collybita-alalajin tiltalttia, jota tosin sitäkään ei ole hyväksytysti Suomessa havaittu. Anonyymi lintuasemarengastaja totesikin tapauksesta kuultuaan: "no, eipähän tarvitse enää koskaan höyhennäytteitä kerätä".

Lintuharrastus keskittyy tavallisesti lajeihin, vaikka toki alalajeista keskustellaan, niitä yritetään määrittää maastossa ja käyvätpä jotkut niitä jopa bongaamassakin. Sikäli on huvittavaa, että Haliaksen tiltaltissa oli sekaisin sekä Suomessa tapaamatonta lajia että alalajia - ja silti se ei aiheuttanut mitään muutoksia Suomen listoille, ei sen enempää laji- eikä alalajitasolla.

Tiiralokki, pohjoisesta...

2008-10-21T12:17:00.001-07:00

Tänä vuonna kuka tahansa dude on näemmä voinut hoitaa paljon vaikeita lajeja. Bongattavissa on ollut jo ainakin valkosiipitiira, isohaarahaukka (onneksi vain nopeimmille) ja käärmekotka, keltajalkaviklosta ja siperiankurpasta nyt puhumattakaan. Listaan tuli jatkoa, kun tänään löytyi tiiralokki Utajärveltä. Vaikka havainto oli Suomen kymmenes, niin aiemmin laji on ollut bongattavana vain kerran: syyskuussa 1991, kun nuori lintu löytyi tonkimasta orimattilalaista mullospeltoa.

Arktisilla alueilla pesii kolme pientä lokkilajia, jotka ovat Suomessa megararin asemassa: tiira-, ruusu- ja jäälokki. Ruusulokki oli hoidettavissa Lappeenrannan Haapajärveltä viikonlopun verran toukokuussa 1998. Jäälokin ehti muutama nopea oululainen hoitaa talvella 2000 Raahesta, mutta eteläsuomalaisia lokki ei tuolloin odottanut. Jäälokin havaintotrendi on muutenkin laskeva: ennen 1980-lukua laji on havaittu Suomessa noin 25 kertaa, mutta sen jälkeen havaintoja on vain pari. Kunnolla bongattavissa laji on ollut vain kerran 1980-luvun lopulla - silloinkin Utsjoella.

Lokkitriosta parhaiten tunnettu on tiiralokki. Se talvehtii Etelä-Atlantilla avomerellä, ja muuttosummista ja parhaista kerääntymistä päätellen sen on oltava yleinen jossain Pohjois-Grönlannissa, arktisessa Kanadassa tai Siperiassa. Syksyisten länsivirtausten aikana tiiralokkeja voi nähdä Pohjanmeren rannikolla jopa useita päivässä, ja parhaiden myrskyjen aikaan laji ei ole tavaton edes Ruotsin länsirannikolla.

Sen sijaan vähälukuisammat jäälokki ja ruusulokki ovat arvoituksia. Niiden maailmankannasta ei ole olemassa luotettavia arvioita, eikä ruusulokilta tunneta edes talvehtimisalueita. Onpa jäälokin liikkumisessakin on vielä paljon selvitettävää. Vuosi sitten Huippuvuorilla ja Frans Joosefin maalla aloitetussa norjalais-venäläisessä projektissa varustettiin useita jäälokkeja satelliittilähettimin, ja hajonta osoittautui paljon odotettua suuremmaksi. Osa linnuista suunnisti lounaaseen kohti Grönlantia, kun taas kauimmas itään suunnannut ehti lähes Beringin salmeen asti ennen kuin lähetin joko irtosi tai lintu kuoli. Sekä jää- että ruusulokki kuuluvat joka tapauksessa maailman huonoimmin tunnettuihin lintuihin.

Nämä kolme lokkia toimikoon esimerkkeinä siitä, mitä lintuharrastajan päässä voi liikkua, kun maallikko kuittaa Kauppatorin lokkiongelmat "no nehän on vain lokkeja". Lokilla ja lokilla on eroa, ja ainakin tämä tarunhohtoinen lokkitrio saa kenen tahansa lintuharrastajan silmät kiilumaan.

Staijauksen poetiikkaa

2008-10-16T06:56:00.000-07:00

Jos suomalaisesta lintuharrastuskulttuurista pitäisi nostaa yksi kansainvälisesti kiinnostava ilmiö, se olisi satavarmasti staijaus. Vastaavanlaista muutontarkkailukulttuuria ei ole muualla - no, ehkä sentään Ruotsissa.

Staijauskulttuuri on se tekijä, mikä on luonut suomalaisten lintuharrastajien maineen ulkomailla. Koti-Suomessa retkeiltäessä yksilöiden vähyys on motivoinut käyttämään havainnointimenetelmiä, joilla voi hallita huomattavasti laajempia alueita kuin puolihuolimattomalla kiikarinulkoilutuksella. Siinä missä britti näkee tarpeeksi lintuja paljaiden silmien ja satunnaisen kiikarin käytön avulla, niin havaitakseen täkäläisessä lintutyhjiössä saman yksilömäärän pitää lintuja aktiivisesti etsiä kiikarin avulla.

Moni ulkomaalainen luulee ensi kertaa seipiön nähdessään, että se pitää kiikarin vakaampana kuin pelkkä käsi. Käsillähän seipiötä silti pidetään, eli kuva on suurin piirtein yhtä vakaa kuin kourin kannatellussa kiikarissa. Sen sijaan seipiön käyttäminen vähentää käsiin ja hartioihin kohdistuvaa rasitusta, mikä puolestaan mahdollistaa lintujen jatkuvan etsimisen kiikarilla ja siten huomattavasti laajemman alueen havainnoinnin.

Pieni laskutoimitus havainnollistaa asiaa. Sanokaamme esimerkiksi, että paljaalla silmällä voi löytää taivaalla kaartelevan ison petolinnun enimmillään kilometrin päästä. Kiikarilla saman pedon löytää vielä kahden kilometrin päästä. Ympyrän pinta-alan kaava paljastaa, että havainnointiteho kasvaa suhteessa etäisyyden neliöön. Jos havainnointisäde on kilometrin mittainen, niin tällöin hallitsee reilun kolmen neliökilometrin alueen. Säteen ollessa kaksi kilometriä pinta-ala suureneekin yli 12 neliökilometriin!

Toisinaan staijaus käännetään englannin termeiksi seawatching tai hawkwatching. Näissä on kyse sikäli samasta asiasta, että kyse on muuttavien meri- tai petolintujen tarkkailusta, mutta hiuksia halkoen ne ovat jotain aivan muuta kuin oikea verenmakuinen staijaus. Staijata voi millä turhuuden kalliolla tahansa, mutta brittien watching vaatii erinomaisen lintupaikan, jolle mennään katsomaan juuri tiettyjä lajeja. Eikä oikea staijari keskity vain tiettyyn lajiryhmään, vaan pitää silmät avoinna kaikellle mahdolliselle.

Suomalaisen lintuturistin saapuessa uuteen retkikohteeseen lopputulos on suurin piirtein sama kuin Kustaa II Aadolfin marssittaessa ratsuväkensä Keski-Eurooppaan. Äkkiä sotatantereella olikin tosissaan taisteleva joukko, joka soti laskelmoivan kylmästi eikä vain harrastanut hieman sotimista elämäntyylin ja vallitsevan valtarakenteen säilyttämisen vuoksi. Seipiön vertaaminen hakkapeliitan miekkaan on epäilemättä mautonta, mutta molemmilla on oma, verrattoman suuri kulttuurinen merkityksensä.

Bensaa suonissa

2008-10-14T13:28:00.000-07:00

Pinnarallilla tarkoitetaan kilpailua, jossa tietty porukka pyrkii tiettynä aikana havaitsemaan mahdollisimman monta lintulajia tietyllä alueella. Nimi ralli tulee siitä, että ajokilometrejä kertyy tavallisesti kolminumeroinen määrä ennen desimaalipilkkua. Toki on myös ralleja, joissa oman auton käyttö on kokonaan kielletty, kuten marraskuinen Lauttasaari-ralli, tai joissa on erillinen ekosarja, jossa saa liikkua pelkästään omin lihasvoimin. Onpa tällainen ekosarja tullut jäädäkseen jopa kuninkuuslajina pidettyyn 24 tunnin Kuusamo-ralliin.

Jo sanatasolla pinnaralli on mielenkiintoisen paradoksaalinen. Siinähän luonnonsuojelullisena ajanvietteenä pidettyyn lintuharrastukseen liitetään mielikuva ralliautoilusta, joka puolestaan on erikoiskokeineen ja viritettyine kaasuttimineen kaikkea muuta kuin luontoystävällistä. Ristiriita on monen mielestä väistämätön.

On pakko muistuttaa, että suomalainen lintuharrastaja on tavallisesti keskiluokkainen mies. Ei risupartaa, ei kettutyttöanorakkia eikä punkkaririntamerkkejä, vaan keskikalliit kiikarit, kuukausipalkka ja perheauto. Toki lintuharrastus edellyttää myönteistä asennetta luonnonsuojeluun - eihän muuten harrastuksella olisi tulevaisuutta - mutta on varmaa, että keskiverto lintuharrastaja ei jätä linturetkeä väliin vain pelastaakseen maailman. Ja jos mielii maastoon auringon noustessa, mahdollisiksi kulkuvälineiksi ei jää kuin oma auto tai polkupyörä. Harrastajan on päästävä retkelle; itkekööt silloin muut maailman tuhoutumista.

On siis totta, että monen maallikon lintuharrastukseen yhä liittämä hard core -luonnonsuojelijan leima on harhainen. Yhtä totta on, että lintuharrastuksen tiimoilla poltetun bensan kauhistelu on hurskastelua: harvassa ovat ne harrastukset, jotka eivät ainakin välillisesti lisää bensan kulutusta. Kerran pari viikossa ajetut lintukilometrit ovat vain pisara mökkiläisten ja amatöörijääkiekkoilijoiden harrastusten meressä.

Lintuharrastuksen sosiaaliseen luonteeseen myös kuuluu, että retkelle yritetään saada mukaan kavereita. Parhaassa tapauksessa joka penkkiä vasten on pakarapari, kun auton keula kääntyy aamuyöllä kohti Hankoniemeä. Jos seura on hyvää, niin harvassapa ovat hauskemmat tavat pelastaa maailma.

Syyslaulu

2008-10-12T01:10:00.000-07:00

Kahta samanlaista syksyä ei ole. Puhutaan toiste ilmastonmuutoksesta, mutta nyt tarkoitan syksyä sen perimmäisessä eli linnustollisessa mielessä. Jonakin syksynä on järjettömästi pyrstötiaisia, toisinaan taas taivaat peittävin parvin pähkinähakkeja. Aivan samoin tulee syksyjä, kun ei tunnu olevan mitään erikoista, vain korkeintaan jokin pieni taviokuurnavaellus tai tavallista enemmän punajalkahaukkoja.

Tämän syksyn hittituote on ollut pohjantikka. Huonosti merta ylittämään lähtevänä lajina eniten yksilöitä on nähty tuttuun tapaan rannikon niemenkärkien tienoilla. Ainakin Hangon lintuasemalla ja Kristiinankaupungin Siipyyssä on jo lähestytty maagisen sadan päivässä havaitun yksilön määriä.

Jokainen lintuharrastaja tietää, että tavallinenkin voi olla kiinnostavaa: talvisen tiaisparven ruokailun seuraaminen on parhaimmillaan mahtava kokemus, ja samalla tavoin kadulla kävelevän variksen puuhailuiden tarkkailu voi tuottaa hurjan elämyksen. Pitää olla pirun kiihkeä pinnanikkari, jotta saa kiksejä vain omille kotinurkille harvinaisista lajeista, ja silloin ollaan jo lähellä harrastuksen vaihtumista: jos rareja näkee tarpeeksi, ne eivät enää olekaan rareja.

Tästä huolimatta on ilmiselvää, että erilaisuus on arkisen lintuharrastuksen keskeisiä iloja. Muutos on mielenkiintoista. Lintutilanne muuttuu koko ajan, ja joka syksy, joka viikko ja jopa joka päivä poikkeavat edellisistä. Hauskaa on myös se, että ajan kanssa oppii tekemään tavallisista lajeista negatiivisia havaintoja: miksi tänä vuonna ei olekaan viherpeippoja? Mihin orapihlaja-aidassa pyörineet varpuset ovat kadonneet? Miksi Kauppatorilla onkin vain pari harmaalokkia?

Tämä syksy jää historiaan ainakin runsaiden pohjantikkojen, taigauunilintujen ja idäntiltalttien takia. Toisaalta ensi syksystä ei tiedä vielä kukaan, mikä tekee lintuharrastuksesta mielettömän jännittävää.

Todellinen lintupaikka

2008-07-23T00:49:00.001-07:00

Retkikohteet ovat kaiken A ja O. Harvalla suomalaisella lintuharrastajalla on rajattomasti aikaa käytettävissään, joten on mielekästä käyttää vähäiset maastotunnit paikalla, jolla on paljon nähtävää. Lintulajit ja -yksilöt eivät ole sirottuneet maastoon tasaisesti. Nyrkkisääntö kuuluu: missä on ruokaa, siellä on lintuja. Niinpä vesilintuja tapaa rehevillä merenlahdilla, kahlaajia rantaniityillä ja -lietteillä ja hyönteissyöjiä auringon ensi säteiden lämmittämissä pajupensaikoissa.

Hyvän lintupaikan kaipuusta on toki poikkeuksia. Brittiläisen local patch -ajattelun mukaan moni menee mieluummin vuodesta toiseen kiertämään lähimetsikön tikankoloja ja vähälintuisia mäntykankaita, vaikka lyhyen ajomatkan päässä saattaisi olla helposti kymmenen kertaa enemmän lintuja nähtävissä.

Oman alueen lintujen tarkkailussa ja tutkimisessa on kuitenkin oma viehätyksensä, ja tavallisista lajeista voi huomata tällaisella retkeilyllä yllättäviä asioita. Miksi käpytikkoja onkin yhtäkkiä näin paljon? Minne sirittäjät ovat kadonneet? Kelpuuttaakohan kanahaukka vielä kotikuusikkonsa, vaikka vierestä pantiin metsä matalaksi? Local patch -ideologia sointuu myös mitä mainioimmin meikäläisen lintuharrastuskulttuurin linkolalaiseen pohjavireeseen, jonka mukaan lintuharrastajan on oltava vastuunsa ekokatastrofia kohtaan tunteva poikkeusyksilö. Ympäristön muutoksen (eli useimmiten tuhoutumisen) kun huomaa parhaiten seuraamalla vuodesta toiseen samaa paikkaa.

Suomessa ei ole ensimmäistäkään kansainvälisen tason lintupaikkaa. Tietysti meillä on arvokkaita lintujärviä ja -lahtia, mutta niillä ei ole mitään sellaista, mikä vetäisi puoleensa lintuharrastajia kuin hevonpaska kärpäsiä - ei ainakaan sitten kultasirkun kannan katoamisen. Muutonseuraamispaikatkin ovat aika onnettomia, ainakin jos vertaa Bosporin salmen tai Eilatin lukuihin. Tosin Kuusamosta on saatu sinipyrstöineen, pöllöineen ja pikkusirkkuineen markkinoitua osin kansainvälisen tason tunnusmerkit täyttävä lintupaikka. Tosiasiassa edellämainitut "tyyppilajit" ovat erittäin hankalasti havaittavissa ilman opasta tai tarkkoja nuotteja, eikä niiden kanta ole Kuusamossa sanottavasti suurempi kuin vaikkapa Savukoskella.

Lintupaikattomuus on kuitenkin poikinut suomalaiselle lintuharrastajalle yhden korvaamattoman ominaisuuden: suomalaiseen harrastustapaan kuuluu vähäisten lintumäärien sietäminen. Sen sijaan runsasvilinäisten paikkojen kissanpäiviin tottuneet brittiornit ovat kauhuissaan, kun lähtevät kapuamaan koillismaalaiseen maastoon Valtavaaran rinnettä ylös. Metsissä voi nimittäin kulua minuuttitolkulla aikaa ilman että näkyvissä tai kuuluvissa on ensimmäistäkään lintulajia, niin alhainen lintutiheys alueella on. Viimeistään silloin takaraivossa alkaa kolkuttaa ajatus, että mikä hemmetin kansainvälisen tason lintupaikka muka tämä Kuusamo on...

Rareja ei ole

2008-06-15T07:02:00.000-07:00

Bongarin näkökulmasta lintujen harvinaisuus on suhteellista. Räkättirastas on aika mitätön havis missä päin Suomea tahansa. Sen sijaan Atlantin toiselle puolelle harhautuneiden räkättirastaiden perässä sikäläiset lintuharrastajat ovat juosseet, ajaneet ja kiihkoilleet kilometritolkulla. Vastaavasti punarintarastas on joka nurmikon laji Pohjois-Amerikassa, mutta Suomessa sen ilmestyminen bongattavaksi kirvottaisi samantien parisataa lintuharrastajaa arkisesta aherruksesta linturievun perään.

Totta kai maailmassa on lintuja, joita on hemmetin vaikea nähdä. Etelä-Amerikan sademetsissä esiintyy lintuja, joista ei tiedetä yhtään mitään – toisinaan edes lajin esiintymispaikkaa satojen kilometrien tarkkuudella. Ja lopullisesti pinnamiesten ulottuvilta on kuollut sukupuuttoon jo aika liuta lintulajeja.

Pääsääntöisesti voidaan kuitenkin väittää, että kaikki linnut ovat tavallisia jossakin. Jopa erittäin suppealla alueella tavattavat tai vähälukuiset lajit ovat tavallisia jossakin, jos ei muualla niin ainakin tarkalla pesimäpaikalla. Jos sen tuntee, niin laji on enemmän tai vähemmän helposti hoidettavissa. Esimerkiksi monet saariendeemit eli vain tietyllä yhdellä saarella tavattavat lajit saattavat olla jopa runsaita esiintymisalueillaan, jolloin ongelmana onkin vain pelipaikoille pääsy.

Tämä ilmiö on nähtävissä myös Suomen skenessä. Usea maassa vain pari kertaa havaittu laji voi olla lähes kaikilla bongareilla, ja niinpä Suomessa noin kahdeksan kertaa tavattu pitkäjalka onkin jo lähes räkälaji, se kun on pariinkin otteeseen viipynyt pitkään yhdellä paikalla. Tätä kirjoitettaessakin pitkäjalka on Porissa jo neljättä tai viidettä viikkoa paikallisena.

Bongarin kannalta erityisen kiinnostavia ovatkin ne lajit, joista on suhteellisen monta havaintoa, mutta jotka ovat harvoin pitkään yhdellä paikalla ja siten hankalia listalle kuitattavia. Klassisia esimerkkejä näistä ovat isohaarahaukka, valkosiipitiira, mehiläissyöjä ja käärmekotka. Toisaalta on kohtalon ivaa, että nämä kaikki lajit ovat tänä keväänä olleet hoidettavissa jossakin päin Etelä- tai Keski-Suomea.

Flavipes, vihdoinkin bongattavana

2008-06-04T02:41:00.000-07:00

Suomen kolmas keltajalkaviklo löytyi eilisiltana Lempäälästä. Autokuntien määrää ei tiedä kukaan; joka tapauksessa tämä oli ensimmäinen kerta, kun tämä jenkkikahlaaja oli Suomessa kaikkien halukkaiden nähtävissä. Aikaisemmat havainnot ovat Oulusta 1978 ja Köyliöstä 2006. Oulun linnun havaitsi vain yksi henkilö, Köyliön linnun kolme.

Oulun linnun näki nyt jo edesmennyt Arto Vuorjoki. Kirjassaan Ulkonokalta tuulee Vuorjoki kertoo yksityiskohtaisesti havaintotilanteesta, tuntomerkeistä ja ilmoitusprosessista. Rariteettikomitea hyväksyi haviksen, joten ilmeisesti myös kaavake on täytetty tunnollisesti.

Vuorjoen havaintoa on kuitenkin epäilty. Pohjimmainen syy lienee se, että Vuorjoki kuului ns. Tauvon jengiin, jonka bravuurina oli järjettömän suuri harvinaisuushavaintojen määrä Siikajoen Tauvosta. Vain murto-osasta havaintoja on täytetty asianmukaiset havaintokaavakkeet, mikä heijastelee molemminpuolista luottamuspulaa komiteoiden ja Tauvon jengin välillä. (Toisaalta täytetyt kaavakkeetkin on lähes poikkeuksetta hylätty tai jätetty käsittelemättä.)

Niinpä lintuharrastajista löytyy niitä, joiden mielestä Lempäälän lintu on Suomen toinen keltajalkaviklo. Onpa Köyliön lintu peräti kirjattu suomenpinnaksi Tarsigerin kuvagalleriaan, tsekkaa vaikka tästä.

Alkeellista, rakas Watson

2008-05-28T04:41:00.000-07:00

Muutama päivä sitten Haliaksella töhöiltiin vaaleakultarinnan kanssa. Paikalle oltiin jo puuhaamassa aseman sääntöjen nykyisin sallimaa hallittua joukkobongausta, mutta jonkin ajan kuluttua lintu pyydystettiin, jolloin se viimeistään paljastui viitakerttuseksi. (Huhujen mukaan asemallakin oltiin tosin eri mieltä siitä, onko kyseessä oikea rari vai ei.)

Periaatteessa Haliaksen tapauksessa toimittiin aivan oikein: alustava määritys laitettiin pikaisesti eteenpäin, jotta pitkänmatkalaisillakin oli mahdollisuus reagoida. Myös määrityksen epävarmuudesta tiedotettiin, ja lopulta määritys peruttiin kokonaan. Selvää pässinlihaa. Työmäärityksen kriteeristöjen ei tarvitse olla RK-kelpoisia jos päivityksiä on luvassa, ja pieniä harmaita hysyjä katsellessa sormi voi mennä sieraimeen, etenkin jos lintu sattuu laulamaan oudolla tavalla.

Virhemäärityksistä mielenkiintoisin sattui viime keväänä, kun pohjoisesta ilmoitettiin mahdollinen laulava 2kv idänpikkusieppo. Lintutiedotukseen laitetusta viestistä pystyi heti päättelemään, että kyse oli tavallisesta pikkusieposta: idänpikkusiepon koiras on jo ensimmäisenä keväänään juhlapukuinen, kun taas 2kv pikkusieppokoiras on vasta naaraan kaltaisessa puvussa. Toisin sanoen laulava idänpikkusieppo on aina vanhan koiraan kaltainen. Näin lajien sulkimisstrategiat tunteva pystyi heti havaitsemaan, että kyse ei voi olla idänpikkusieposta. Töhöillä siis saa, mutta suoraruotoinen tyylikkyys on silti paikallaan.

Älä lue tätä entryä

2008-05-20T08:08:00.000-07:00

Blogiaan toukokuussa päivittävä lintuharrastaja on luonnottomuus, turhautunut työn orja tai maailman todellisen tarvehierarkian unohtanut periksiantaja. (Tai mahdollisesti kaikkia edellämainittuja.) Toukokuu on lintukuukausi; se aika, jolloin luonnossa tapahtuu kaikkein eniten. Ja kuten jokainen populaatiodynaamikko muistaa, vain muutosta voi seurata.

Nykyisinä Tiira-aikoina myös lintuyhdistysten sähköpostilistat vaikenevat kovimmaksi maastokaudeksi. Harva ehtii käydä keskustelua linnuista, kun liikenevä vapaa-aika yritetään käyttää kynsin hampain lähimmillä lintupaikoilla. Jopa Bromarfin poppaukko on ollut viime päivät hiljaa Tringa-verkossa; liekö ongelmia yhteydessä?

Sitä surullisempaa on, että viestejä kuitenkin tulee listoille, sillä satunnaisia yhdistystiedonantoja huomioimatta ne ovat tarpeetonta lintuspämmiä: dudeja, jotka hehkuttavat jostain Munkkiniemen liejukanoista tai kuolaavat omien Finnoon lätäköllä otettujen mummonhuudatuskuviensa perään. Toukokuussa lintuharrastajalla pitää olla pirullisen tärkeää asiaa, jotta uutiskynnys ylittyy. Nyrkkisäännöksi käy tämä: jos kirjoitat Tringa-tai Lintuverkkoon viestin toukokuussa, olet täysi dude.

Siispä lopetetaan tämä lässytys. Näyttö pois päältä ja vauhdilla maastoon; nyt on kevät!

Paras havis

2008-05-07T03:25:00.000-07:00

Viime viikonloppuna kisattiin taas lintutorneista havaittujen lajien määrissä. Kahdeksan tunnin (5-13) aikana tavoitteena oli havaita mahdollisimman monta lajia. Lajimäärän lisäksi BirdLife Suomi pyysi ilmoittamaan kaksi tai kolme parasta havaittua lintulajia.

Lopputuloksenhan arvaa: paras havainto on aina subjektiivinen. Tornien taiston ns. parhaiden havaintojen listalla olikin mm. fasaani, hernekerttu, uuttukyyhky ja kottarainen, kaikki ilmeisen vakavissaan ilmoitettuja. Meikäläinenhän nauraa näille, vaikka tietenkin fasaani on kova laji Pohjois-Suomessa. Mutta minkäpä teet, kun jotain vertailua on kaiketi pakko tehdä.

Luojan kiitos joillakin oli sentään huumorintajua: Raisionlahden lintutornilta (82 lajia) tajuttiin sentään ilmoittaa parhaiksi havainnoiksi mustarastas ja naakka. Onneksi tässä tosikkojen harrastuksessa on mukana edes muutama irvileukaturkulainen.

Kelpaa pinnaksi

2008-04-28T22:04:00.000-07:00

Kotkaan kotiutunut lintuharrastaja Markus Keskitalo näki eilen Haminassa lehmähaikaran. Havainto on Suomen kolmas ja toinen pinnakelpoinen. Huvittavaksi haviksen tekee se, että Keskitalo blokkasi haikaran autosta ja ajoi valkoisen vieraan perässä viitisen kilometriä, ennen kuin se pääsi katoamaan jonnekin Kirkkojärven tietämille.

Kriittisimmillä sojottaa jo heristävä etusormi. Miksi havainto olisi muka pinnakelpoinen? Lehmähaikaran nimialalaji ibis muuttaa ja on siten potentiaalinen Pohjolaan harhailija. Sen sijaan yleisesti eurooppalaisissa lintutarhoissa lisääntyvä aasialainen alalaji coromandus on luontaisilla elinalueillaan korkeintaan lyhyen matkan muuttaja eikä se satavarmasti eksy omin siivin Suomeen saakka. Suomen ensimmäinen havainto oli coromandus, toinen taas ibis.

Keskitalolla kävi niin hyvä tuuri, että linnusta ei havaintotilanteessa nähty sen enempää alalajimääritykseen riittäviä höyhenpuvun yksityiskohtia kuin mahdollisia nilkoissa kilisseitä renkaita. Nykykomiteoiden linjan mukaisesti se tarkoittaa, että havainto on pinnakelpoinen. Saahan Haliaksellakin nähdä muutolla mukamas villejä ja vapaita kiljuhanhia, jotka ovat mitä todennäköisimmin peräisin ruotsalaisten istutuskokeiluista, ja Suomenlahtea pitkin ja poikin palloilevat punakaulahanhet ovat samoin aina luonnonvaraisia - kunnes lintu on niin lähellä, että tarha-alkuperän paljastavat renkaat erottuvat.

Äänioikeuttani säännöllisesti käyttävänä demokratian puuhamiehenä arvostan suuresti syyttömyysperiaatetta. Harvinaisuuskomiteoiden jäsenenä harkitsisin kuitenkin kahdesti, ennenkuin rupeaisin soveltamaan sitä lintuihin.

Mystinen muleli

2008-04-20T01:10:00.000-07:00

Monen lintulajin esiintyminen Suomessa on puutteellisesti tunnettua. Omasta mielestäni yksi on ylitse muiden: mustaleppälintu.

Tottakai mulelista tiedetään paljon. Sehän on urbaanissa ympäristössä pesivä pikkukiva laji, jonka muutosta voi piirtää varsin perusteellisen kuvaajan lintuasemien aineiston pohjalta. Sen sijaan moni lintuharrastaja ei liene löytänyt lajin pesää edes ulkomailta, Suomesta nyt puhumattakaan. Laji on asemasaarilla niin säännöllinen ja toisinaan jopa runsas, että Suomen pesimäkannan on oltava suurempi kuin harvat varmistetut pesinnät antavat ymmärtää.

Rakennetussa ympäristössä viihtyvä laji on yllättävän iso haaste tarkkailijalle. Helsingin keskustan mustaleppälinnut löytyvät tavallisimmin laulamasta jonkin kivitalon antennilta, josta sen blokkaaminen ei ole lainkaan niin helppoa kuin kuvittelisi. Muistan käyneeni bongaamassa joskus Aikakoneen ja Movetronin kulta-aikoina Korkeavuorenkadulta juuri tällaista antennileppälintua. Näin linnun vasta kolmannella yrittämällä. Helsingin pariisilaiskattoja ei yksinkertaisesti pysty hallitsemaan edes Tornin terassilta.

Parin kolmen mustaleppälinnun muistan löytyneen siten, että lintuharrastaja oli pikkutunneilla palaamassa baarista kotiin ja sattui kiinnittämään huomionsa mulelin lauluun. Lajin laulu on tunnusomainen, ja joka harrastajan kannattaisikin pitää se mielessä vähän kummallisemmissakin paikoissa. Lintuharrastajien kantakapakoiden ja kotipesän väliin kun jää harvemmin teollisuus- tai ratapiha-alueita. Esimerkiksi Pasilan raide- ja konttikompleksi tarjoaa tilaa ties kuinka monelle muleliparille.

Stadista löytyy tyypillisesti noin yksi mulelipoikue vuodessa. Todellista parimäärää ei tiedä kukaan. Vakipaikkoja ovat olleet Johanneksen kirkon ympäristö ja Kaisaniemen puiston kulmat. Lajin muutto on tätä kirjoitettaessa vielä käynnissä, mutta aamuöisiä antenneja kannattaa ruveta pitämään silmällä.

Lehtonen, tule takaisin!

2008-04-11T21:12:00.000-07:00

Helsingin Vanhankaupunginlahden luonnonsuojelualueen valvojaksi on kesäkaudelle 2008 palkattu Eero Haapanen. On pirullisen surullista, että Viikissä liikkuvat ihmiset eivät aina muista, mitä luonnonsuojelualue tarkoittaa: paikkaa, jossa kaksijalkaisen ei tule liikkua. Ymmärtäisin nipin napin sen, että luonnonsuojelualueen rajoja rikkoisivat vain kuumakallebongarit pinnakiihkossaan tai kiiltonahkasalkkuiset, ymmärtämättömät jakkupukujupit. Varsin iso osa kielletylle alueelle tunkeutuvista on kuitenkin luonnosta kiinnostuneita ihmisiä, usein jopa lintuharrastajia.

Vanhankaupunginlahdella on kaikki hyvin: siellä on palkattu vahti. Muutamalla pinnapaikalla olen kaivannut myös palkattua vahtia, viimeksi joulukuussa Lauttasaaren mustakaularastasta bongatessani. Tuntui pähkähullulta seurata vierestä muutamia harrastajia: marjapuiden alla kyttäämistä ja järjetöntä juoksua linnun perässä. Ei ihme, että stressaantunut lintu katosi maisemista muutamassa päivässä.

En ole huolissani Bongariliittoon kuuluvista. Liitolla on jäsenilleen yksiselitteiset toimintaohjeet ja tarvittaessa jopa sanktiot. Varsinaisen ongelman muodostaa tiedonkulun nopeus ja näppäryys. Nyt jo ensimmäisessä aallossa voi olla mukana liittoon kuulumattomia, jotka eivät tiedä (tai välitä) mahdollisista liikkumisrajoituksista. Riittää, että yksi tällainen mätämuna käy vahingossa komppaamassa paikan viimeisen etelänsuosirrin pesimäniityn tai kiipeää staijaamaan sille kalliolle, jolla huuhkaja pesii. Lopputulos on laaki ja vainaa.

Bongauksen käsiin leviämistä pelottavampaa on se, että miltei kenellä tahansa on varaa ostaa digikamera ja ruveta kutsumaan itseään lintukuvaajaksi. Se tarkoittaa lukemattomia häirinnän takia tuhoutuneita pesintöjä ja uskomattoman monen puskan potkimista linnun saamiseksi parempiin kuvausvinkkeleihin. Kuvaaja ei saa ajatella lintua pelkkänä kuvauskohteena, vaan linnun etu on asetettava aina ensin.

Leo Lehtonen teki jatkosodan aikana Viikin ja ehkä koko Suomen historian konkreettisimman mahdollisen luonnonsuojelutyön. Keväisellä lomalla Vanhankaupunginlahdella silloinen rintamaupseeri Lehtonen havaitsi ihmispariskunnan munanryöstöpuuhissa keskellä naurulokkikoloniaa. Lehtonen meni vaatimaan touhun lopettamista. Kun sana ei tehonnut, niin luutnantti kaivoi pistoolin esiin, ampui kerran niin että kaislahauru pölisi ja kertoi seuraavan luodin osuvan. Munat päätyivät takaisin pesiin.

Kuka kaivaisi isoisän ukkomauserin naftaliinista ja muistuttaisi asioiden tärkeysjärjestyksestä linnun edun unohtaneille harrastajille?

Pimittäkää, siat!

2008-04-07T06:50:00.000-07:00

Lauttasaaren konkariorni Pekka Rusanen kertoi hurjien lintuharrastusnuoruusvuosiensa huipennuksen olleen sen, kun Rusanen löysi itse Kyläsaaresta harjalinnun eikä kukaan toinen nähnyt sitä, vaikka lintu oli paikalla päivätolkulla. Havainnosta kertominen ennen linnun katoamista olisi ollut mautonta.

En kerro tätä soimatakseni Pekkaa vaan kuvatakseni harrastuskentän muutosta. Meille 1990-luvun alussa aloittaneille tuollaisen pimittäminen tuntuu pöyristyttävältä. Hyvästä havainnosta on kerrottava myös toisille. Piste, vaikka vanhemman kaartin nuoruudessa olisi kuinka tarjottu pilkkua tai jopa alistuskonjunktiota.

No, onneksi pimitys on taas palaamassa muotiin. Hiljan tuli Lintutiedotukseen kuopiolaisesta harjalinnusta päivitysviesti, jossa kerrottiin porukkaa jäävän yhä paikalle etsimään. Porukkaa oli siis haalittu paikalle, mutta hälytystä linnusta ei ollut tehty. Toisin sanoen kyseessä olisi ollut tyylipuhdas pimitys, ellei joku olisi erehdyksessä pistänyt päivitystä eetteriin.

Niinpä. Siinä missä 1970-luvulla oli vallalla totaalipimitys ja 1990-luvulla täysilmoittaminen, niin 2000-luvulla näemmä vallalla on 'vain meidän porukalle' -ajattelutapa eli osapäiväpimittäminen. Hyvästä havainnosta pitää ilmoittaa globaalin alakulttuuriteorian mukaisesti kavereille, mutta ei kilpailijoina koetulle muulle bongarikansalle, toisille. Tätä on postmoderni bongaaminen, voilá!

Huuhaahuuhkajat

2008-03-31T11:59:00.000-07:00

Viimekesäisen Suomi-Belgia-fudisottelun myötä kaupunkihuuhkajien tunteminen on muuttunut osaksi helsinkiläistä yleissivistystä. Ville Wallgrenin rumimpien patsaiden tunnistaminen tai Sipoon kirkon sijainnin tietäminen on turhuuksien turhuus, kärpästen surinaa korvissa ja so last season, kun puhutaan 2000-luvun kaupunkituntemuksesta. Bubi-huuhkaja ei ole patsas vaan lihaa ja verta, eksoottista boreaalista luontoa Suomen ainoan urbaanin metropolin öisessä sykkeessä.

Cityhuuhkajista ei olisi voinut tulla vastaavalla tavalla coolia ilmiötä viittätoista vuotta aiemmin. Viimeisen vuosikymmenen aikana Helsinkiin on kasvanut ja kotiutunut suuri määrä asukkeja, joiden piipahdukset Kehä III:n ulkopuolella ovat vain satunnaisia mummontapaamisvisiittejä perintöä odotellessa ja ohimeneviä kaljanhuuruisia juhannuskeikkoja. Jo Esplanadin puisto edustaa tälle ihmisryhmälle villiä luontoa. Pitääkö sitten vielä ihmetellä, että Stadikalle asettunutta huuhkajaa pidetään yhtä eksoottisena ja ihmeellisenä kuin mustaa miestä Pietari Suuren hovissa 1700-luvun alussa.

Niinpä Armon Vuonna 2008 Nicomarcus Toropainen kuvaa huuhkajaa kännykkäkamerallaan ja laittaa kuvat näkyville omaan galleriaansa, kun herran kainuulainen Jahvetti-isoisä viritteli vain viisi vuosikymmentä aiemmin jalkarautoja Hyypiänvuoren lumisille rinteille pöllön pään menoksi. Cityhuuhkajan herättämä valtaisa kiinnostus on merkki pahanlaatuisesta urbanisaatiosta ja kontaktipinnan menettämisestä luontoon, osa samaa uhkaavan luonnon kertomusta kuin Kaivopuiston loppukesäisin valtaavat tappajavalkoposkihanhet ja Kaisaniemen puistossa möyrivät salmonellakanit.

Lööppihuuhkajat ovat toistaiseksi keränneet pelkkiä pluspisteitä. Puntit voivat kääntyä milloin tahansa nurin, sillä pohjimmiltaan Euroopan suurin pöllö on armoton peto, jolle töölöläistädin puudeli edustaa juuri sopivan kokoista nokkapalaa. Pesimäaikana huuhkajan pesä kannattaa kiertää kaukaa. Huuhkajiin hurahtanut ornitologi Raimo Seppälä on verrannut poikasiaan puolustavaa huuhkajaa kerrostalon katolta ohikulkijan päähän tiputettavaan jauhosäkkiin, johon varmuuden vuoksi on teipattu vielä aimo annos joka suuntaan sojottavia kolmen tuuman nauloja. Kunhan Sörkan bubopari saa pari söpön pörröistä poikasta, niin eiköhän Uutislehti 100:n tekstiviestipalsta täyty parissa päivässä pöllönteilausviesteistä.

Kevyttä ja sietämätöntä

2008-03-26T08:35:00.000-07:00

Satakunnan Linnut -lehden numerossa 4/2007 oli pienoinen kirjallisuuskatsaus aloittelevalle lintuharrastajalle. Itseään kunnioittava orni voi tietysti lukea tällaista vain kuten kolmetoistavuotias pornolehteä: salaa itsekseen häveten. Yli viisitoista vuotta harrastaneelle helsinkiläiselle lintuharrastajalle olisi kiinni jääminen nöyryyttävämpää kuin paljastuminen Suosikin kestotilaajaksi.

Artikkelissa porilainen mutta muutoin yleisesti pätevänä pidetty Janne Lampolahti käsitteli asiantuntevasti ja genreen kuuluvan ylenkatseisesti määritysoppaita, mutta muisti ilokseni mainita myös Matti Koivulan & Jan Södersvedin teoksen Ornimisen sietämätön keveys. Tämä kirjahan on vastuussa siitä, että pilkkanimi orni on vakiintunut jopa harrastajien omaan kielenkäyttöön.

Ornimisen sietämätöntä keveyttä on syytetty brittiläisen Bill Oddien Little Black Bird Book -teoksen kopioksi. En ota kantaa, kun en kouluenglannillani ole opukseen tutustunut. Sataprosenttinen plagiaatti se ei voi olla, sillä Koivulan ja Södersvedin pilkkakirveet tavoittavat kieliposkisessa ehdottomuudessaan jotakin suomalaisesta lintuharrastuskentästä:

Oikaisemme lintuharrastuksesta levinneen, vääristyneen, puolivillaisia osatotuuksia sisältävän käsityksen. Piirrämme suomalaisen lintuharrastuksen kuvan paremmin kuin missään on kuunaan tehty.

(OSK, esipuhe.)

Lampolahti muistutti artikkelissaan, että todellisuutta ei tarvitse parodisoida, sillä se on kyllin naurettava itsessään. Mitä suomalaiseen lintuharrastukseen tulee, niin minulla ei ole tässä esitettyyn mitään lisättävää.

165 km/h

2008-03-19T12:05:00.000-07:00

Suomessa ei yksikään kärkibongari ole kuollut liikenneonnettomuudessa - vielä. Suurempien bongauskuvioiden kotosijoilla Brittein saarilla tällaistakin on jo tapahtunut.

Otetaan esimerkiksi Kokkolassa muutamia vuosia sitten ollut amurinuunilintu, lajissaan Länsi-Euroopan kolmas ja Suomen ensimmäinen - hyvin suurella todennäköisyydellä myös ainoa seuraavien vuosikymmenien aikana. Kyseessä ei siis ollut mikä tahansa pikkupinna vaan kunnon cosmic mindfucker; sellainen pinna, jota harva orni edes uneksii näkevänsä omilla retkimaillaan.

Olkoon Kokkola vaikka kuinka hieno kaupunki asujamistonsa mielestä, mutta Kehä III:n sisäpuolelta katsottuna se on helvetin perseessä. Aivan liian kaukana kiireiselle stadilaiselle bongarille. Linnun löytämisessäkin meni sen verran aikaa, että tieto linnusta kiiri eetteriin ja Lintutiedotuksen jäsenien matkapuhelimiin vasta 14.57.

Lokakuun päivät ovat lyhyet, mutta auringon laskiessa 17.52 paikalla oli ainakin yksi autokunta pääkaupunkiseudulta. Pinna plakkarissa, vaikka taivalta oli taitettu. Eniron reittihaku antaa kaupunkien välimatkaksi 481 km ja arvioiduksi ajoajaksi 5h 51min. Tuohon matkaan kului siis kiireisimmiltä alle kolme tuntia.

Lukion laajalla matematiikalla laskien keskinopeudeksi tulee noin 165 km/h. Jätetään moralisoinnit maailmantuskaa poteville linkolalaisille, mutta palataan näihin laskelmiin sitten, kun jotakuta kärkibongaria kaavitaan jätesäkkiin moottoritien keskikaiteesta.

Alppinaakka Haltialassa!

2008-03-17T11:21:00.000-07:00

Tringan sähköpostilistalla kyseltiin määritystä Haltialassa nähdylle mustalle linnulle. Joku tarttui tuntomerkkeihin ja ehdotti - toivottavasti leikillään - alppinaakkaa. Siitähän havainnoija hermostui googlaamaan ja lopulta kailotti suureen ääneen, että sehän se oli! Suomenpinna, torvisoittoa ja kansanjuhlaa, räjähdyksiä ja pyrotekniikkaa!

Fakta on, että keskieurooppalainen paikkalintu ei ikinä lennä Suomeen asti. Tällainen laji voi tulla vain yhdellä tavalla Suomeen: importtina. Tästä on muuten esimerkkikin, kun kalliokiipijä ilmestyi jatkosodan aikana kiipeilemään Porin lentokentän varastorakennusten seinille. Lintu oli ilmeisesti tullut saksalaissotilaiden huoltokoneen mukana.

Haltialan lintu ei ollut kuitenkaan alppinaakka, vaan mustarastas. Paras vinkki on se, että maallikkohaviksissa kyse on tavallisesti siitä lajista, johon havaintoa verrataan. Klassisin esimerkki on räkättirastas: jos kuvauksessa esiintyy lajinimi räkättirastas (esim. ei yhtään niinku räkättirastas), kyse on aina satavarmasti räksästä. Ad nauseam.

On minulla tarjota vakavakin peruste: havainnoijalta puuttui yksi olennainen tuntomerkki. Kuvauksessa puhuttiin mustasta linnusta, jolla oli keltainen, lievästi alaspäin käyrä nokka. Näitä on WP:llä vain neljä eli mustarastas, kottarainen, mustakottarainen ja alppinaakka. Näistä vain mustarastaalla on tummat koivet; kottaraisten jalat ovat lihanväriset ja alppinaakan vaaleanpunaiset. Sekä kottaraisen että alppinaakan jalkojen värit ovat niin silmiinpistäviä, että havainnoija olisi varmasti kiinnittänyt niihin huomiota ja maininnut ne kuvauksessaan. Keltainen nokka on nähty, eli havaintoetäisyys on ollut sopiva - eikä silti mainintaa koipien väristä...

Haltialan alppinaakka oli malliesimerkki siitä, miten lintuja ei pidä määrittää: jälkikäteen netissä yhtä tai kahta tuntomerkkiä tuijottaen ja ihmetellen, miten yksi tuntomerkki ei näkynyt. Jos kolmivärisestä maalle uudesta lintulajista näkee vain kaksi väriä ja on silti varma määrityksestä, niin havaintovihkon sivut kannattaa käyttää ennemmin hyyskäpaperina kuin maastomuistiinpanojen pohjana.

"Kyl niit oli kaks..."

2008-03-14T09:36:00.000-07:00

Kahden linnun teorian kannattajat pitäisi raahata korvista lintutornin alle ja ampua niille sijoilleen. Tarkastellaanpa tilannetta, jossa pisteestä A nähdään naaraspukuinen niittysuohaukka ja pisteestä B arosuohaukkanaaras. Pisteiden välimatka on vain muutamia kilometrejä, ja kellonajat ja muuttosuunnat sopivat yksiin. Lisäksi jokainen tietää, että molemmat lajit ovat meikäläisissä olosuhteissa kohtuullisen harvinaisia ja matkalennossa toisinaan pirullisen vaikeita määrittää.

Normiorni menee tässä tilanteessa itseensä ja pohtii, mitä tuli nähtyä. Oliko se nyt pyggen vai macron muotoinen? Miltä siiven takareuna näytti? Entä kainalohöyhenet? Ja pään kuviot - niin, näkyivätkö ne oikeastaan lainkaan? Jos tuntomerkkejä on nähty tarpeeksi, niin selvä juttu: toinen porukka väänsi. Jos taas oma havaintotilanne alkaa tuntua liian pikaiselta ja valo huonolta, niin homma on yhtä selvä: nyt tuli ylilyönti, onneksi toisen porukan pojat olivat skarpimpia.

Parhaimmillaan nämä tilanteet johtavat keskusteluun ja tuntomerkkien kriittiseen tarkkailuun. Eipä siitäkään kovin pitkä aika ole, kun naaraspukuisen sirosuon määrittämiseen piti nähdä silmänympäryksen väri. Kovinkin maastojyrä voi aina oppia uutta, ja mitä suurempi tietyn lajin pukuvaihtelu on, sitä useammin tulee vastaan yksilöitä, joita kannattaa katsoa nöyrän opettelevaisena.

Silti porukasta löytyy aina joku besserwisser, joka avaa suunsa ja arvelee, että lintuja on ollut kaksi. Perkele. Tällainen ääliö kyllä osoittaa, että itseluottamus on kohdallaan, mutta tunnustaa samalla oman osaamattomuutensa. Lintuja kun ei pelkällä itseluottamuksella määritetä.

Punakaartilokki

2008-03-08T05:22:00.000-08:00

Räntäsateisena päivänä lintuharrastaja uskaltaa jäädä sisälle. Vapaa-aika pitää tietysti tällöinkin käyttää hyödyllisesti esimerkiksi tutustumalla uusimpaan lintukirjallisuuteen. Tällä kertaa lueskelin kuitenkin vähän vanhempaa juttua, nimittäin länsirannikon legendaarisen pioneerin E.W.Suomalaisen tiedonantoa Luonnon Ystävästä vuodelta 1918.

Jää- eli valkealokki tavattu Kokemäenjoen laaksossa

Porin lyseon kokoelmissa on ollut viime tammikuun loppupäiviin asti, jolloin koulu joutui punaryssien kasarmiksi, - - - jäälokki Pagophila eburnea.
- - -
Nykyään tästä harvinaisuudesta ei ole jäljellä muuta kuin pää ja pyrstö, jotka olen Yliopiston kokoelmiin todisteeksi lähettänyt. Punakaartilaiset toimeenpanivat sitä vastaan nähtävästi pistinharjoituksiaan, vai tutkivatko ehkä – lasten tapaan – mitä siellä on täytteenä sisällä!

Pääasia kuitenkin on että voimme merkitä: Pagophila eburnea (Gm.), St, Ulvila, Suolisto, ammuttu alk. I. 1883.

E.W.Suomalainen

Helkkari, miten hyvin EWS tiivistää harrastuksen olemuksen viimeisessä virkkeessään. Vitut veljessodasta, onhan meillä lintuja. Tämä lienee lintuharrastajalle paras tapa käsitellä Uralin perhonen -animaation myötä taas ajankohtaiseksi muuttunutta punakapinaa.

Kerran neljässä vuodessa

2008-03-06T08:04:00.000-08:00

Pöhköistä pöhköin pinnojen laji on karkauspäivänpinnat. Kilpailla nyt siitä, kuka näkee eniten lajeja tiettynä päivänä neljän vuoden välein ja vieläpä kaikkein huonoimpaan mahdolliseen lintuaikaan!

Lajia harrastavat väittävät, että karkauspäivänpinnoissa on samaa verenmakuista hohtoa kuin ylipitkissä juoksumatkoissa. Pinnankeruun lajina se on lintuharrastuskentässä erittäin marginaalinen ja vähän tärähtäneenä pidetty, mutta sitä varmemmin se on kaikkien tuntema ja hymynsekaisesti ihailema.

Jokaisen on pakko tunnustaa, että kaikessa järjettömyydessäänkin karkauspäivänpinnojen
kärjessä on joukko pirun kovia lintumiehiä. Jos joku on niin pöhköpäinen, että on retkeillyt joka neljäs vuosi helmikuun viimeisenä päivänä ja on näin kerännyt pitkälti yli toistasataa lajia, niin täytyyhän kyse olla kovanpuoleisesta lintumiehestä.

Siivettömät sovinistit

2008-02-26T00:38:00.000-08:00

Ajatus keskiverrosta lintuharrastajasta edellyttää myös sukupuolen määrittelyä. Suomalainen lintuharrastaja ei nimittäin – herra paratkoon – ole nainen, vaan mies. Vaikka wannabe-sukupuolineutraali suomen kieli mahdollistaa fyysisen sukupuolen kätkemisen, on meikäläisessä lintuharrastajassa kyse aina miehestä.

BirdLife Suomi jaksaa mainostaa 9000 jäsentään joka käänteessä. Sen sijaan se ei kerro, kuinka monta niistä on naisia. Prosenttiosuus ei ole missään tapauksessa korkea, ja toisaalta oikeista lintuharrastajista osuus lienee vielä alhaisempi. En siis puhu nyt mistään pihabongaajista, vaan harrastukseen sitoutuvista henkilöistä: niistä, jotka käyttävät seipiötä ja jotka pitävät nuorten luhta-, ryti- ja viitakerttusten muodostamaa määritysongelmaa aidosti kiinnostavana.

Onneksi rengastajatilastot sentään mahdollistavat tämän asian numeerisen käsittelyn. Jos on aikaa ja intoa toimia vapaaehtoisuuden pohjalta ponnistavana rengastajana, niin on oletettavasti myös oikea lintuharrastaja. Mitätöntä harhaa tähän tilastoon aiheuttavat lähinnä muutamat ammattibiologit, jotka ovat päätyneet rengastajiksi tutkimuksellisista syistä ilman todellista sydämen paloa siivekkäisiin.

Vuonna 2007 rengastuslupaansa käyttäneistä lintuharrastajista 7% oli naisia. Edellisenä vuonna oltiin suurin piirtein samoissa lukemissa. Rengastustoimiston nykyisistä seitsemästä työntekijästä kaikki ovat miehiä.

Näppituntumani on samansuuntainen rengastajatilaston kanssa: todellisista harrastajista alle kymmenen prosenttia on naisia. On hyvä huomata, että tämä ei ole tilanne maailmanlaajuisesti. Esimerkiksi Brittein saarten yli miljoonasta lintuharrastajasta lähes puolet on naispuolisia.

Ehdotankin suomalaisille lintuharrastajille toimenpiteitä kansallisen sovinistisen lintuharrastuskulttuurin säilyttämiseksi. Maassa, jossa nainen voi edetä presidentiksi asti, pitää olla turvapaikka myös miehille. Ehdotan, että suomalaisesta lintuharrastuksesta luodaan maailman ensimmäinen kulttuurinen miestensuojelualue.

Kuikka, Iso Gee vai immeri?

2008-02-21T01:15:00.000-08:00

Rallin jälkipyykistä jäi ikävä maku. Pinnakisan viime tunneilla ulkomerellä muuttanut kuikkalintu oli kahden porukan mielestä selvä kuikka, kun taas pari muuta oli ison gavian kannalla. Rohkeimmat olivat tekemässä linnusta jo amerikanjääkuikkaa, vaikka värejä ei kukaan linnusta nähnyt. Mene ja tiedä. Purkutilaisuudessa lintu huudettiin sekä isona gaviana että gavia sp:nä, mutta lajilleen lintua ei kai lopulta määrittänyt kukaan, vaikka pinnapaineita oli sekä suuntaan että toiseen.

Maallikoilla on kaksi peruskysymystä linturalleista. Eikö niitä havaintoja tarkasteta mitenkään? Miten voi tietää, että on nähnyt sen mitä sanoo?

Jokainen ralleja kolunnut tietää vastaukset. Havaintoja ei tarkasteta mitenkään, eikä vastineena havainnon oikeudesta ole kuin joukkueen oma sana. Tosin joskus purkutilaisuudessa on käytetty ns. sosiaalista painostusta määrityksen muuttamiseksi, mutta siitä enemmän joskus toiste. Asian mittakaavaa valaistakseni minulla on tapana kertoa tungetteleville turisteille, että eivätpä rallien palkinnotkaan paini samassa sarjassa F1-sarjan pokaalien kanssa.

Esimerkiksi Ahvenanmaa-rallin palkintopystinä palvellut kotkaveistos on lähinnä perkeleellinen riesa, kun taideteoksen siivet irtoilevat ja pysti on niin suurikokoinen, ettei sitä pysty kunnolla yksin kantamaan. Perimätiedon mukaan kyseinen kiertopalkinto on muun muassa rikkonut yhden auton takalasin, käynyt voittajajoukkueen mukana saunassa ja ollut unohtua majoituspaikkana palvelleen hotellin käytävälle. Lauttasaari-rallin voittajille joku reilua häviäjää teeskennellyt on kuulemma joskus tarjonnut tuopit, mutta sitäkin on varmasti kaduttu seuraavana aamuna. Ainakaan palkintojen takia ei siis kannata vääntää.

Kisoissa lajinmääritys perustuu luottamukseen. Ralleista pahimmat vääntöyritykset karsiutuvat jo sen säännön perusteella, että yli puolen joukkueen pitää havaita ja määrittää sama lintu. Yksin tehtävissä pinnaennätyksissä asia onkin jo toinen. Jos joku näkee toistuvasti yksin rareja, joita muut eivät pysty bongaamaan, niin voi olla varma selän takana lausuttavista epäluottamuksen lauseista. Esimerkiksi ensimmäisen suomalaisen rikottua maagisen 5000 maailmanpinnan rajan sai etelärannikolla asti toistuvasti kuulla kommentteja siitä, miten kyseisellä henkilöllä on tapana ruksata hatarin perustein laji listalleen. Merkillepantavaa oli kuitenkin se, ettei yksikään näitä huhuja minun korviini levittänyt tuntenut kyseistä harrastajaa henkilökohtaisesti. Kateuskin voi saada siivet.

Harva lintuharrastaja pitää listallaan tietoisesti väännettyjä tai edes epävarmoja havaintoja. Ainakin minä olen siivonnut elislistaltani esimerkiksi epäselvät harrastuksen alkuaikojen havainnot. Toisaalta ulkomailla jonkin verran reissanneena tiedän, että uuteen paikkaan saavuttaessa saattaa raksia listalleen lajeja turhan heppoisin perustein, kun ei ole vielä selvillä alueen peruslajistosta. Kaukomaiden kirjallisuuskin saattaa olla vähän sinne päin.

Perusohje on kuitenkin yksiselitteinen. Jos harrastajien vilpittömyyteen ei voi luottaa, niin suosittelen lämpimästi kaukoputken kaniin viemistä ja perehtymistä vaikkapa kotimaan mesipistiäisiin. Sen alan harrastajista on kuulemma pula.

Mikä helvetin seipiö?

2008-02-16T12:25:00.000-08:00

Jos olet lintuharrastaja niin varmaan tiedätkin. Seipiö on kiikarin tukikeppi, englanniksi finnstick. (Tosin maakuntien miesten voi kuulla käyttävän myös nimeä pamppu -- arvatenkin turkulaisten kolttosia.) Muuan takatukkainen vanhan kaartin lintumies on epäillyt nimen tulevan Norssin slangista; onpa samainen Lågskärin veteraani vihjaissut olevansa jos ei peräti laitteen isä niin ainakin kätilö.

Tulin taas talvilomalla todistaneeksi, että suomalaisia lintuharrastajia pidetään ulkomailla kovina maastojyrinä, määrittäjinä ja löytäjinä. Todennäköisin syy tähän on mitä ilmeisimmin seipiö, se kummallinen keppi, jolla suomalaiset erottuvat joukosta Eilatin hietikoilla ja Fair Islen kallioilla. Jos joku katselee lintuja niin paljon että kädetkin väsyvät, niin täytyyhän kyse olla kovasta heebosta. En menisi lyömään vetoa suomalaisten harrastajien paremmuuden puolesta, mutta jotakin harrastuksen vakavamielisyydestä seipiön käyttäminen kertoo. Käsien väsyminen ei saa olla este lintujen katselulle. Jos et ole valmis pilkkomaan ja työstämään poikavuosien parasta jääkiekkomailaa joka lintuharrastajalle elintärkeäksi työkaluksi, niin sinulla on vielä paljon opittavaa asioiden todellisesta tärkeysjärjestyksestä.

Seipiö on käyttökelpoinen mittari myös kotimaassa. Jos staijikalliolle kipuavalla ei ole kainalossaan seipiötä, ei tulijaa tarvitse edes tervehtiä. Mikä lie dude. Tavalliselle lintuharrastajalle seipiöttä staijaaminen on lähinnä sosiaalinen itsemurha.

Erotelkoon seipiö myös tämän blogin lukijat. Jos seipiön tunteminen ei kuulu sinusta yleissivistykseen, niin keskity vaikka neuleblogeihin. Oikea lintuharrastus on vakavaa puuhaa.