Todellinen lintupaikka

Retkikohteet ovat kaiken A ja O. Harvalla suomalaisella lintuharrastajalla on rajattomasti aikaa käytettävissään, joten on mielekästä käyttää vähäiset maastotunnit paikalla, jolla on paljon nähtävää. Lintulajit ja -yksilöt eivät ole sirottuneet maastoon tasaisesti. Nyrkkisääntö kuuluu: missä on ruokaa, siellä on lintuja. Niinpä vesilintuja tapaa rehevillä merenlahdilla, kahlaajia rantaniityillä ja -lietteillä ja hyönteissyöjiä auringon ensi säteiden lämmittämissä pajupensaikoissa.

Hyvän lintupaikan kaipuusta on toki poikkeuksia. Brittiläisen local patch -ajattelun mukaan moni menee mieluummin vuodesta toiseen kiertämään lähimetsikön tikankoloja ja vähälintuisia mäntykankaita, vaikka lyhyen ajomatkan päässä saattaisi olla helposti kymmenen kertaa enemmän lintuja nähtävissä.

Oman alueen lintujen tarkkailussa ja tutkimisessa on kuitenkin oma viehätyksensä, ja tavallisista lajeista voi huomata tällaisella retkeilyllä yllättäviä asioita. Miksi käpytikkoja onkin yhtäkkiä näin paljon? Minne sirittäjät ovat kadonneet? Kelpuuttaakohan kanahaukka vielä kotikuusikkonsa, vaikka vierestä pantiin metsä matalaksi? Local patch -ideologia sointuu myös mitä mainioimmin meikäläisen lintuharrastuskulttuurin linkolalaiseen pohjavireeseen, jonka mukaan lintuharrastajan on oltava vastuunsa ekokatastrofia kohtaan tunteva poikkeusyksilö. Ympäristön muutoksen (eli useimmiten tuhoutumisen) kun huomaa parhaiten seuraamalla vuodesta toiseen samaa paikkaa.

Suomessa ei ole ensimmäistäkään kansainvälisen tason lintupaikkaa. Tietysti meillä on arvokkaita lintujärviä ja -lahtia, mutta niillä ei ole mitään sellaista, mikä vetäisi puoleensa lintuharrastajia kuin hevonpaska kärpäsiä - ei ainakaan sitten kultasirkun kannan katoamisen. Muutonseuraamispaikatkin ovat aika onnettomia, ainakin jos vertaa Bosporin salmen tai Eilatin lukuihin. Tosin Kuusamosta on saatu sinipyrstöineen, pöllöineen ja pikkusirkkuineen markkinoitua osin kansainvälisen tason tunnusmerkit täyttävä lintupaikka. Tosiasiassa edellämainitut "tyyppilajit" ovat erittäin hankalasti havaittavissa ilman opasta tai tarkkoja nuotteja, eikä niiden kanta ole Kuusamossa sanottavasti suurempi kuin vaikkapa Savukoskella.

Lintupaikattomuus on kuitenkin poikinut suomalaiselle lintuharrastajalle yhden korvaamattoman ominaisuuden: suomalaiseen harrastustapaan kuuluu vähäisten lintumäärien sietäminen. Sen sijaan runsasvilinäisten paikkojen kissanpäiviin tottuneet brittiornit ovat kauhuissaan, kun lähtevät kapuamaan koillismaalaiseen maastoon Valtavaaran rinnettä ylös. Metsissä voi nimittäin kulua minuuttitolkulla aikaa ilman että näkyvissä tai kuuluvissa on ensimmäistäkään lintulajia, niin alhainen lintutiheys alueella on. Viimeistään silloin takaraivossa alkaa kolkuttaa ajatus, että mikä hemmetin kansainvälisen tason lintupaikka muka tämä Kuusamo on...