Paremmin uskonnollisista ja kasvitieteellisistä saavutuksistaan muistettu Lars Levi Laestadius löysi tai ainakin ilmoitti yhden Ruotsille uuden lintulajin. Vuonna 1833 Karesuandossa Ruotsin Lapissa ammuttiin pilkkaniskakoiras, jonka Laestadius toimitti Tukholmaan professori Bengt Friesille. Tukholmassa käymässä ollut suomalainen Magnus von Wright pääsi tutustumaan ammuttuun yksilöön tammikuussa 1834. Suomen ensimmäinen pilkkaniska havaittiin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, kun yksi lintu ammuttiin Kittilän Kyrön kylässä kesällä 1858.
Laestadius on vastuussa myös yhdestä suomenpinnasta: hän toimitti
Tukholmaan samoin Karesuandossa vuonna 1837 ammutun punakottaraisen,
jota pidetään Suomen ensihavaintona. Päivämäärä on tosin hieman epäselvä: BirdLife Suomen ensihavaintoluettelossa siteerataan Melan ilmoittamaa päivämäärää 16.9.1837, kun taas Laestadius-tutkija Olle Franzén ilmoittaa linnun ampumisajaksi kesäkuun 1837.
Salaliittoteorioihin taipuvaiset lintuharrastajat nousevat varmasti jo varpailleen: Karesuando (tai Kaaresuvanto tai Gárasavvon) on kylä molemmin puolin Tornionjokea, eli osa siitä on Suomen, osa Ruotsin puolella. Ruotsalaisena Laestadius asui ja vaikutti enimmin Tornionjoen länsirannalla. Lintujen tarkat ampumispaikat eivät ole ilmeisesti tiedossa. Valtakunnanraja tosin kulki Tornionjoella jo 1830-luvulla, minkä Laestadius aivan varmasti tiesi
Ovatko havainnot varmasti oikeiden maitten listoilla? Varmuuden saaminen liki kahden vuosisadan jälkeen lienee mahdotonta, joten ehkäpä meidän on tyytyminen vallitseviin tulkintoihin.
sunnuntai 16. joulukuuta 2012
keskiviikko 31. lokakuuta 2012
Lajeissa on eroja
Lintu on lintu, vaikka voissa paistaisi. Vai onko? Ovatko jotkut linnut parempia
kuin toiset tai onko joidenkin lintujen harrastaminen prestiisimpää kuin
toisten? Kirkasotsaisena parempaan maailmaan uskovana idealistisena lintuharrastajana
vastaisin mieluusti kyllä. Se ei kuitenkaan ole totta. Lintuharrastajien
keskuudessa arvotetaan linturyhmiä ja -lajeja surutta.
En ole vielä tavannut lintuharrastajaa, jonka mielestä pulujen, kanadanhanhien tai fasaanien katseleminen aiheuttaisi elämää suurempia luontokokemuksia. Toki tammikuussa Helsingin Vanhan ylioppilastalon seinässä avoimesti hautova pulu kiinnittää huomion ja peltotiellä vipeltävän fasaanipoikueen menoa on ilo katsella, mutta mieluummin niiden sijaan katselisi keltaiseksi rapatulla seinällä lepattavaa kalliokiipijää tai ihmettelisi ruisrääkkäpoikueen piilottelua ojanpientareella. Ne sykähdyttäisivät varmasti puluja tai fasaaneja enemmän.
Isot lokit ovat erityisen hupaisa ryhmä, sillä niihin suhtautuminen vaihtelee rajusti. Puhutaan laridisteista, jotka ovat nimenomaan lokkiharrastajia: stereotyyppinen laridisti kuljeskelee kaatopaikoilla biojätteen seassa ja katsoo harmaalokkeja niin tarkoin, että oppii tuntemaan eri harmaalokkiyksilöt puvun höyhenenhienojen detaljien perusteella. Toiset eivät voisi välittää vähempää harmaalokeista saati tällaisesta retkeilykultturista. Äärimmilleen vietynä isoihin lokkeihin suhtaudutaan jopa pelonsekaisella kunnioituksella, sillä laridistien työ on mullistanut määrityskulttuurin. Moni puoliaktiivinen bongari ei ole kiinnostunut lähtemään katsomaan etelänharmaalokkia, sillä ei usko kuitenkaan pystyvänsä tunnistamaan sitä itsenäisesti. Määritysorientoituneelle harrastajalle isot lokit saattavatkin olla niin iso haaste, että helpoin tapa käsitellä niitä on kieltää niiden olemassaolo harrastuskohteena ja keskittyä muihin lajiryhmiin, kuten petolintuihin tai vaikkapa juovattomiin kerttusiin.
Suomalaisessa rengastusskenessä on myös oma pyhä lehmänsä: pöllöt ja petolinnut, erityisesti viirupöllö ja sääksi. Olin saada alemmuuskompleksin ensimmäisessä rengastajakokouksessani, kun kuuntelin tunnista toiseen petolintuhehkutusta vanhojen ja välillä nuorempienkin partojen keskeltä; olinhan itse vain ahkera ja aloitteleva varpuslintujen verkkorengastaja, joka parhaimmillaankin vain sattumalta saattoi saada kiinni jonkin vaeltavan helmipöllön tai varpushaukan. (Olen lintuasemalla rengastanut vahingossa yhden viirupöllön, kun sellainen tunki verkkoon vasten kaikkia odotuksia, mutta pöntöille tai sääksenpesille minusta ei ole kiipeämään.) Nykyisin samojen partojen takaa kuuluu muuten valitus siitä, miten nykynuoriso on rappiolla, kun petolinnut eivät enää kiinnosta.
Viime vuosien kiistakapula eli Matti Vanhasen hallitusohjelmaan asti liihotellut merimetso osuu myös vedenjakajalle. Jopa lintuharrastajien sisäiseen merimetsokeskusteluun vaikuttaa harrastajan oma asennoituminen lajiin – varmasti paljon enemmän kuin uskalletaan myöntää. Yksien mielestä musta viikinki on hieno lisä suomalaiseen saaristoon ja niiden metallinhohtoiset muuttoparvet ovat upeaa katseltavaa; toisten mielestä moisesta metelöivästä uudistulokkaasta ei kannattaisi pitää niin suurta kohua.
On kovin inhimillistä, että toiset lajit ovat rakkaampia kuin toiset. Silti takaraivossa takoo pieni kerettiläinen ajatus: mikä minä olen sanomaan, mitkä linnut ovat toisia parempia ja mikä harrastustapa on toista parempi?
En ole vielä tavannut lintuharrastajaa, jonka mielestä pulujen, kanadanhanhien tai fasaanien katseleminen aiheuttaisi elämää suurempia luontokokemuksia. Toki tammikuussa Helsingin Vanhan ylioppilastalon seinässä avoimesti hautova pulu kiinnittää huomion ja peltotiellä vipeltävän fasaanipoikueen menoa on ilo katsella, mutta mieluummin niiden sijaan katselisi keltaiseksi rapatulla seinällä lepattavaa kalliokiipijää tai ihmettelisi ruisrääkkäpoikueen piilottelua ojanpientareella. Ne sykähdyttäisivät varmasti puluja tai fasaaneja enemmän.
Isot lokit ovat erityisen hupaisa ryhmä, sillä niihin suhtautuminen vaihtelee rajusti. Puhutaan laridisteista, jotka ovat nimenomaan lokkiharrastajia: stereotyyppinen laridisti kuljeskelee kaatopaikoilla biojätteen seassa ja katsoo harmaalokkeja niin tarkoin, että oppii tuntemaan eri harmaalokkiyksilöt puvun höyhenenhienojen detaljien perusteella. Toiset eivät voisi välittää vähempää harmaalokeista saati tällaisesta retkeilykultturista. Äärimmilleen vietynä isoihin lokkeihin suhtaudutaan jopa pelonsekaisella kunnioituksella, sillä laridistien työ on mullistanut määrityskulttuurin. Moni puoliaktiivinen bongari ei ole kiinnostunut lähtemään katsomaan etelänharmaalokkia, sillä ei usko kuitenkaan pystyvänsä tunnistamaan sitä itsenäisesti. Määritysorientoituneelle harrastajalle isot lokit saattavatkin olla niin iso haaste, että helpoin tapa käsitellä niitä on kieltää niiden olemassaolo harrastuskohteena ja keskittyä muihin lajiryhmiin, kuten petolintuihin tai vaikkapa juovattomiin kerttusiin.
Suomalaisessa rengastusskenessä on myös oma pyhä lehmänsä: pöllöt ja petolinnut, erityisesti viirupöllö ja sääksi. Olin saada alemmuuskompleksin ensimmäisessä rengastajakokouksessani, kun kuuntelin tunnista toiseen petolintuhehkutusta vanhojen ja välillä nuorempienkin partojen keskeltä; olinhan itse vain ahkera ja aloitteleva varpuslintujen verkkorengastaja, joka parhaimmillaankin vain sattumalta saattoi saada kiinni jonkin vaeltavan helmipöllön tai varpushaukan. (Olen lintuasemalla rengastanut vahingossa yhden viirupöllön, kun sellainen tunki verkkoon vasten kaikkia odotuksia, mutta pöntöille tai sääksenpesille minusta ei ole kiipeämään.) Nykyisin samojen partojen takaa kuuluu muuten valitus siitä, miten nykynuoriso on rappiolla, kun petolinnut eivät enää kiinnosta.
Viime vuosien kiistakapula eli Matti Vanhasen hallitusohjelmaan asti liihotellut merimetso osuu myös vedenjakajalle. Jopa lintuharrastajien sisäiseen merimetsokeskusteluun vaikuttaa harrastajan oma asennoituminen lajiin – varmasti paljon enemmän kuin uskalletaan myöntää. Yksien mielestä musta viikinki on hieno lisä suomalaiseen saaristoon ja niiden metallinhohtoiset muuttoparvet ovat upeaa katseltavaa; toisten mielestä moisesta metelöivästä uudistulokkaasta ei kannattaisi pitää niin suurta kohua.
On kovin inhimillistä, että toiset lajit ovat rakkaampia kuin toiset. Silti takaraivossa takoo pieni kerettiläinen ajatus: mikä minä olen sanomaan, mitkä linnut ovat toisia parempia ja mikä harrastustapa on toista parempi?
keskiviikko 12. syyskuuta 2012
Suomen ensimmäinen lintuharrastaja
Lintuharrastus on nykymuodossaan melko tuore harrastus,
ainakin jos sitä vertaa metsästykseen, kalastukseen tai moniin urheilulajeihin.
Silti sen juuret ovat kotimaassa varsin vanhat. Minun despoottisen tulkintani
mukaan Suomen ensimmäinen lintuharrastaja oli maalariveljessarjan seniori
Magnus von Wright (1805–1868).
Nykyään Porkkalan kärjessä aamustaijilla käyvä lintuharrastaja tuskin tunnistaisi Magnus von Wrightin retkeilytapoja rakkaaksi harrastuksekseen. Tärkein väline 1800-luvun lintuharrastajalle oli haulikko, eikä määrittämisestä tullut mitään ilman laajaa nahkakokoelmaa. Ensimmäiset lintukirjat olivat vasta valmisteilla; itse asiassa Magnus rupesi kreivi Nils Bonden toimeksiannosta laatimaan yhdessä veljensä Wilhelm von Wrightin kanssa piirroksia Pohjoismaiden ensimmäiseen kuvalliseen lintukirjaan. Tämän kirjan teksti ei kuitenkaan valmistunut von Wrightien elinaikana, vaikka kuvat julkaistiinkin 1828–1838.
Hurskastelijoiden ja ampumista kauhistelevien on syytä muistaa, että käsite luonnonsuojelu oli tuolloin vielä kuin hurjimmasta tieteisromaanista. 1800-luvun alussa ei ollut minkäänlaista tajua siitä, että ihmistoiminnalla voidaan tuhota jopa erittäin runsaista eläinlajeja vain muutamassa vuosikymmenessä, eikä luontoa ymmärretty dynaamisena, muuttuvana systeeminä, joka on jatkuvassa muutoksen tilassa. Evoluutioteoriakin esiteltiin vasta vähän ennen Magnus von Wrightin kuolemaa. Tuon ajan henkeen sopi paremmin kuva pysyvästä ja muuttumattomasta luonnosta, jossa ihmisen sopi temmeltää luomakunnan kruununa halunsa mukaan.
Millä perusteella sitten Magnus von Wright oli lintuharrastaja? Opiskeltuaan ja elettyään jonkin aikaa Ruotsissa hän asettui kartanpiirtäjäksi, preparaattoriksi ja piirustuksenopettajaksi suuriruhtinaskunnan pääkaupunkiin Helsinkiin, josta tuli hänen kotikaupunkinsa. Hän ei ollut ammattiornitologi eikä
-metsästäjä vaan pesunkestävä taiteilija, joka sai elantonsa siveltimestään. Silti hänen kiinnostuksensa lintuihin oli syvästi uteliasta ja intohimoista, mikä välittyy hänen maalauksistaan vielä lähes kahden vuosisadan jälkeen. Vaikka maalarina von Wright oli oppikirjaesimerkki romantiikan ajan maisema- ja luontomaalarista, niin lintuharrastaja ei voi olla tunnistamatta hänen töistään linnun realistista puolta. Hänen lintunsa eivät ole romanttisen ideaalin projektioita vaan villin, omalakisen luonnon osasia. Ne ovat lintuharrastajan silmin nähtyjä ja höyhenentarkasti kuvattuja siivekkäitä, joista välittyy voimakas omakohtainen havainto.
Juuri Helsingin-kausi oli otollista aikaa monipuoliselle lintuharrastukselle. Tieteellistä koulutusta von Wrightillä ei ollut, mutta keisarillisen yliopiston harvat luonnontutkijat ja yhtä vähät luontoharrastajat tunsivat pikkukaupungissa vaivatta toisensa. Von Wright rupesi laatimaan arvatenkin Nils Bonden mallin mukaisesti suomalaista lintukirjaa Finlands Foglar. Sen ensimmäinen osa ilmestyi 1859 ja toinen Johan Axel Palménin toimittamana postuumisti 1873.
Tavallisen, jokapäiväisestä leivästä kamppailevan suomalaisen talonpojan kannalta lintuharrastuksen on täytynyt näyttää tuolloin naurettavalta. Linnuista kiinnostuminen jonkin muun kuin ruoan hankinnan kannalta on ollut tällaisesta materialistisesta sammakkoperspektiivistä mahdotonta. Harrastuksen ensimmäiset peruspilarit ovat turvattu toimeentulo ja joutilas aika, eikä kumpaakaan ollut hämäläisessä savupirtissä eikä Katajanokan rannan kalastajahökkelissä liiaksi asti. Tällaiseen ylelliseen joutilaisuuteen oli varaa lähinnä aatelistolla ja papeilla, jossain määrin myös rikkaimmilla kauppiailla. (Erityisesti Englannissa varhaiset lintuharrastajat olivat pappeja – esimerkiksi kelpaa vaikkapa Gilbert White. Uhkasipa samanlainen ura jopa Charles Darwinia.)
Vaikka koi syö ja ruoste raiskaa, niin muutamia von Wrightin ampumia lintuja on säästynyt Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmissa hauraina muistomerkkeinä suomalaisen lintuharrastuksen alkutaipaleesta. Kohtalokkaammin on käynyt esimerkiksi mustaotsalepinkäiselle (ennen vuotta 1838) ja grönlanninlokille (helmikuu 1836). Näistä Suomen ensihavainnoista ei ole jäljellä kuin maalaukset ja lyhytsanaiset muistiinpanot.
Nykyään Porkkalan kärjessä aamustaijilla käyvä lintuharrastaja tuskin tunnistaisi Magnus von Wrightin retkeilytapoja rakkaaksi harrastuksekseen. Tärkein väline 1800-luvun lintuharrastajalle oli haulikko, eikä määrittämisestä tullut mitään ilman laajaa nahkakokoelmaa. Ensimmäiset lintukirjat olivat vasta valmisteilla; itse asiassa Magnus rupesi kreivi Nils Bonden toimeksiannosta laatimaan yhdessä veljensä Wilhelm von Wrightin kanssa piirroksia Pohjoismaiden ensimmäiseen kuvalliseen lintukirjaan. Tämän kirjan teksti ei kuitenkaan valmistunut von Wrightien elinaikana, vaikka kuvat julkaistiinkin 1828–1838.
Hurskastelijoiden ja ampumista kauhistelevien on syytä muistaa, että käsite luonnonsuojelu oli tuolloin vielä kuin hurjimmasta tieteisromaanista. 1800-luvun alussa ei ollut minkäänlaista tajua siitä, että ihmistoiminnalla voidaan tuhota jopa erittäin runsaista eläinlajeja vain muutamassa vuosikymmenessä, eikä luontoa ymmärretty dynaamisena, muuttuvana systeeminä, joka on jatkuvassa muutoksen tilassa. Evoluutioteoriakin esiteltiin vasta vähän ennen Magnus von Wrightin kuolemaa. Tuon ajan henkeen sopi paremmin kuva pysyvästä ja muuttumattomasta luonnosta, jossa ihmisen sopi temmeltää luomakunnan kruununa halunsa mukaan.
Millä perusteella sitten Magnus von Wright oli lintuharrastaja? Opiskeltuaan ja elettyään jonkin aikaa Ruotsissa hän asettui kartanpiirtäjäksi, preparaattoriksi ja piirustuksenopettajaksi suuriruhtinaskunnan pääkaupunkiin Helsinkiin, josta tuli hänen kotikaupunkinsa. Hän ei ollut ammattiornitologi eikä
-metsästäjä vaan pesunkestävä taiteilija, joka sai elantonsa siveltimestään. Silti hänen kiinnostuksensa lintuihin oli syvästi uteliasta ja intohimoista, mikä välittyy hänen maalauksistaan vielä lähes kahden vuosisadan jälkeen. Vaikka maalarina von Wright oli oppikirjaesimerkki romantiikan ajan maisema- ja luontomaalarista, niin lintuharrastaja ei voi olla tunnistamatta hänen töistään linnun realistista puolta. Hänen lintunsa eivät ole romanttisen ideaalin projektioita vaan villin, omalakisen luonnon osasia. Ne ovat lintuharrastajan silmin nähtyjä ja höyhenentarkasti kuvattuja siivekkäitä, joista välittyy voimakas omakohtainen havainto.
Juuri Helsingin-kausi oli otollista aikaa monipuoliselle lintuharrastukselle. Tieteellistä koulutusta von Wrightillä ei ollut, mutta keisarillisen yliopiston harvat luonnontutkijat ja yhtä vähät luontoharrastajat tunsivat pikkukaupungissa vaivatta toisensa. Von Wright rupesi laatimaan arvatenkin Nils Bonden mallin mukaisesti suomalaista lintukirjaa Finlands Foglar. Sen ensimmäinen osa ilmestyi 1859 ja toinen Johan Axel Palménin toimittamana postuumisti 1873.
Tavallisen, jokapäiväisestä leivästä kamppailevan suomalaisen talonpojan kannalta lintuharrastuksen on täytynyt näyttää tuolloin naurettavalta. Linnuista kiinnostuminen jonkin muun kuin ruoan hankinnan kannalta on ollut tällaisesta materialistisesta sammakkoperspektiivistä mahdotonta. Harrastuksen ensimmäiset peruspilarit ovat turvattu toimeentulo ja joutilas aika, eikä kumpaakaan ollut hämäläisessä savupirtissä eikä Katajanokan rannan kalastajahökkelissä liiaksi asti. Tällaiseen ylelliseen joutilaisuuteen oli varaa lähinnä aatelistolla ja papeilla, jossain määrin myös rikkaimmilla kauppiailla. (Erityisesti Englannissa varhaiset lintuharrastajat olivat pappeja – esimerkiksi kelpaa vaikkapa Gilbert White. Uhkasipa samanlainen ura jopa Charles Darwinia.)
Vaikka koi syö ja ruoste raiskaa, niin muutamia von Wrightin ampumia lintuja on säästynyt Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmissa hauraina muistomerkkeinä suomalaisen lintuharrastuksen alkutaipaleesta. Kohtalokkaammin on käynyt esimerkiksi mustaotsalepinkäiselle (ennen vuotta 1838) ja grönlanninlokille (helmikuu 1836). Näistä Suomen ensihavainnoista ei ole jäljellä kuin maalaukset ja lyhytsanaiset muistiinpanot.
keskiviikko 29. elokuuta 2012
Koskimiehen varjo
Lintuverkossa on taas elvytetty kiistaa viime talvena ilmestyneestä
Kaakkurin tarina -kirjasta. Kaakkurilammen
kylmentänyttä myrskyä ei voi tässä yhteydessä kuvata kovin yksityiskohtaisesti,
mutta kipinä roihulle oli Pertti Koskimiehen Linnut-lehdessä 2/2012 julkaisema
kirjan murska-arvostelu, jonka jälkeen asiasta on keskusteltu eri puolilla
nettiä. Keskustelu on laajentunut kaakkureista tietokirjan ja luontokuvan ja -kuvaamisen
olemukseen. (Tämän sopan seulominen vaatisi tyystin oman blogimerkintänsä,
joten suosittelen halukkaita selailemaan Lintuverkkoa sekä luontokuvaajien
Koju-sähköpostilistaa ja lukemaan alkuperäisen arvostelun. PiLY:n vastaus kirjasta
kirjelmöineelle kaakkurirengastajalle on myös tutustumisen arvoinen.)
En ole lintututkija vaan lintuharrastaja. En tiedä kaakkurin biologiasta juuri mitään. Niinpä minulla ei ole kompetenssia eikä halua ottaa kantaa kaakkurin elintapoihin saati Koskimiehen tutkijankykyihin – enkä edes usko, että niiden analysointi toisi minkäänlaista lisäarvoa omaan blogiyritelmääni. Tiedemies Koskimies ei kiinnosta minua lainkaan, mutta harrastaja, kirjailija ja luonnonrakastaja Koskimies kylläkin; pidettäköön nämä persoonat siis erillään. Korostan vielä erikseen, että en tunne Koskimiestä henkilökohtaisesti, joten tällä kynäelmällä ei ole sen paremmin tekemistä lihaa ja verta olevan, hengittävän ja hikoilevan ihmiskoskimiehen kanssa. Nyt puhutaan tekijästä, ei henkilöstä.
En ole lintututkija vaan lintuharrastaja. En tiedä kaakkurin biologiasta juuri mitään. Niinpä minulla ei ole kompetenssia eikä halua ottaa kantaa kaakkurin elintapoihin saati Koskimiehen tutkijankykyihin – enkä edes usko, että niiden analysointi toisi minkäänlaista lisäarvoa omaan blogiyritelmääni. Tiedemies Koskimies ei kiinnosta minua lainkaan, mutta harrastaja, kirjailija ja luonnonrakastaja Koskimies kylläkin; pidettäköön nämä persoonat siis erillään. Korostan vielä erikseen, että en tunne Koskimiestä henkilökohtaisesti, joten tällä kynäelmällä ei ole sen paremmin tekemistä lihaa ja verta olevan, hengittävän ja hikoilevan ihmiskoskimiehen kanssa. Nyt puhutaan tekijästä, ei henkilöstä.
Koskimies toimi 1990-luvulla Linnut-lehden päätoimittajana
muutaman vuoden ajan. Myönnän auliisti, että en pitänyt hänen päätoimittamistaan
lehdistä niiden ilmestymisajankohtana. Aika ei ole ollut tässä suhteessa lainkaan
armollinen, sillä pidän niistä tänä päivänä entistä vähemmän: en tunnista niistä
alkuunkaan suomalaista lintuharrastuskenttää, en silloista enkä nykyistä. Parhaimmillaankin
Koskimiehen Linnut-lehti yritti valjastaa suomalaisen harrastuskentän suojelutyön
veturiksi ja tutkimuksen hiilivaunuksi; pahimmillaan lehdistä välittyi moralisoiva,
ylemmyydentuntoinen ja osan lintuharrastajista täysin unohtava asenne.
Toisaalta arvostan suuresti Koskimiehen kirjallista työtä
sekä määrässä että laadussa mitaten. Yritys saada suomalainen tuhatpäinen
lintuharrastajajoukko havaintoineen luonnonsuojelurintaman teräsnyrkiksi on äärimmäisen
kunnioitettava, vaikka menetelmistä olisikin eri mieltä. Valtava julkaistujen
korkeatasoisten kirja-arvostelujen määrä kielii sekä laajasta lukeneisuudesta että
täsmällisestä, aikaansaavasta kirjoittajasta.
Koskimiehen puolustukseksi on myös sanottava, että hän kirjoittaa erittäin hyvin – sanoisin jopa kuin enkeli, ellei hän olisi muistanut julistautua ateistiksi. Koskimiehen kielikuvavalinnat ovat pääsääntöisesti onnistuneita, tarpeetonta sääliä ei osoiteta ja tyylikkäitä viittauksia osataan ripotella oikeisiin paikkoihin. Vastaavantasoisia luontoesseistejä on Pohjoismaissa hyvin harvassa.
Koskimiehen puolustukseksi on myös sanottava, että hän kirjoittaa erittäin hyvin – sanoisin jopa kuin enkeli, ellei hän olisi muistanut julistautua ateistiksi. Koskimiehen kielikuvavalinnat ovat pääsääntöisesti onnistuneita, tarpeetonta sääliä ei osoiteta ja tyylikkäitä viittauksia osataan ripotella oikeisiin paikkoihin. Vastaavantasoisia luontoesseistejä on Pohjoismaissa hyvin harvassa.
Kritiikin yllä ei silti ole kukaan, ei Koskimies enkä minä. Esimerkiksi Koskimies viljelee niin tiheästi esseen
ydintä, ranskalaisen Michel de Montaignen tekstilajiin liittämää ehdotonta
minäkeskeisyyttä, että se lähentelee jo narsismia. Muuan ystäväni on ivannut,
miten Koskimies joka kirjoituksessaan ensin kertoo hiihtäneensä kolmekymmentä
kilometriä ja sitten kavunneensa sadalle sääksenpesälle. Sen jälkeen kirjoittaja
rupeaa soittamaan totuuden torvea sekä tarjoilemaan voimakkaana kantavaa omaa
ääntään.
Edellinen on tietysti liioittelua, mutta on mukana hiven
totuuttakin – montaignelaisen minäkeskeisyyden ydin ei ole yhden subjektiivisen
näkökulman valinta ja siinä pysyminen, vaan oman näkökulman tiedostaminen, jatkuva
kyseenalaistaminen ja kritisointi. Montaignen minäkeskeisyys kysyy jatkuvasti mitä minä tiedän – ei koskaan julista tietävänsä
jotakin ehdottomasti. Koskimiehen minäkeskeisyys sen sijaan luo sohvalla
lojuvalle lukijalle mielikuvan, että oikea luontoharrastaja sovittelisi
tälläkin hetkellä tolppakenkiä jalkaan tai vähintäänkin istuisi polkupyörän
satulassa matkalla yölaulajaretkelle. Reaalimaailmassa pitää kuitenkin muistaa,
että moni lintuharrastaja on työvuorolistojen, asuntolainan ja kellokortin vanki,
joka käyttää vähät vapaahetkensä mieluummin Viikin pelloilla tai Porkkalan
kärjessä rentoutuen kuin laskemalla linjaa läpi lintuköyhän, hetteikköisen
suon.
Entäpä sitten esseessä usein sormien läpi katsotut mutta silti
argumentointivirheenä pidetyt ad hominemit, joita Koskimies tämän tästä
epäilemättä tietoisesti iskee tiskiin? Onko aivan varma, että nimeltä
mainitulla toimittaja-harrastajalla tai ”uuskuvaajalla” ei voi olla tarjottavana
mitään uutta näkökulmaa kaakkuria vuosikaudet tutkineelle konkarirengastajalle
vain sillä perusteella, että hän ei ole tutkija eikä hänen kirjansa täytä
tietokirjan vaatimuksia? Koskimiehen mielestä jyrkästi ei; hänen tapanaan on lisäksi
esittää tällaiset mielipiteet tiukkoina totuuksina. Se voi toki sopia kritiikin kaltaiseen
vaikuttamaan pyrkivään tekstilajiin, mutta ajatus on periaatteen tasolla kovin
vieras minun käsitykselleni vapaasta tieteestä. Ovatko vain tutkimukseen
keskittyvät lintuharrastajat oikeita harrastajia? Siihenkö harrastajan on
pyrittävä: esikuvalliseksi, tiettyyn lajiin tai tiettyyn tutkimuksen osa-alueeseen
keskittyneeksi amatööritutkijaksi?
Ymmärrän hyvin Koskimiehen korostaman esikuvallisuuden
yhteiskunnallisen vaikuttamisen kannalta. Luonnonsuojelijoilla ei ole vaikutusmahdollisuuksia,
jos oma pesä ei ole kunnossa ja osoiteta jatkuvasti omalla toiminnalla, että luontoa
ja elämää rakastetaan ja kunnioitetaan kaikissa olosuhteissa. Tämä johtaa erään
tulkinnan mukaan siihen, että lintuharrastajan on oltava esikuva, joka alistaa
itsensä suuremmalle päämäärälle. En pidä
itseäni yltiöindividualistina, mutta silti tämä saa niskakarvani pystyyn. Tavallisen harrastajan syyllistäminen on väärä
ja vahingollinen polku.
On ilmeistä, mistä Koskimiehen toitottama esikuvallisuus on
peräisin. Se juontuu syväekologiasta, arvatenkin tarkemmin Pentti Linkolan, tunnetuimman
suomalaisen syväekologin ja lintuharrastuksen grand old manin ajattelusta. Esimerkiksi
Rengastajan käsikirjan luvussa
Rengastaja ja elämä (1984) Linkola kirjoittaa näin: ”… luonnonystävällä me
tarkoitamme valioyksilöä, poikkeusyksilöä, joka pyrkii erottautumaan siitä
maapallon tuhoamiseen tähtäävästä sodasta, jota hänen lajitoverinsa käyvät
kaikilla rintamanosilla. Valioyksilön, vastuuntuntoisen ihmisen on kaikissa
toimissaan, joka sormenkoukistuksella, kysyttävä tekojensa oikeutusta.”
Useimmille kaakkurikeskustelua seuranneille lienee tullut selväksi, että siinä ei ole enää pitkään aikaan ollut kyse kaakkureista. En pidä todennäköisenä, että kyse olisi sen paremmin tietokirjan tai valokuvan autenttisuudesta tai merkityksestä, vaikka niistäkin on puhuttu ummet ja lammet. Pohjimmiltaan kyse on siitä, mitä on oikea lintuharrastus ja mitä luontoharrastajalta voidaan vaatia. Onko lintuharrastajan oltava valioyksilö, jonka tehtävänä on olla esikuva maallikoille? Onko todellisen lintuharrastajan oltava syväekologi, joka kilvoittelee kohti parempaa maailmaa? Koskimiehen vastaus on absoluuttinen kyllä; itse en olisi siitä lainkaan niin varma, vaikka joutuisinkin avaamaan samalla portin hedonismisyytöksille.
Minua pelottaa käynnissä olevassa keskustelussa se, että joku sanoo tietävänsä, mitä todellinen lintuharrastus on ja mitä se ei ole. Minulla ei nimittäin ole siitä hajuakaan, vaikka olen yrittänyt pohtia asiaa kohta parikymmentä vuotta. Yhdestä äärinäkökulmasta katsoen Koskimies on huutavan ääni korvessa, oikean tien näyttäjä ja Suomen luonnonsuojelun toivo. Toisesta näkökulmasta Koskimies on väärä profeetta, joka repii meikäläistä jo muutenkin hajanaista lintuharrastuskenttää entistä pahemmin palasiksi pilaten samalla kaikki reaaliset vaikutusmahdollisuudet. Lopputulos lienee arvioitavissa vasta vuosikymmenien kuluttua.
Useimmille kaakkurikeskustelua seuranneille lienee tullut selväksi, että siinä ei ole enää pitkään aikaan ollut kyse kaakkureista. En pidä todennäköisenä, että kyse olisi sen paremmin tietokirjan tai valokuvan autenttisuudesta tai merkityksestä, vaikka niistäkin on puhuttu ummet ja lammet. Pohjimmiltaan kyse on siitä, mitä on oikea lintuharrastus ja mitä luontoharrastajalta voidaan vaatia. Onko lintuharrastajan oltava valioyksilö, jonka tehtävänä on olla esikuva maallikoille? Onko todellisen lintuharrastajan oltava syväekologi, joka kilvoittelee kohti parempaa maailmaa? Koskimiehen vastaus on absoluuttinen kyllä; itse en olisi siitä lainkaan niin varma, vaikka joutuisinkin avaamaan samalla portin hedonismisyytöksille.
Minua pelottaa käynnissä olevassa keskustelussa se, että joku sanoo tietävänsä, mitä todellinen lintuharrastus on ja mitä se ei ole. Minulla ei nimittäin ole siitä hajuakaan, vaikka olen yrittänyt pohtia asiaa kohta parikymmentä vuotta. Yhdestä äärinäkökulmasta katsoen Koskimies on huutavan ääni korvessa, oikean tien näyttäjä ja Suomen luonnonsuojelun toivo. Toisesta näkökulmasta Koskimies on väärä profeetta, joka repii meikäläistä jo muutenkin hajanaista lintuharrastuskenttää entistä pahemmin palasiksi pilaten samalla kaikki reaaliset vaikutusmahdollisuudet. Lopputulos lienee arvioitavissa vasta vuosikymmenien kuluttua.
tiistai 14. elokuuta 2012
Eelis Raritét
Blogihiljaisuuteni ajan tärkein lintuharrastuskulttuurin
ilmiö on epäilemättä Eelis Raritétin ilmitulo. Oletan kaikkien blogini
lukijoiden jo tutustuneen ensimmäiseen fiktiiviseen orniglamrokkkariin, mutta
mikäli ilmiö ei ole tuttu, niin Eeliksen kotisivuilta löytyy kaikki
tarpeellinen. YouTubessa on aika liuta kappaleita, mm. musiikkivideot kappaleista
Retkikummisetä ja Mr. Orni Finland. Eelis Raritét on tietenkin taiteilijanimi;
sen takana lymyää muuan kovan luokan aktiiviharrastaja. Vastaavaa
lintuharrastuksen karnevalisointia ei ole nähty sitten Koivulan &
Södersvedin Ornimisen sietämättömän keveyden.
Minä en ole musiikkikriitikko, musiikin ammattilainen tai edes kovin monipuolinen musiikin kuluttaja. (Lintuharrastajapiireistä toki löytyisi näitä kaikkia.) En osaa enkä halua arvioida Eelis Raritétin tuotantoa musiikillisesti, enkä esimerkiksi osaa sijoittaa sitä mihinkään tuntemaani rockin kategoriaan. Sen sijaan tahdon tarkastella Eelistä harrastuskulttuurin ilmiönä, sillä siitähän Eeliksen ornirockissa on kyse – ei levyllä ole yritetty tavoitella Billboardin listan kärkisijaa, vaan siinä on kyse täysin uudesta näkökulmasta lintuharrastukseen, karnevalisoinnista ja itselle nauramisesta. Tästä vinkkelistä on samantekevää, onko Eeliksen musiikki hyvää vai huonoa. Se on lintuharrastuksen karnevaali; juhla, jossa ylhäinen ja alhainen vaihtavat paikkaa ja jossa kaikkein pyhimmillekin asioille nauraminen on sallittua.
Karnevaalin kuuluu lyödä kohdettaan kovaa. Onkin totta, että Eeliksen kappaleet tavoittavat jotakin olennaista lintuharrastuksen sisimmästä olemuksesta ja nauravat sille vasten kasvoja. Jokainen työpaikallaan Tiiraa tai Lintutiedotusta selaillut intohimoinen lintuharrastaja tunnistaa varmasti esimerkiksi kappaleen Päästäkää staijaamaan kertojan karuun kohtaloon: …juuri äsken pidin yhden lomaviikon / en nähnyt kuin haapanan siipirikon / tietysti nyt sitten taivas repeää / repeää myös berberi / jos ei ulos päästetä…Vaikka Eeliksen lyriikoilla on kauniisti ilmaistuna vielä hieman matkaa maailman runokärkeen, niin tällaisten tunteiden kuvaaminen muilla kuin taiteen keinoilla on hyvin vaikeaa, ellei peräti mahdotonta.
Myös monen bongarin kaikkeinpyhintä eli elisbongaamista uskalletaan ivata esimerkiksi kappaleessa Hyvästi pinnakärki: sen kertojalla …taisi olla virhe ajo-ohjeissa / olen Oulussa, lintu Muuramessa / … Bongarikaartien vakavat ylipapit eivät varmasti hymyile, mutta jo pelkkä ajatus viisisataa kilometriä ohi ajaneesta bongarista muistuttaa siitä, miten yksinkertaisista nautinnoista bongauksessa on kyse. Samassa yhteydessä kelpaa myös nostaa esiin ikuisesti vaiettu lintuharrastuspiirien kateus ja kostonhimo: … / vielä joskus löydän uuden suomenpinnan / otan kuvan ja ajan lentoon / vielä joskus löydän taiturikultarinnan / enkä ilmoita sitä Lintuverkkoon…
Nykyisin ei ole myöskään sopivaa ilmoittaa julkisesti, että jokin asia elämässä menee perheen edelle (vaikka todellisuudessa menisikin). Siten kappaleen Olen nainut lintubongarin tarina heti papin aamenen jälkeen idänkäkeä bongaamaan lähteneestä sulhasesta kutkutti ainakin minun nauruhermojani. (Todellisuudessa en tiedä yhdenkään lintuharrastajan jättäneen morsiantaan alttarille, mutta sitkeästi elävän huhun mukaan eräs lintuharrastajapariskunta lähti vihkimisen jälkeen suoraan bongaamaan mustanmerenlokkia ennen hääpaikalle menoa.)
Karnevalisointi ei kuitenkaan ole sama asia kuin ironia tai pilkka. Karnevalisointiin kuuluu toki kohteen naurunalaiseksi tekeminen, mutta samalla se kunnioittaa kohdettaan syvästi – muuten karnevaalin jälkeiseen arkielämään paluu ei olisi mahdollista. Se välittyy myös Eeliksen tavassa käsitellä lintuharrastusta: tarpeeksi rakasta asiaa saa pilkata loputtomasti, sillä sydämessään intohimoinen harrastaja rakastaa koko harrastustaan – myös sen niitä piirteitä, joissa ei rationaalisesti tarkastellen ole minkäänlaista järkeä. Olen enemmän kuin iloinen, että joku uskaltaa tarttua lintuharrastukseen ja pilkata sen niin ihania päättömyyksiä niin hulvattomalla otteella kuin Eelis.
Minä en ole musiikkikriitikko, musiikin ammattilainen tai edes kovin monipuolinen musiikin kuluttaja. (Lintuharrastajapiireistä toki löytyisi näitä kaikkia.) En osaa enkä halua arvioida Eelis Raritétin tuotantoa musiikillisesti, enkä esimerkiksi osaa sijoittaa sitä mihinkään tuntemaani rockin kategoriaan. Sen sijaan tahdon tarkastella Eelistä harrastuskulttuurin ilmiönä, sillä siitähän Eeliksen ornirockissa on kyse – ei levyllä ole yritetty tavoitella Billboardin listan kärkisijaa, vaan siinä on kyse täysin uudesta näkökulmasta lintuharrastukseen, karnevalisoinnista ja itselle nauramisesta. Tästä vinkkelistä on samantekevää, onko Eeliksen musiikki hyvää vai huonoa. Se on lintuharrastuksen karnevaali; juhla, jossa ylhäinen ja alhainen vaihtavat paikkaa ja jossa kaikkein pyhimmillekin asioille nauraminen on sallittua.
Karnevaalin kuuluu lyödä kohdettaan kovaa. Onkin totta, että Eeliksen kappaleet tavoittavat jotakin olennaista lintuharrastuksen sisimmästä olemuksesta ja nauravat sille vasten kasvoja. Jokainen työpaikallaan Tiiraa tai Lintutiedotusta selaillut intohimoinen lintuharrastaja tunnistaa varmasti esimerkiksi kappaleen Päästäkää staijaamaan kertojan karuun kohtaloon: …juuri äsken pidin yhden lomaviikon / en nähnyt kuin haapanan siipirikon / tietysti nyt sitten taivas repeää / repeää myös berberi / jos ei ulos päästetä…Vaikka Eeliksen lyriikoilla on kauniisti ilmaistuna vielä hieman matkaa maailman runokärkeen, niin tällaisten tunteiden kuvaaminen muilla kuin taiteen keinoilla on hyvin vaikeaa, ellei peräti mahdotonta.
Myös monen bongarin kaikkeinpyhintä eli elisbongaamista uskalletaan ivata esimerkiksi kappaleessa Hyvästi pinnakärki: sen kertojalla …taisi olla virhe ajo-ohjeissa / olen Oulussa, lintu Muuramessa / … Bongarikaartien vakavat ylipapit eivät varmasti hymyile, mutta jo pelkkä ajatus viisisataa kilometriä ohi ajaneesta bongarista muistuttaa siitä, miten yksinkertaisista nautinnoista bongauksessa on kyse. Samassa yhteydessä kelpaa myös nostaa esiin ikuisesti vaiettu lintuharrastuspiirien kateus ja kostonhimo: … / vielä joskus löydän uuden suomenpinnan / otan kuvan ja ajan lentoon / vielä joskus löydän taiturikultarinnan / enkä ilmoita sitä Lintuverkkoon…
Nykyisin ei ole myöskään sopivaa ilmoittaa julkisesti, että jokin asia elämässä menee perheen edelle (vaikka todellisuudessa menisikin). Siten kappaleen Olen nainut lintubongarin tarina heti papin aamenen jälkeen idänkäkeä bongaamaan lähteneestä sulhasesta kutkutti ainakin minun nauruhermojani. (Todellisuudessa en tiedä yhdenkään lintuharrastajan jättäneen morsiantaan alttarille, mutta sitkeästi elävän huhun mukaan eräs lintuharrastajapariskunta lähti vihkimisen jälkeen suoraan bongaamaan mustanmerenlokkia ennen hääpaikalle menoa.)
Karnevalisointi ei kuitenkaan ole sama asia kuin ironia tai pilkka. Karnevalisointiin kuuluu toki kohteen naurunalaiseksi tekeminen, mutta samalla se kunnioittaa kohdettaan syvästi – muuten karnevaalin jälkeiseen arkielämään paluu ei olisi mahdollista. Se välittyy myös Eeliksen tavassa käsitellä lintuharrastusta: tarpeeksi rakasta asiaa saa pilkata loputtomasti, sillä sydämessään intohimoinen harrastaja rakastaa koko harrastustaan – myös sen niitä piirteitä, joissa ei rationaalisesti tarkastellen ole minkäänlaista järkeä. Olen enemmän kuin iloinen, että joku uskaltaa tarttua lintuharrastukseen ja pilkata sen niin ihania päättömyyksiä niin hulvattomalla otteella kuin Eelis.
tiistai 31. heinäkuuta 2012
River Warbler
Yritän herättää blogini henkiin tänä syksynä, kun minulla on toivottavasti enemmän aikaa näppäimistölleni. Monelle lienee lintuharrastuksen elämänkaari tuttu. Ensin kuluvat huolettomat nuoruusvuodet, joiden aikana retkillä tulee juostua pää kolmantena jalkana; toisena tulevat työ- ja perhekiireiset vuodet, jolloin retkiaika on kortilla, ja lopulta viimeisten asuntolainaerien jälkeen lasten lennettyä pesästä retkeillään niin paljon kuin sapattivuodet ja lonkkaleikkaukset suinkin sallivat. Olen mitä ilmeisimmin itse lähestymässä harrastusurani kohtaa kaksi, joten suokaa anteeksi päivitystahdin satunnaisuus.
Juhannuksen jälkeen vierailulla käynyt brittilintuharrastaja palautti mieleen merkittävän eron suomalaisen ja brittiläisen pinnanlaskennan välillä. Britin täytyy nähdä lintu, jotta lajista saa kuitata pinnan, kun taas suomalaiselle riittää ääni. Havainto on meikäläisittäin havainto, tehtiinpä se minkä tahansa aistin välityksellä. Englannin termi birdwatching sisältää jo itsessään ajatuksen siitä, että lintuja tarkkaillaan näköaistin välityksellä.
Yksi brittiherrasmiehen kohdelajeista oli viitasirkkalintu, River Warbler. Jokainen harrastaja tietää, kuinka kähmystä lajista on kyse – en esimerkiksi itse ole koskaan nähnyt viitasirkkalintua niin hyvin, että voisin sanoa havainneeni kaikki olennaiset tuntomerkit, kuten alaperän juovituksen. (Tiedetään, tiedetään – atrappi auttaisi.) Silti olen kuitannut siitä vuodenpinnan kutakuinkin jokaisena aktiiviharrastusvuotenani. Viitasirkkalinnun ääntä kun ei voi sekoittaa kuin korkeintaan lehtohepokattiin.
Laulava viitasirkkalintu löytyi kohtuullisen helposti sieltä, missä se oli laulanut jo kesäkuun alusta saakka. Ainoa ongelma oli siinä, että laji oli nipin napin luonnonsuojelualueen puolella rehevällä rannalla, jossa kasvoi tiheää mesiangervo- ja nokkoskasvustoa, josta törrötti sieltä täältä käkkyräisiä tervaleppiä ja tuuheita pajupuskia. Kompata ei saanut ja kasvillisuus oli aivan liian tiheää, joten ei auttanut kuin yrittää katsella laulupaikalle eri kulmista ja toivoa, että lintu sattuisi osumaan kiikarien kuvaan.
Vieraanikin myönsi, että ajatus näköaistin ylivallasta oli pöhkö ja usein jopa ylenmääräiseen lintujen häirintään johdattava, kun harvinaisuus pitää kaivaa jokaisen bongarin nähtäväksi. Toisaalta hän tunnusti, etteivät äänet olleet muutenkaan hänen parasta osaamistaan, vaikka viitasirkkalinnun ääni tietysti on yksinkertaisuudessaan äärettömän helppo tunnistaa. On paljon varmempaa, kun lintu pitää nähdä – silloin tietää yksiselitteisesti, ettei kyse ole poikkeuksellisesti laulavasta toisen lajin linnusta, atrapista, väännöstä tai vaikkapa hepokatista. Yksi aisti, yksi mittari. Lintuharrastus aloitetaan tyypillisesti visuaalisesti, ja useimmat harrastajat alkavat sisäistää äänimaailmaa vasta kun lintujen ulkonäkö on jo betonissa. Siten näköaistiin tukeutuminen on tasapuolisin tapa.
Yhden ainoan aistin hyväksymiseen liittyy tietysti myös fyysisiä rajoituksia. Onhan Suomessa ainakin kaksi sokeaa lintuharrastajaa, jotka brittimenetelmällä jäisivät täysin nollille. Kuuroilla lintuharrastajilla puolestaan on yhtä vaikeaa kuin paraskorvaisilla brittiharrastajilla, ja monella rokkisukupolven kasvatilla ylä-äänet katoavat jo ennen viisikymppisiä. (Vanhan ja kuluneen vitsin mukaan erään tunnetun yli 70-vuotiaan helsinkiläisen lintuharrastajan täytyy käydä joka syksy Lågskärillä, jotta hän saisi hippiäisestä vuodenpinnan.)
Meillä oli sirkkalinturetkellä lykkyä matkassa, sillä lopulta oikeassa paikassa tervalepän alaoksilla mesiangervojen seassa vilahti pieni ruskea lintu, josta en ehtinyt itse saada kunnolla kiinni, mutta jonka vieraani uskoi olleen satavarmasti viitasirkkalintu. En tiedä, oliko kyse itsepetoksesta vai todellisesta tuntomerkkien näkemisestä, mutta elishymy oli ainakin leveä ja nauru iloista. Pinna – tick.
Omasta puolestani olen tyytyväinen suomalaiseen viiden aistin pinnakäsitykseen, sillä havaintotilanteista tulee usein sillä tavoin helpompia. Ei ole tarvis tallata luonnonsuojelualueen puolelle eikä tuppautua juuri siihen ainoaan väliin, josta on näkyvyys kosteikolle. Jos näköhavaintoa vaadittaisiin pinnan saantiin, kuinka monella suomalaisbongarilla olisi esimerkiksi kyläpöllönen tai kirjorastas elislistallaan? Tai vuodaribongarilla ruisrääkkä?
Juhannuksen jälkeen vierailulla käynyt brittilintuharrastaja palautti mieleen merkittävän eron suomalaisen ja brittiläisen pinnanlaskennan välillä. Britin täytyy nähdä lintu, jotta lajista saa kuitata pinnan, kun taas suomalaiselle riittää ääni. Havainto on meikäläisittäin havainto, tehtiinpä se minkä tahansa aistin välityksellä. Englannin termi birdwatching sisältää jo itsessään ajatuksen siitä, että lintuja tarkkaillaan näköaistin välityksellä.
Yksi brittiherrasmiehen kohdelajeista oli viitasirkkalintu, River Warbler. Jokainen harrastaja tietää, kuinka kähmystä lajista on kyse – en esimerkiksi itse ole koskaan nähnyt viitasirkkalintua niin hyvin, että voisin sanoa havainneeni kaikki olennaiset tuntomerkit, kuten alaperän juovituksen. (Tiedetään, tiedetään – atrappi auttaisi.) Silti olen kuitannut siitä vuodenpinnan kutakuinkin jokaisena aktiiviharrastusvuotenani. Viitasirkkalinnun ääntä kun ei voi sekoittaa kuin korkeintaan lehtohepokattiin.
Laulava viitasirkkalintu löytyi kohtuullisen helposti sieltä, missä se oli laulanut jo kesäkuun alusta saakka. Ainoa ongelma oli siinä, että laji oli nipin napin luonnonsuojelualueen puolella rehevällä rannalla, jossa kasvoi tiheää mesiangervo- ja nokkoskasvustoa, josta törrötti sieltä täältä käkkyräisiä tervaleppiä ja tuuheita pajupuskia. Kompata ei saanut ja kasvillisuus oli aivan liian tiheää, joten ei auttanut kuin yrittää katsella laulupaikalle eri kulmista ja toivoa, että lintu sattuisi osumaan kiikarien kuvaan.
Vieraanikin myönsi, että ajatus näköaistin ylivallasta oli pöhkö ja usein jopa ylenmääräiseen lintujen häirintään johdattava, kun harvinaisuus pitää kaivaa jokaisen bongarin nähtäväksi. Toisaalta hän tunnusti, etteivät äänet olleet muutenkaan hänen parasta osaamistaan, vaikka viitasirkkalinnun ääni tietysti on yksinkertaisuudessaan äärettömän helppo tunnistaa. On paljon varmempaa, kun lintu pitää nähdä – silloin tietää yksiselitteisesti, ettei kyse ole poikkeuksellisesti laulavasta toisen lajin linnusta, atrapista, väännöstä tai vaikkapa hepokatista. Yksi aisti, yksi mittari. Lintuharrastus aloitetaan tyypillisesti visuaalisesti, ja useimmat harrastajat alkavat sisäistää äänimaailmaa vasta kun lintujen ulkonäkö on jo betonissa. Siten näköaistiin tukeutuminen on tasapuolisin tapa.
Yhden ainoan aistin hyväksymiseen liittyy tietysti myös fyysisiä rajoituksia. Onhan Suomessa ainakin kaksi sokeaa lintuharrastajaa, jotka brittimenetelmällä jäisivät täysin nollille. Kuuroilla lintuharrastajilla puolestaan on yhtä vaikeaa kuin paraskorvaisilla brittiharrastajilla, ja monella rokkisukupolven kasvatilla ylä-äänet katoavat jo ennen viisikymppisiä. (Vanhan ja kuluneen vitsin mukaan erään tunnetun yli 70-vuotiaan helsinkiläisen lintuharrastajan täytyy käydä joka syksy Lågskärillä, jotta hän saisi hippiäisestä vuodenpinnan.)
Meillä oli sirkkalinturetkellä lykkyä matkassa, sillä lopulta oikeassa paikassa tervalepän alaoksilla mesiangervojen seassa vilahti pieni ruskea lintu, josta en ehtinyt itse saada kunnolla kiinni, mutta jonka vieraani uskoi olleen satavarmasti viitasirkkalintu. En tiedä, oliko kyse itsepetoksesta vai todellisesta tuntomerkkien näkemisestä, mutta elishymy oli ainakin leveä ja nauru iloista. Pinna – tick.
Omasta puolestani olen tyytyväinen suomalaiseen viiden aistin pinnakäsitykseen, sillä havaintotilanteista tulee usein sillä tavoin helpompia. Ei ole tarvis tallata luonnonsuojelualueen puolelle eikä tuppautua juuri siihen ainoaan väliin, josta on näkyvyys kosteikolle. Jos näköhavaintoa vaadittaisiin pinnan saantiin, kuinka monella suomalaisbongarilla olisi esimerkiksi kyläpöllönen tai kirjorastas elislistallaan? Tai vuodaribongarilla ruisrääkkä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)