Lintuharrastus on nykymuodossaan melko tuore harrastus,
ainakin jos sitä vertaa metsästykseen, kalastukseen tai moniin urheilulajeihin.
Silti sen juuret ovat kotimaassa varsin vanhat. Minun despoottisen tulkintani
mukaan Suomen ensimmäinen lintuharrastaja oli maalariveljessarjan seniori
Magnus von Wright (1805–1868).
Nykyään Porkkalan kärjessä aamustaijilla käyvä lintuharrastaja tuskin tunnistaisi Magnus von Wrightin retkeilytapoja rakkaaksi harrastuksekseen. Tärkein väline 1800-luvun lintuharrastajalle oli haulikko, eikä määrittämisestä tullut mitään ilman laajaa nahkakokoelmaa. Ensimmäiset lintukirjat olivat vasta valmisteilla; itse asiassa Magnus rupesi kreivi Nils Bonden toimeksiannosta laatimaan yhdessä veljensä Wilhelm von Wrightin kanssa piirroksia Pohjoismaiden ensimmäiseen kuvalliseen lintukirjaan. Tämän kirjan teksti ei kuitenkaan valmistunut von Wrightien elinaikana, vaikka kuvat julkaistiinkin 1828–1838.
Hurskastelijoiden ja ampumista kauhistelevien on syytä muistaa, että käsite luonnonsuojelu oli tuolloin vielä kuin hurjimmasta tieteisromaanista. 1800-luvun alussa ei ollut minkäänlaista tajua siitä, että ihmistoiminnalla voidaan tuhota jopa erittäin runsaista eläinlajeja vain muutamassa vuosikymmenessä, eikä luontoa ymmärretty dynaamisena, muuttuvana systeeminä, joka on jatkuvassa muutoksen tilassa. Evoluutioteoriakin esiteltiin vasta vähän ennen Magnus von Wrightin kuolemaa. Tuon ajan henkeen sopi paremmin kuva pysyvästä ja muuttumattomasta luonnosta, jossa ihmisen sopi temmeltää luomakunnan kruununa halunsa mukaan.
Millä perusteella sitten Magnus von Wright oli lintuharrastaja? Opiskeltuaan ja elettyään jonkin aikaa Ruotsissa hän asettui kartanpiirtäjäksi, preparaattoriksi ja piirustuksenopettajaksi suuriruhtinaskunnan pääkaupunkiin Helsinkiin, josta tuli hänen kotikaupunkinsa. Hän ei ollut ammattiornitologi eikä
-metsästäjä vaan pesunkestävä taiteilija, joka sai elantonsa siveltimestään. Silti hänen kiinnostuksensa lintuihin oli syvästi uteliasta ja intohimoista, mikä välittyy hänen maalauksistaan vielä lähes kahden vuosisadan jälkeen. Vaikka maalarina von Wright oli oppikirjaesimerkki romantiikan ajan maisema- ja luontomaalarista, niin lintuharrastaja ei voi olla tunnistamatta hänen töistään linnun realistista puolta. Hänen lintunsa eivät ole romanttisen ideaalin projektioita vaan villin, omalakisen luonnon osasia. Ne ovat lintuharrastajan silmin nähtyjä ja höyhenentarkasti kuvattuja siivekkäitä, joista välittyy voimakas omakohtainen havainto.
Juuri Helsingin-kausi oli otollista aikaa monipuoliselle lintuharrastukselle. Tieteellistä koulutusta von Wrightillä ei ollut, mutta keisarillisen yliopiston harvat luonnontutkijat ja yhtä vähät luontoharrastajat tunsivat pikkukaupungissa vaivatta toisensa. Von Wright rupesi laatimaan arvatenkin Nils Bonden mallin mukaisesti suomalaista lintukirjaa Finlands Foglar. Sen ensimmäinen osa ilmestyi 1859 ja toinen Johan Axel Palménin toimittamana postuumisti 1873.
Tavallisen, jokapäiväisestä leivästä kamppailevan suomalaisen talonpojan kannalta lintuharrastuksen on täytynyt näyttää tuolloin naurettavalta. Linnuista kiinnostuminen jonkin muun kuin ruoan hankinnan kannalta on ollut tällaisesta materialistisesta sammakkoperspektiivistä mahdotonta. Harrastuksen ensimmäiset peruspilarit ovat turvattu toimeentulo ja joutilas aika, eikä kumpaakaan ollut hämäläisessä savupirtissä eikä Katajanokan rannan kalastajahökkelissä liiaksi asti. Tällaiseen ylelliseen joutilaisuuteen oli varaa lähinnä aatelistolla ja papeilla, jossain määrin myös rikkaimmilla kauppiailla. (Erityisesti Englannissa varhaiset lintuharrastajat olivat pappeja – esimerkiksi kelpaa vaikkapa Gilbert White. Uhkasipa samanlainen ura jopa Charles Darwinia.)
Vaikka koi syö ja ruoste raiskaa, niin muutamia von Wrightin ampumia lintuja on säästynyt Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmissa hauraina muistomerkkeinä suomalaisen lintuharrastuksen alkutaipaleesta. Kohtalokkaammin on käynyt esimerkiksi mustaotsalepinkäiselle (ennen vuotta 1838) ja grönlanninlokille (helmikuu 1836). Näistä Suomen ensihavainnoista ei ole jäljellä kuin maalaukset ja lyhytsanaiset muistiinpanot.
Nykyään Porkkalan kärjessä aamustaijilla käyvä lintuharrastaja tuskin tunnistaisi Magnus von Wrightin retkeilytapoja rakkaaksi harrastuksekseen. Tärkein väline 1800-luvun lintuharrastajalle oli haulikko, eikä määrittämisestä tullut mitään ilman laajaa nahkakokoelmaa. Ensimmäiset lintukirjat olivat vasta valmisteilla; itse asiassa Magnus rupesi kreivi Nils Bonden toimeksiannosta laatimaan yhdessä veljensä Wilhelm von Wrightin kanssa piirroksia Pohjoismaiden ensimmäiseen kuvalliseen lintukirjaan. Tämän kirjan teksti ei kuitenkaan valmistunut von Wrightien elinaikana, vaikka kuvat julkaistiinkin 1828–1838.
Hurskastelijoiden ja ampumista kauhistelevien on syytä muistaa, että käsite luonnonsuojelu oli tuolloin vielä kuin hurjimmasta tieteisromaanista. 1800-luvun alussa ei ollut minkäänlaista tajua siitä, että ihmistoiminnalla voidaan tuhota jopa erittäin runsaista eläinlajeja vain muutamassa vuosikymmenessä, eikä luontoa ymmärretty dynaamisena, muuttuvana systeeminä, joka on jatkuvassa muutoksen tilassa. Evoluutioteoriakin esiteltiin vasta vähän ennen Magnus von Wrightin kuolemaa. Tuon ajan henkeen sopi paremmin kuva pysyvästä ja muuttumattomasta luonnosta, jossa ihmisen sopi temmeltää luomakunnan kruununa halunsa mukaan.
Millä perusteella sitten Magnus von Wright oli lintuharrastaja? Opiskeltuaan ja elettyään jonkin aikaa Ruotsissa hän asettui kartanpiirtäjäksi, preparaattoriksi ja piirustuksenopettajaksi suuriruhtinaskunnan pääkaupunkiin Helsinkiin, josta tuli hänen kotikaupunkinsa. Hän ei ollut ammattiornitologi eikä
-metsästäjä vaan pesunkestävä taiteilija, joka sai elantonsa siveltimestään. Silti hänen kiinnostuksensa lintuihin oli syvästi uteliasta ja intohimoista, mikä välittyy hänen maalauksistaan vielä lähes kahden vuosisadan jälkeen. Vaikka maalarina von Wright oli oppikirjaesimerkki romantiikan ajan maisema- ja luontomaalarista, niin lintuharrastaja ei voi olla tunnistamatta hänen töistään linnun realistista puolta. Hänen lintunsa eivät ole romanttisen ideaalin projektioita vaan villin, omalakisen luonnon osasia. Ne ovat lintuharrastajan silmin nähtyjä ja höyhenentarkasti kuvattuja siivekkäitä, joista välittyy voimakas omakohtainen havainto.
Juuri Helsingin-kausi oli otollista aikaa monipuoliselle lintuharrastukselle. Tieteellistä koulutusta von Wrightillä ei ollut, mutta keisarillisen yliopiston harvat luonnontutkijat ja yhtä vähät luontoharrastajat tunsivat pikkukaupungissa vaivatta toisensa. Von Wright rupesi laatimaan arvatenkin Nils Bonden mallin mukaisesti suomalaista lintukirjaa Finlands Foglar. Sen ensimmäinen osa ilmestyi 1859 ja toinen Johan Axel Palménin toimittamana postuumisti 1873.
Tavallisen, jokapäiväisestä leivästä kamppailevan suomalaisen talonpojan kannalta lintuharrastuksen on täytynyt näyttää tuolloin naurettavalta. Linnuista kiinnostuminen jonkin muun kuin ruoan hankinnan kannalta on ollut tällaisesta materialistisesta sammakkoperspektiivistä mahdotonta. Harrastuksen ensimmäiset peruspilarit ovat turvattu toimeentulo ja joutilas aika, eikä kumpaakaan ollut hämäläisessä savupirtissä eikä Katajanokan rannan kalastajahökkelissä liiaksi asti. Tällaiseen ylelliseen joutilaisuuteen oli varaa lähinnä aatelistolla ja papeilla, jossain määrin myös rikkaimmilla kauppiailla. (Erityisesti Englannissa varhaiset lintuharrastajat olivat pappeja – esimerkiksi kelpaa vaikkapa Gilbert White. Uhkasipa samanlainen ura jopa Charles Darwinia.)
Vaikka koi syö ja ruoste raiskaa, niin muutamia von Wrightin ampumia lintuja on säästynyt Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmissa hauraina muistomerkkeinä suomalaisen lintuharrastuksen alkutaipaleesta. Kohtalokkaammin on käynyt esimerkiksi mustaotsalepinkäiselle (ennen vuotta 1838) ja grönlanninlokille (helmikuu 1836). Näistä Suomen ensihavainnoista ei ole jäljellä kuin maalaukset ja lyhytsanaiset muistiinpanot.