Syksy ja sääkartta

Moni lintuharrastaja on koukussa erilaisiin sääsivustoihin. Suosittuja ovat muun muassa Ilmatieteen laitoksen, Forecan ja Helsinki Testbedin sivustot. Radiossa kestosuosikki on ollut vuodesta toiseen Merisää, eikä mikään näkyvissä oleva ole uhkaamassa sen valtakautta.

Tämän vuosituhannen vinkkelistä on merkillistä ajatella, että vielä 1990-luvulla tarkin säätiedote oli merisäätiedotuksen ohella taivaanrantaan vilkaisu. Nykyään saman voi tarkistaa sisäsiististi netistä, ja virheen todennäköisyys on lyhyellä tähtäimellä olemattoman pieni. Sofistikoituneimmat pystyvät jopa optimoimaan retkikohteensa muutaman satelliittikuvan perusteella.

Miksi syyssää on sitten erityisen kiinnostava? Syinä ovat ennen kaikkea "pienet vihreät", idästä harhautuvat harvinaiset varpuslinnut. Niitä harhautuu Suomeen selvästi eniten itä- ja kaakkoistuulilla. Niinpä harrastajat ovat oppineet toivomaan sääkartalle vasempaan sojottavia tuulinuolia. Tavallisimmat harhailijalajit ovat taiga- ja hippiäisuunilintu, mutta sekaan mahtuu myös suurempia harvinaisuuksia, ja ilmestyyhän Suomeen aina silloin tällöin jopa maalle ihka uusia lajeja. Idänpuoleisilla tuulilla on niihinkin parhaat mahdollisuudet.

Syyskuun lopulla ja lokakuun alussa länsituuli on lintuharrastajalle kirosana. Se tuo usein mukanaan märkää matalapainetta, mutta ennen kaikkea se tyrehdyttää itäisten lajien harhautumisen. Pidetään siis sormet ristissä ja odotellaan kaakkoistuulten tuomia idän ihmeitä.

Lajintuntemuksen vastaisku

Tämän syksyn ylioppilaskirjoitusten reaalikokeessa tavallinen luonnossa liikkuva lintuharrastaja olisi saanut leikiten pisteitä. Yhdessä tehtävässä piti tunnistaa värikuvista kahdeksan eläin- ja neljä kasvilajia. Vastaavia lajintunnistustehtäviä ei ole nykymuotoisessa tutkinnossa aikaisemmin ollut.

Tehtävä itsessään ei ole uudenlainen - pikemminkin päinvastoin. Vastaavia luonnontuntemusta mittaavia testejä on ollut roppakaupalla kansa- ja oppikoulujen aikoina, mutta peruskoulun myötä lajintuntemuksen merkitys on rapissut yhtä matkaa luontokerhojen toiminnan hiipumisen kanssa. Biologian opettamisessa on keskitytty suuriin linjoihin, joista toki riittää sisältöä lukion pakollisiin ja valinnaisiin kursseihin.

Tällaisen tehtävän tuominen tuntuu ensi näkemältä paluulta 1800-luvulle, luonnonhistorian ja täytettyjen lintujen aikakauteen. Sillä on kuitenkin tilauksensa maailmaasyleilevien kysymysten suohon juuttuneessa lukion biologiassa. Lajintunnistustehtävä suosii niitä, jotka liikkuvat luonnossa ja joilla on oma henkilökohtainen suhde luontoon. Mikäli lajiston tunteminen todella korreloi luonnon ymmärtämisen ja siten harrastuneisuuden kanssa, niin tällaisen tehtävän laittaminen ylioppilaskokeeseen on enemmän kuin oikeudenmukaista.

Ylioppilastutkinnon pitäisi - ainakin teoriassa ­- ilmentää perustavalla tavalla sitä tietoa, mitä yhteiskunta pitää kunakin aikakautena merkityksellisenä. Vaikka yksi pääsky ei tee vielä kesää, niin lajintunnistustehtävän paluu antaa ymmärtää, että henkilökohtaisella luontosuhteella on 2000-luvullakin arvoa. Toivotaan, että lajintunnistustehtävät ovat tulleet jäädäkseen.