Nomen est omen

Tämän hetken parhaana pidetystä kenttäoppasta eli Lintuoppaasta (Svensson et al.) ilmestyi keväällä uusi painos. Suuri osa kuvatauluista on maalattu tai ainakin aseteltu uusiksi, tekstiä on tarkennettu ja tapaamiskerrat laskettu uudelleen. Sivuja on 40 enemmän kuin vanhassa, joten muutokset eivät ole suinkaan kosmeettisia. Kuvataulujen tai tekstiosuuksien uudistaminen ei kuitenkaan ole saanut ansaitsemaansa huomiota, vaan päähuomio on kiinnittynyt yhteen seikkaan: tieteellisten nimien päivittäminen on saanut aikaan myrskyn tai ainakin navakanpuoleisen hiivarin vesilasissa.

Suomalaisen lintuharrastuskulttuurin erikoispiirteisiin on kuulunut taaja tieteellisten nimien käyttö, ja suurin osa ennen 2000-lukua aloittaneista lintuharrastajista osannee Suomessa tavattujen lintulajien tieteelliset nimet. Kansainvälisesti tarkastellen tämä on poikkeuksellista: oikeastaan vain Ruotsissa on viljelty taajasti tieteellisiä nimiä myös harrastajien parissa, mutta esimerkiksi Brittein saarilla, USA:ssa ja Saksassa harrastuskuvioissa on käytetty lähinnä kansankielisiä nimiä. Syitä tähän omituisuuteen ei ole löydetty, vaikka niitä on etsitty vuoroin kaksikielisyydestä, tosikkomaisesta kansanluonteesta ja tieteellisyyden illuusiosta suomalaisessa lintuharrastuksessa.

Siksipä ei ole ihmeellistä, että sukunimimuutokset ovat herättäneet kelpo keskustelun. Esimerkiksi teeren ja punakottaraisen kohdalla on palattu vuosikymmeniä sitten käytettyyn sukunimeen, kun taas osa sukunimistä on täysin uusia (mm. kultarintojen Iduna-suku) ja osa taas vain amerikkalaisten taksonomien aiemmin käyttämiä (mm. jalohaikaran Casmedorius). Valtaosa kannanotoista on ollut konservatiivisia, mutta muutamat ovat tervehtineet ilolla uusien tuulien tuomista vakiintuneena pidettyyn systematiikkaan.

Keskustelua ei ole lainkaan helpottanut se, että tunnustettua ja yleisesti hyväksyttyä systemaattista luokittelua ei tällä hetkellä Euroopassa ole. Brittiläiset, ranskalaiset ja hollantilaiset tutkijat seurailevat lajien sukulaisuusluokittelussa kukin omia polkujaan, ja käsitykset lintusuvun luonteesta vaihtelevat paljon. Harrastajan kannalta on tietysti turhauttavaa, että mahdollisesti kymmenien vuosien takaa tutut nimet suin päin muutetaan, mutta toisaalta lintuharrastuksessa on auliisti otettu käyttöön kunkin hetken uusinta optiikkaa ja määritystietoutta. Miksi sitten selkä pitäisi kääntää uudelta systemaattiselta tietoudelta?

Lohdutuksen sanana on tarpeen muistaa, että loppujen lopuksi sukunimien muuttelu ei tavallisen lintuharrastajan elämää juuri hetkauta. Talvinen tiaisparvi tarkastetaan yhtä säntillisesti, olipa tarkastelun alla pelkkiä Paruksia tai Periparuksia, Poecieleja ja Cyanisteksia. Tunturipöllö on uljas näky riippumatta siitä, tahtooko luokitella sen Buboksi vai Nycteaksi. Olankohautuksella asiaa ei silti ole syytä sivuuttaa, sillä monen harrastajan riemu piilee havaintojen tekemisen ohella niiden luokittelemisessa. On elämänpinnoja, vuodenpinnoja, ruokinnalla käyviä lajeja tai vaikkapa vain retkipinnoja. Tutkijankaan ei sovi aliarvioida harrastajan sinänsä inhimillistä luokittelutarvetta.