Eikä me olla veljeksiä

Huhtikuun lähestyminen aiheutti pakonomaisia pinnapaineita. Kunnon helsinkiläisen lintuharrastajan kuuluu näet havaita kiuru jo maaliskuussa. Sisämaan ja Pohjois-Suomen harrastajakollegat varmasti ovat eri mieltä, mutta etelärannikolla kiuru on miltei joka vuosi kohtuullisen yleinen ilmestys maaliskuun viimeisellä viikolla, kun vain osaa hakea ensimmäisenä sulavilta pelloilta.

Tietysti poikkeuksia on. Kuten kuluva kevät. Itse asiassa lintukevät 2013 on edennyt niin onnettomasti, että asia on ylittänyt jopa uutiskynnyksen. Jos olisin luonteeltani yhtään sarkastisempi, niin voisin ikkunasta ulos vilkaisun jälkeen kiistää koko uutisen arvon: kovin odotuksenvastaista olisi, että kiuruparat tahtoisivat Suomen puolimetrisiin hankiin kovin sankoin joukoin.

Vaikka olen aiemmissa blogimerkinnöissäni kommentoinut Tiira-käyttöjärjestelmää elitistisen koppavasti ja happamasti, niin vuosien väliseen vertailuun se on mainio työkalu. Se on havainnollistava väline myös yllälinkittämässäni uutisessa: siinä missä aiempina vuosina maaliskuun loppuun mennessä on ilmoitettu kymmeniä tuhansia kiuruhaviksia, niin nyt niitä on alle sata. Vuodet eivät todellakaan ole veljeksiä.

En usko, että ilman Tiiran dataa BirdLifen tiedote kevään viivästymisestä olisi mennyt lainkaan läpi lehdistöön, vaan vasta tuhatkertainen kontrasti loi sille uutisarvon. Tällaista Tiiran viestinnällistä lisäarvoa en ole nähnyt ennen valtakunnallisen median käytössä, jos pihabongaustiedotteet jätetään omaan arvoonsa. Vastaavia toimittajakoukkuja Tiiran aineistosta löytää varmasti helposti, jos asiaan jaksaa perehtyä hieman.

Iltalukemisenani yhä lojuvat Magnus von Wrightin päiväkirjat kertovat myös omat kiurutarinansa lähes 200 vuoden takaa. Ainakin 1830-luvulla vapaaherra von Wright merkitsi päiväkirjoihinsa joka kevät ensimmäisen havaitsemansa kiurun, vaikka muuten päiväkirja saattoikin täyttyä riutuvista rakkaudentunteista ja Helsingin sietämättömästä säästä. Useimpina vuosina Helsingin ensimmäiset kiurut näkyivät maaliskuussa, mutta toisinaan von Wright sai siitä vuodenpinnan vasta huhtikuussa. Kiurun saapumisen seuraaminen on siis hyvin pitkä tapa, ei mikään sodanjälkeisen harrastajapolven päähänpisto.

Omista pinnapaineistani en päässyt eroon muulla tavalla kuin retkellä tutulle joutomaa-alueelle, minne ilmestyy joka varhaiskevät hyviä pälviä. Niitä ei ollut monta, mutta kuitenkin tarpeeksi kahdelle kiurulle ja yhdelle pulmuselle. Niinpä niin - kuu kiurusta, aina maaliskuussa.