Ilves on karhu: kulttuurinen luontokäsitys

Lehtien palstoilla on viime päivät irvailtu Nuuksiossa retkellä olleille ihmisille, jotka karhun nähtyään soittivat rajavartioston helikopterin pelastamaan heidät hengenvaarasta. Nyt on käynyt ilmi, että kyse ei ollut karhuista vaan ilveksistä. En aio vaatia panikoineita retkeilijöitä tilille verovarojen väärinkäytöstä enkä edes naureskella olemattomalle lajintunnistustaidolle, mutta tahdon ihmetellä, miksi mennä Nuuksion luontoon, jos todellista luontoa kohdatessaan pitää itku kurkussa soittaa helikopteri hakemaan.

Lintuharrastaja ei ole joka suhteessa tyypillinen retkeilijä, vaikka retkelle sanookin lähtevänsä, sillä lintuharrastajalla on selvä luontoon liittyvä agenda. Harrastuksessa on myös jännityselementti: koskaan ei voi tietää ennalta, mitä retkellä tulee vastaan. Tässä rajatussa mielessä lintuharrastus on luonnon ehdoilla etenemistä, passiivista tarkkailua.

Nuuksiota markkinoidaan miljoonan ihmisen erämaana valtavien retkeilijävirtojen takia. Miljoonasta kävijästä ehkä kymmenen prosenttia todella ajattelee menevänsä luontoon, metsään. Lopuille Nuuksio on ulkoilualue, kansallispuisto, paikka kävellä rauhassa, hiihtolatuverkosto, joukko kuntopolkuja tai tulistelupaikka.

Yhteistä näille Nuuksio-käsityksille on, että paikka hahmotetaan kulttuurisena konstruktiona, ei luonnontilaisena alueena. Alueen ajatteleminen kansallispuistona on luonnon kesyttämistä ja luonnon suodattamista kulttuurisen näkemyksen läpi. Hiihto- tai retkeilyalueena ollaan jo askelta pidemmällä, eikä luonnolla ole silloin enää välttämättä minkäänlaista osaa alueen hahmottamisessa. Hiihtoputki kuusikossa ajaisi saman asian. Tavallisen pääkaupunkiseudulla asuvan ihmisen luontokäsitys ei perustu todelliseen luontoon: se pohjaa perusteettomiin mielikuviin luonnosta, jota ihminen hallitsee tai ainakin pitäisi hallita.

Nuuksio ei ole ainoa esimerkki siitä, että keskimääräisen kaupunkilaisen luontosuhde on perustavalla tavalla katkennut. Esimerkiksi Helsingin valkoposkihanhet eivät ole kaupunkilaiselle osa luontoa, vaan uhka urbaanille luontokäsitykselle. Villi luonto on kuviteltu jonnekin kauas, konstruoitu kansallispuistoiksi ja luonnonsuojelualueiksi, eikä urbaanille nurmikolle paradoksaalisen kesysti tunkeva hanhilauma sovi alkuunkaan tällä tavalla kehystettyyn käsitykseen luonnosta. Sama ristiriita on havaittavissa kaupunkihuuhkajissa, vaikka suhtautuminen niihin on ollut pääosin myötämielistä. Tavallinen uusmaalaisella kalliohyllyllä huuteleva huuhkaja ei ylitä uutiskynnystä, mutta Forumin kyltillä päivehtiessään samasta linnusta tuleekin valtakunnallinen julkkis. Luonto ylittää odotuksenvastaisesti urbaanin rajan, jolloin siitä tulee poikkeuksellista.

Jaksaisin naureskella täysin rinnoin koko Nuuksio-episodille, jos Hangon lintuaseman karhutapaus ei olisi vielä tuoreessa muistissa. Vastuullinen lintuharrastaja ajattelee luonnon parasta. Jos olet niin onnekas että satut kohtaamaan maastossa karhun, älä missään nimessä ilmoita siitä eteenpäin. Helikopterikutsutkin kannattaa jättää toiseen kertaan ja vetäytyä rauhassa takaisin omaa tuloreittiä pitkin.

Hömppälehtien lintuviihdettä

Iltalehdessä oli huvittava juttu lieksalaiseen ulkovarastoon tunkeutuneesta haukasta, joka koppasi matkaansa kirkkaankeltaisen pehmolelun ja viedä retuutti sen kynsissään metsään. Lintuharrastajan kannalta oli vähintään katastrofin neljännes, että jutussa puhuttiin koko ajan nuoresta hiirihaukkakoiraasta, vaikka kuvissa oli päivänselvä nuori kanahaukka.

Luin Tringa-verkkoon postitetun linkin ja päätin todistaa keskiverron lintuharrastajan tosikkomaisuuden määritysasioissa. Niinpä lähetin omalla nimelläni lyhyen mutta ystävällisen viestin Iltalehden verkkosivujen palautelomakkeen kautta, ja mainitsin muutoin hauskassa jutussa olleesta pikkuvirheestä ja kerroin kuvan linnun olevan oikeasti kanahaukka. Lähetin palautteeni aamupäivällä hieman ennen kello yhtätoista. Kello neljään mennessä virhettä ei ollut korjattu.

Tavallinen lukija tuskin hetkauttaa korvaansa sille, lukeeko jutussa hiirihaukka vai kanahaukka tai kumpi laji kuvissa sattuu olemaan. Sattumus on vain lystikäs: jos ihminen on erehtyväinen, niin on sitä petolintukin. Lisäksi jutussa pohdittiin leikillisesti, oliko kyseessä vain saalis vai olisiko pörrölelu herättänyt haukan pariutumisvietin. Kelpo viihdettä.

Mielenkiintoista on se, että Iltalehti ei vaivautunut korjaamaan virhettä vaan piti sitä jutun kannalta epäolennaisena pikkuseikkana. Ei, en aio retostella journalistisen tarkkuuden kärsimisellä tai taivastella toimittajien huolimatonta kiireisyyttä. Tahdon tietää, miksi linnusta kertovan jutun lintuyksityiskohdat ovat epäolennaisia. Ovatko lintu-uutiset menossa biologisten, harrastukseen, tutkimukseen, suojeluun tai lintukantoihin liittyvien aiheiden sijasta niin viihteellisiksi jutuiksi, että jopa lintusubjektin laji on jutun kannalta irrelevantti?

BirdLife Suomi on pihabongauksineen valinnut jäsenmäärän kasvattamisen keinolla millä hyvänsä. Ottipa jopa istuva presidentti osaa pihabongaukseen keskustoimiston väen opastamana. Malli on haettu eurooppalaisen lintuharrastuskulttuurin kehdosta Iso-Britanniasta, jossa on yli miljoona yhdistyksiin kuuluvaa lintuharrastajaa. Ornit ovat siellä iso ja vaikutusvaltainen ryhmä, jonka sanomiset ja tekemiset saavat suuruuden mukaisen painoarvon. Tällaiseen asemaan pyrkiminen on suojelusyistä kannatettavaa myös Suomessa.

Iltalehden juttu on tyypillinen 2000-luvun viihteellinen lintujuttu, jossa lajin määrittämisellä ei ole merkitystä. Lintuharrastajan kannalta tällainen koko kansan pehmotapa on valovuosien päässä 1980- ja 1990-lukujen määrityskeskeisestä hardcore-lintuharrastuskulttuurista. Tietysti suojelumyönteisten ajatusten leviämisen edistämiseksi on hyvä, että lintuharrastajia on monenlaisia ja -tasoisia, eikä jokaisen tarvitse osata tunnistaa isokirvistä mongoliankirvisestä tai tietää, mitkä varpuslinnut sulkivat siipisulat käänteisessä järjestyksessä.

Laajalle leviävän pehmobongauksen kääntöpuoli on harrastuskulttuurin kannalta tuhoisa. Jos joka puolelle levittäytyvän pehmolintuharrastuksen seurauksena lintukirjoittelu viihteellistyy niin rajusti, että edes Suomen luetuin verkkolehti ei vaivaudu korjaamaan lintujutussa olevia lintujen määritykseen liittyviä asiavirheitä, niin harrastuskultturi on menossa aivan väärään suuntaan. Se tarkoittaa havaintoon luottamisen rapautumista ja viime kädessä harrastajien keräämän tiedon vääritymistä. Perinpohjaisen viihteellistymisen jälkeen on turha ihmetellä, miksi Tiira-havaintotietokanta on pullollaan väärin määritettyjä havaintoja.

Mustakaularastas rynnäköi

Helsingin Haagaan Tringan emerituspuheenjohtajan Mauri Rautkarin piharuokinnalle ilmestynyt mustakaularastas ylitti lamatunnelmien keskellä peräti Helsingin Sanomien uutiskynnyksen. Lintu on 39. tässä maassa tavattu lajinsa edustaja.

Jos tuijottaa vain havaittujen yksilöiden määrää, niin mustakaularastas on runsastunut rytinällä. Ennen vuosituhannen vaihdetta Suomessa havaittiin 21 mustakaularastasta. Kuluvalla milleniumilla niitä on havaittu jo 18 eli miltei saman verran. Selvää pässinlihaa. Kohta se varmaan pesii Suomessa.

Kuviota mutkistaa se, että vuosituhannen vaihteen mailla mustakaularastaiden sukupuoli vaihtui. Suuri osa vanhemmista havainnoista on komean mustakurkkuisia koiraita, kun taas tyypillinen 2000-luvun mustakaularastas on pliisun näköinen naaras. Kuluvan vuosituhannen havannoista vain Oulussa maaliskuussa 2007 kuvattu lintu on todella komea vanha koiras, ja lähes kaikki muut ovat hyvin pliisuja yksilöitä, kuten Helsingin Lauttasaaren viimetalvinen lintu. Jos mittariksi valitaan vanhojen koiraiden määrä, niin laji ei näytä juuri runsastuneen.

Oma tulkintani on, että havaintojen määrän kasvu ei tarkoita Suomeen todellisuudessa harhautuvien mustakaularastaiden määrän lisääntymistä. Mukarastas osaa olla todella salaperäinen kähmy - Haagan lintukin on piilotellut tiheässä kuusessa paremmin kuin mustarastas konsanaan. Pikaisesti nähty naaraspukuinen mustakaularastas ei tuo heti mieleen suurharvinaisuutta, vaan sen voi kuitata vain piilottelevana punakylkenä tai jopa räkättinä. Näin kuulemma oli käydä myös Lauttasaaren rastaalle. Runsastumisessa saattaakin olla kyse vain siitä, että tavalliset lintuharrastajat ovat oppineet kiinnittämään huomiota myös naaraspukuisiin mustakaularastaisiin.