Lintu on lintu, vaikka voissa paistaisi. Vai onko? Ovatko jotkut linnut parempia
kuin toiset tai onko joidenkin lintujen harrastaminen prestiisimpää kuin
toisten? Kirkasotsaisena parempaan maailmaan uskovana idealistisena lintuharrastajana
vastaisin mieluusti kyllä. Se ei kuitenkaan ole totta. Lintuharrastajien
keskuudessa arvotetaan linturyhmiä ja -lajeja surutta.
En ole vielä tavannut lintuharrastajaa, jonka mielestä pulujen, kanadanhanhien tai fasaanien katseleminen aiheuttaisi elämää suurempia luontokokemuksia. Toki tammikuussa Helsingin Vanhan ylioppilastalon seinässä avoimesti hautova pulu kiinnittää huomion ja peltotiellä vipeltävän fasaanipoikueen menoa on ilo katsella, mutta mieluummin niiden sijaan katselisi keltaiseksi rapatulla seinällä lepattavaa kalliokiipijää tai ihmettelisi ruisrääkkäpoikueen piilottelua ojanpientareella. Ne sykähdyttäisivät varmasti puluja tai fasaaneja enemmän.
Isot lokit ovat erityisen hupaisa ryhmä, sillä niihin suhtautuminen vaihtelee rajusti. Puhutaan laridisteista, jotka ovat nimenomaan lokkiharrastajia: stereotyyppinen laridisti kuljeskelee kaatopaikoilla biojätteen seassa ja katsoo harmaalokkeja niin tarkoin, että oppii tuntemaan eri harmaalokkiyksilöt puvun höyhenenhienojen detaljien perusteella. Toiset eivät voisi välittää vähempää harmaalokeista saati tällaisesta retkeilykultturista. Äärimmilleen vietynä isoihin lokkeihin suhtaudutaan jopa pelonsekaisella kunnioituksella, sillä laridistien työ on mullistanut määrityskulttuurin. Moni puoliaktiivinen bongari ei ole kiinnostunut lähtemään katsomaan etelänharmaalokkia, sillä ei usko kuitenkaan pystyvänsä tunnistamaan sitä itsenäisesti. Määritysorientoituneelle harrastajalle isot lokit saattavatkin olla niin iso haaste, että helpoin tapa käsitellä niitä on kieltää niiden olemassaolo harrastuskohteena ja keskittyä muihin lajiryhmiin, kuten petolintuihin tai vaikkapa juovattomiin kerttusiin.
Suomalaisessa rengastusskenessä on myös oma pyhä lehmänsä: pöllöt ja petolinnut, erityisesti viirupöllö ja sääksi. Olin saada alemmuuskompleksin ensimmäisessä rengastajakokouksessani, kun kuuntelin tunnista toiseen petolintuhehkutusta vanhojen ja välillä nuorempienkin partojen keskeltä; olinhan itse vain ahkera ja aloitteleva varpuslintujen verkkorengastaja, joka parhaimmillaankin vain sattumalta saattoi saada kiinni jonkin vaeltavan helmipöllön tai varpushaukan. (Olen lintuasemalla rengastanut vahingossa yhden viirupöllön, kun sellainen tunki verkkoon vasten kaikkia odotuksia, mutta pöntöille tai sääksenpesille minusta ei ole kiipeämään.) Nykyisin samojen partojen takaa kuuluu muuten valitus siitä, miten nykynuoriso on rappiolla, kun petolinnut eivät enää kiinnosta.
Viime vuosien kiistakapula eli Matti Vanhasen hallitusohjelmaan asti liihotellut merimetso osuu myös vedenjakajalle. Jopa lintuharrastajien sisäiseen merimetsokeskusteluun vaikuttaa harrastajan oma asennoituminen lajiin – varmasti paljon enemmän kuin uskalletaan myöntää. Yksien mielestä musta viikinki on hieno lisä suomalaiseen saaristoon ja niiden metallinhohtoiset muuttoparvet ovat upeaa katseltavaa; toisten mielestä moisesta metelöivästä uudistulokkaasta ei kannattaisi pitää niin suurta kohua.
On kovin inhimillistä, että toiset lajit ovat rakkaampia kuin toiset. Silti takaraivossa takoo pieni kerettiläinen ajatus: mikä minä olen sanomaan, mitkä linnut ovat toisia parempia ja mikä harrastustapa on toista parempi?
En ole vielä tavannut lintuharrastajaa, jonka mielestä pulujen, kanadanhanhien tai fasaanien katseleminen aiheuttaisi elämää suurempia luontokokemuksia. Toki tammikuussa Helsingin Vanhan ylioppilastalon seinässä avoimesti hautova pulu kiinnittää huomion ja peltotiellä vipeltävän fasaanipoikueen menoa on ilo katsella, mutta mieluummin niiden sijaan katselisi keltaiseksi rapatulla seinällä lepattavaa kalliokiipijää tai ihmettelisi ruisrääkkäpoikueen piilottelua ojanpientareella. Ne sykähdyttäisivät varmasti puluja tai fasaaneja enemmän.
Isot lokit ovat erityisen hupaisa ryhmä, sillä niihin suhtautuminen vaihtelee rajusti. Puhutaan laridisteista, jotka ovat nimenomaan lokkiharrastajia: stereotyyppinen laridisti kuljeskelee kaatopaikoilla biojätteen seassa ja katsoo harmaalokkeja niin tarkoin, että oppii tuntemaan eri harmaalokkiyksilöt puvun höyhenenhienojen detaljien perusteella. Toiset eivät voisi välittää vähempää harmaalokeista saati tällaisesta retkeilykultturista. Äärimmilleen vietynä isoihin lokkeihin suhtaudutaan jopa pelonsekaisella kunnioituksella, sillä laridistien työ on mullistanut määrityskulttuurin. Moni puoliaktiivinen bongari ei ole kiinnostunut lähtemään katsomaan etelänharmaalokkia, sillä ei usko kuitenkaan pystyvänsä tunnistamaan sitä itsenäisesti. Määritysorientoituneelle harrastajalle isot lokit saattavatkin olla niin iso haaste, että helpoin tapa käsitellä niitä on kieltää niiden olemassaolo harrastuskohteena ja keskittyä muihin lajiryhmiin, kuten petolintuihin tai vaikkapa juovattomiin kerttusiin.
Suomalaisessa rengastusskenessä on myös oma pyhä lehmänsä: pöllöt ja petolinnut, erityisesti viirupöllö ja sääksi. Olin saada alemmuuskompleksin ensimmäisessä rengastajakokouksessani, kun kuuntelin tunnista toiseen petolintuhehkutusta vanhojen ja välillä nuorempienkin partojen keskeltä; olinhan itse vain ahkera ja aloitteleva varpuslintujen verkkorengastaja, joka parhaimmillaankin vain sattumalta saattoi saada kiinni jonkin vaeltavan helmipöllön tai varpushaukan. (Olen lintuasemalla rengastanut vahingossa yhden viirupöllön, kun sellainen tunki verkkoon vasten kaikkia odotuksia, mutta pöntöille tai sääksenpesille minusta ei ole kiipeämään.) Nykyisin samojen partojen takaa kuuluu muuten valitus siitä, miten nykynuoriso on rappiolla, kun petolinnut eivät enää kiinnosta.
Viime vuosien kiistakapula eli Matti Vanhasen hallitusohjelmaan asti liihotellut merimetso osuu myös vedenjakajalle. Jopa lintuharrastajien sisäiseen merimetsokeskusteluun vaikuttaa harrastajan oma asennoituminen lajiin – varmasti paljon enemmän kuin uskalletaan myöntää. Yksien mielestä musta viikinki on hieno lisä suomalaiseen saaristoon ja niiden metallinhohtoiset muuttoparvet ovat upeaa katseltavaa; toisten mielestä moisesta metelöivästä uudistulokkaasta ei kannattaisi pitää niin suurta kohua.
On kovin inhimillistä, että toiset lajit ovat rakkaampia kuin toiset. Silti takaraivossa takoo pieni kerettiläinen ajatus: mikä minä olen sanomaan, mitkä linnut ovat toisia parempia ja mikä harrastustapa on toista parempi?
2 kommenttia:
Merimetsotko METELÖIVIÄ? Ehkä rumia (= katsojan silmässä?), mutta ei kait sentään metelöiviä???
Jos olet käynyt merimetsokoloniassa pesäpoikasaikaan niin tiedät, että kyllä ne osaavat ääntä pitää. Eivät sentään yhtä paljon kuin räyskät.
Lähetä kommentti