Sodan muisto

Itsenäisyyspäivä on lintuharrastajalle ennen kaikkea rallipäivä. Hardcoreimmankin harrastajan on silti mahdotonta välttyä itsenäisyyspäivän mukanaan tuomalta sodan muistelulta. Pieni hiljentymistuokio voi olla paikallaan myös maailmansotien uhreille.

Tänään tulee kuluneeksi 67 vuotta Japanin yllätyshyökkäyksestä Pearl Harboriin. Peruskoulun historiantunnilla nukkuneille muistutettakoon, että vasta se tarkoitti Yhdysvaltojen lopullista liittymistä toiseen maailmansotaan. Lintuharrastaja ei muistele tällä kertaa suomalaisia, saksalaisia tai juutalaisia surmattuja, vaan sodan kaikkein huomaamattomimpia uhreja. Esimerkiksi wakenluhtakanaa.

Wake on kolmesta saaresta muodostuva pikkuruinen atolli Tyynellä valtamerellä, jonne Yhdysvallat oli rakentanut pienen tukikohdan lentokenttineen ennen sotaa. Kuten monella muulla syrjäisellä saarella, niin myös tällä oli endeemisiä eliölajeja. Ainoa maalintu oli pieni, kesy ja lentokyvytön rantakanalaji, wakenluhtakana (Gallirallus wakensis).

Pearl Harborin tapahtumien jälkeen Waken tukikohtaa oli myöhäistä vahvistaa. Joulukuussa 1941 amerikkalainen varuskunta torjui näyttävästi japanilaisten ensimmäiset suurella ylivoimalla toteutetut maihinnousuyritykset, mutta kun puolustajille ei kuulunut apua, niin japanilaisten onnistui vallata saari hieman ennen joulua.

Yhdysvalloille saari oli kuitenkin toisarvoinen, eikä sitä kiinnostanut vallata syrjässä olevaa saarta takaisin, sillä operaatio olisi todennäköisesti johtanut suureen mieshukkaan. Sille riitti, että laivasto ja ilmavoimat katkaisivat saaren huoltoyhteydet, jolloin nälkä alkoi riuduttaa miehittäjiä. Pieni atolli ei voinut mitenkään elättää suureksi paisunutta asujamistoa.

Sodan pitkittyessä eristetyltä saarelta syötiin kaikki irti lähtevä ruohonkorsia ja lehtiä myöten. Wakenluhtakanojen pyydystäminen ei ilmeisesti ollut kovin vaikeaa, sillä saarilla ei ollut enää ensimmäistäkään luhtakanaa japanilaisen varuskunnan antautuessa amerikkalaisille syyskuun neljäntenä 1945.

Wakenluhtakana siis syötiin sukupuuttoon muutamassa vuodessa sivistyneenä pidetyllä 1900-luvulla, eikä lajin menetystä tietenkään saada koskaan takaisin. Sotahistoria huomioi hyvin harvoin ympäristöä, vaikka konflikteilla on aina myös ei-inhimillisiä häviäjiä. Tämä pätee valitettavan usein myös nykykriiseissä, joissa ympäristö on monesti se pahin kärsijä.