Havainnon kyökkipsykologiaa

Kahdella itäisellä suurharvinaisuudella on legendaarinen maine Suomessa: sarasirkkalinnulla ja tundrakirvisellä. Maine ei ole syntynyt siitä, että ne olisivat poikkeuksellisen komeita tai maailmanlaajuisesti uhanalaisia, vaan siitä, että ne ovat vuosittaisia harhailijoita Länsi-Eurooppaan, mutta tapaavat kiertää Suomen kaukaa. Sarasirkkalintua ei ole Suomessa vielä hyväksytysti havaittu, ja tundrakirvisestä on vain yksi vanhanpuoleinen havainto.

Lintuharrastuksen perusyksikkö on havainto. Sitä ilman lintuharrastusta ei ole. On melko todennäköistä, että osa esimerkiksi Brittein saarilla tavatuista sarasirkkalinnuista on harhautunut Suomen kautta, mutta koska näistä ei ole havaintoja, ei lajia luonnollisesti voida laskea Suomen listalle.

Harvinaisuutta ei siis ole, ennen kuin joku onnistuu havaitsemaan ja vieläpä määrittämään sen. Havainnoijalta tämä edellyttää melkoisen määrän sekä valppautta että lintutuntemusta. Kuinka moni sarasirkkalintu on Suomessa kuitattu vain nopeasti heinikossa vilahtaneena pikkulintuna? "Oli varmaan ruokokerttunen."

On myös mielenkiintoista, että harvinaisuushavainnoilla on tapana keskittyä tietyille paikoille. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla tavatuista pikkukultarinnoista leijonanosa keskittyy tehoretkeillylle Porkkalan alueelle. Porkkala on Suomenlahteen pistävänä niemenä tietysti tärkeä flyway ja monipuolisten biotooppien mosaiikki, mutta on ilmiselvää, että harvinaisuuksia on muuallakin kuin hyvillä lintupaikoilla. Niitä ei vain ymmärretä etsiä.

Harvinaisuushavaintojen keskittymisen kääntöpuoli on ns. huonon lintupaikan paradoksi: se viittaa siihen, että kokenutkin lintuharrastaja on valppaimmillaan retkellä kiikarit kaulassa ja putki käden ulottuvilla, eikä harvinaisuuksia osata etsiä kuin todistetusti hyviltä lintupaikoilta. Kun kotipihan nurkalta Hyvinkäällä lähtee lentoon sriiaileva kirvinen, harva miettii muun kuin metsäkirvisen mahdollisuutta. Kun samanlainen kirvinen lähtee lentoon Lågskärin niityn laidalta, adrenaliinia erittyy vereen maksimimäärä sillä silmänräpäyksellä: olisiko se sitten taigakirvinen?

Havaittavuuskriteerien lisäksi pitää ottaa huomioon, että ihminen havaitsee lähinnä sellaista, jota ymmärtää pitää silmällä. Amerikkalainen lintumaalari David Sibley linkitti jokin aika sitten blogiinsa yksinkertaisen huomiotestin, jossa pitää laskea toisen koripallojoukkueen tekemät syötöt. Käykääpä laskemassa valkoisten syötöt. Vaikka kyse on alun perin liikenneturvamainoksesta, niin testin kautta voi oivaltaa jotakin lintuharrastajan kannalta hyvin, hyvin tärkeää.

Isolanttu Saltilla

Hiljaisten talvikuukausien vakiriemu (tai -riesa) on Lintuverkkoon ilmestyvä rönsyilevä, pahemman kerran epäornitologinen keskustelu. Yksi vuodesta toiseen toistuva suosikkiaihe on slanginimien epäselvyys, kun joku pääsee valittamaan niiden häiritsevän harrastajatoverien välistä viestintää.

Vanhan viisauden mukaan helpoin tapa saada kielentutkija kiukkuiseksi on väittää kielen olevan pelkkä viestintäväline. Väännettäköön vielä kerran rautalangasta: kieli on paljon muutakin kuin kommunikaation väline, ja sattuman oikusta slangista puhuttaessa yksi kielen muu käyttötarkoitus tulee mainiosti esiin.

Määritelmällisesti slangi on tietyn ihmisryhmän puhetapa ja ilmiönä sanastollinen. On toisin sanoen oletuksenmukaista, että lintuharrastajat puhuvat omalla tavallaan, ja että lintuharrastajan kannalta merkityksekäs vaihtelu syntyy oman alan sanastossa.

Niinpä virkeissä

Mä näin Saltilla isolantun.
Mie näin Saltilla isolantun.

ero on murteessa, ei slangissa. Molemmat puhujat ovat oletettavasti lintuharrastajia, tosin jälkimmäinen lienee eksynyt Kirkkonummelle jostain pääkaupunkiseutua kauempaa. Isolanttu on kuitenkin varma merkki siitä, että kaveri on oikea lintuharrastaja, jolle voi uskoa sydämeltään vaikka vähän paremmankin havainnon lähiseudulta.

Sen sijaan virkkeissä

Mä näin Saltilla isolantun.
Mä näin Kirkkonummen Vårnäsin sillan pohjoispuolisilla aukeilla isolepinkäisen.

ero on slangissa. Jälkimmäinen puhuja on keskiverron lintuharrastajan näkökulmasta epäilyttävä: eikö se parka tiedä, että aukean nimi on Saltfjärden eli Saltti? Paikannimen osaamattomuus voisi vielä mennä läpi - eihän edellisenkään esimerkkiparin toinen puhuja ollut natiivi - mutta sen yhdistyminen onnettomaan isolepinkäiseen on anteeksiantamatonta. Taitaa olla dude. Onkohan se edes lepinkäinen, ettei olisi vain vääntänyt harakasta kovempaa lajia?

Kokeilkaapa tätä maastossa: käyttäkää tuntemattomille lintuharrastajille vain BirdLife Suomen nimistökomitean hyväksymiä virallisia linnunnimiä ja GT-kartasta löytyviä paikannimiä. Turpiin tuskin tulee, mutta todennäköisesti tunnelma lintutornissa muuttuu varautuneeksi. Lintuharrastaja tunnistautuu kielellä.

Todellinen lintuharrastaja siis ei synny kaukoputkesta, kalliista kiikareista, vihreästä takista tai mustasta vahakansihaviksesta. Lintuharrastaja syntyy siitä puhetavasta, jolla liitytään porukkaan. Muista se, jos satut vaikka käymään Larun Spedeniemessä bointsaamassa kirsikälin.