Nyt eletään lifestyle-aikaa

Uusimmassa Linnut-lehdessä oli historiallinen juttu. Koskaan aikaisemmin ei suomalainen valtakunnallinen lintuharrastuslehti ole julkaissut lifestyle-juttua henkilöstä. Tälläkin kertaa se tosin oli pinnallisin puolin naamioitu lintupaikkaesittelyksi.

Muutos on iso. Vielä Pertti Koskimiehen päätoimittajakaudella 1990-luvulla lehti yritti tosissaan profiloitua popularisoidun lintutieteen ja harrastajavoimin toteutettavien seurantaprojektien saralle. Nyt BirdLife on tehnyt selvän pesäeron: tiedettä julkaistaan Ornis Fennicassa, Linnut-vuosikirjassa ja tarvittaessa erikoisjulkaisuissa, mutta Linnut-lehti on jätetty harrastukselle.

Heidi Björklundin kirjoittama juttu oli syväsukellus helsinkiläisen Pekka Komin yhteen lempiretkipaikkaan, Porkkalan kärkeen. Samalla siinä päästettiin Pekka ääneen muistoineen ja kokemuksineen, pohdittiin kärkibongarin arkea ja keväisen muuttolinnuston ihmeitä. Lintuharrastusta ei ole olemassa ilman lintupaikkoja, joten lifestylen kytkeminen paikkaesittelyyn on sekin perusteltua.

Syitä ja esikuvia harrastuslehtien lisääntyneille lifestyle-osioille voi hakea kotimaisesta naistenlehdistöstä, Retki-lehdestä tai vaikkapa Suomen Luonnosta, mutta myös ruotsalaisista ja muista eurooppalaisista lintulehdistä. Esimerkiksi suomalaisesta Dick Forsmanista ehditty jo julkaista syvähaastattelu merkittävässä lintuharrastuslehdessä - ruotsalaisessa Roadrunnerissa.

Ensimmäinen kiuru

Tutun lastenrunon (jota en rupea tässä hokemaan) mukaan kiurun tulosta on kuukausi kesään. Kun yhdistetään runon logiikka YLE:n logiikkaan, saadaan kesän tulopäiväksi 8.4.

Lintuharrastajien helmasynti eli kateus nostaa silti päätään, sillä alkuperäishavainnon mukaan 12 kiurun parvi istui sähkölangalla, mitä kiurut harvemmin tekevät. Mene ja tiedä - joka tapauksessa tuon jälkeen muuttavia kiuruja on jo havaittu siellä täällä.

Tuo mainitsemani lastenruno on muuten sikäli mainio, että siitä tunnetaan kaksi eri varianttia. Kiuru, peipponen ja pääskynen ovat molemmissa paikoillaan, mutta tunnetumman västäräkkiversion tilalla on toisinaan kivenviha. Kansannimet tunteva lintuharrastaja saattaa hämmästyä toistoa, sillä kivenvihalla on kansan suussa tarkoitettu useimmiten kiurua.

Ornitologista aritmetiikkaa

"Miten noita lintumääriä voi laskea?" kuuluu perusmaallikkokysymys lintuja laskevalle harrastajalle. Helposti. Sen kun laskee, yksittäin, kaksittain tai suuremmissa yksiköissä. Merenlahdella ruokailevan satapäisen haapanatokan pystyy laskemaan luotettavasti yksin yksilöin, kun taas suuret alli- tai sepelhanhiparvet pitää laskea kymmenen, viidenkymmenen tai sadankin linnun ryhmissä. Tällöin tulos on tietysti enemmän tai vähemmän likiarvo.

Määrien arviointia voi harjoitella valokuvista. Tanskalaisilla on myös lystikäs peli lintuharrastajille, jotka tahtovat harjaannuttaa parvikoon arviointitaitojaan.

Erikoinen piirre suomalaisessa staijauskulttuurissa on parvikokojen yliarvioinnin karttaminen ruton lailla. Jos sadan linnun parvessa arvioidaan olevan 90 lintua, niin se on yksilömäärässä yhtä paljon pielessä kuin 110 linnun arvio. Sosiaalisesti on kuitenkin paljon hyväksytympää arvioida koot hieman liian pieniksi kuin hieman liian suuriksi. Suomalaisessa lintuharrastuskulttuurissa korostetaan kriittisyyttä, ja tämä näkyy paitsi lajinmäärityksissä, myös parvikokojen arvioinnissa.

Tätä voi testata kaverin kanssa loppukeväisin vaikkapa Porkkalan kärjessä: toinen ottaa roolin alakanttiin, toinen yläkanttiin laskevana staijarina. Jo muutaman ison sepelhanhi- tai kahlaajaparven kokoarvion jälkeen yläkanttiornia katsotaan nenänvartta pitkin. Mikä isottelija tuokin on olevinaan? Sen sijaan alakanttiorni saattaa saada osakseen ihailevia katseita: tuolla kaverilla on jalat fiksusti maassa!