River Warbler

Yritän herättää blogini henkiin tänä syksynä, kun minulla on toivottavasti enemmän aikaa näppäimistölleni. Monelle lienee lintuharrastuksen elämänkaari tuttu. Ensin kuluvat huolettomat nuoruusvuodet, joiden aikana retkillä tulee juostua pää kolmantena jalkana; toisena tulevat työ- ja perhekiireiset vuodet, jolloin retkiaika on kortilla, ja lopulta viimeisten asuntolainaerien jälkeen lasten lennettyä pesästä retkeillään niin paljon kuin sapattivuodet ja lonkkaleikkaukset suinkin sallivat. Olen mitä ilmeisimmin itse lähestymässä harrastusurani kohtaa kaksi, joten suokaa anteeksi päivitystahdin satunnaisuus.

Juhannuksen jälkeen vierailulla käynyt brittilintuharrastaja palautti mieleen merkittävän eron suomalaisen ja brittiläisen pinnanlaskennan välillä. Britin täytyy nähdä lintu, jotta lajista saa kuitata pinnan, kun taas suomalaiselle riittää ääni. Havainto on meikäläisittäin havainto, tehtiinpä se minkä tahansa aistin välityksellä. Englannin termi birdwatching sisältää jo itsessään ajatuksen siitä, että lintuja tarkkaillaan näköaistin välityksellä.

Yksi brittiherrasmiehen kohdelajeista oli viitasirkkalintu, River Warbler. Jokainen harrastaja tietää, kuinka kähmystä lajista on kyse – en esimerkiksi itse ole koskaan nähnyt viitasirkkalintua niin hyvin, että voisin sanoa havainneeni kaikki olennaiset tuntomerkit, kuten alaperän juovituksen. (Tiedetään, tiedetään – atrappi auttaisi.) Silti olen kuitannut siitä vuodenpinnan kutakuinkin jokaisena aktiiviharrastusvuotenani. Viitasirkkalinnun ääntä kun ei voi sekoittaa kuin korkeintaan lehtohepokattiin.

Laulava viitasirkkalintu löytyi kohtuullisen helposti sieltä, missä se oli laulanut jo kesäkuun alusta saakka. Ainoa ongelma oli siinä, että laji oli nipin napin luonnonsuojelualueen puolella rehevällä rannalla, jossa kasvoi tiheää mesiangervo- ja nokkoskasvustoa, josta törrötti sieltä täältä käkkyräisiä tervaleppiä ja tuuheita pajupuskia. Kompata ei saanut ja kasvillisuus oli aivan liian tiheää, joten ei auttanut kuin yrittää katsella laulupaikalle eri kulmista ja toivoa, että lintu sattuisi osumaan kiikarien kuvaan.

Vieraanikin myönsi, että ajatus näköaistin ylivallasta oli pöhkö ja usein jopa ylenmääräiseen lintujen häirintään johdattava, kun harvinaisuus pitää kaivaa jokaisen bongarin nähtäväksi. Toisaalta hän tunnusti, etteivät äänet olleet muutenkaan hänen parasta osaamistaan, vaikka viitasirkkalinnun ääni tietysti on yksinkertaisuudessaan äärettömän helppo tunnistaa. On paljon varmempaa, kun lintu pitää nähdä – silloin tietää yksiselitteisesti, ettei kyse ole poikkeuksellisesti laulavasta toisen lajin linnusta, atrapista, väännöstä tai vaikkapa hepokatista. Yksi aisti, yksi mittari. Lintuharrastus aloitetaan tyypillisesti visuaalisesti, ja useimmat harrastajat alkavat sisäistää äänimaailmaa vasta kun lintujen ulkonäkö on jo betonissa. Siten näköaistiin tukeutuminen on tasapuolisin tapa.

Yhden ainoan aistin hyväksymiseen liittyy tietysti myös fyysisiä rajoituksia. Onhan Suomessa ainakin kaksi sokeaa lintuharrastajaa, jotka brittimenetelmällä jäisivät täysin nollille. Kuuroilla lintuharrastajilla puolestaan on yhtä vaikeaa kuin paraskorvaisilla brittiharrastajilla, ja monella rokkisukupolven kasvatilla ylä-äänet katoavat jo ennen viisikymppisiä. (Vanhan ja kuluneen vitsin mukaan erään tunnetun yli 70-vuotiaan helsinkiläisen lintuharrastajan täytyy käydä joka syksy Lågskärillä, jotta hän saisi hippiäisestä vuodenpinnan.)

Meillä oli sirkkalinturetkellä lykkyä matkassa, sillä lopulta oikeassa paikassa tervalepän alaoksilla mesiangervojen seassa vilahti pieni ruskea lintu, josta en ehtinyt itse saada kunnolla kiinni, mutta jonka vieraani uskoi olleen satavarmasti viitasirkkalintu. En tiedä, oliko kyse itsepetoksesta vai todellisesta tuntomerkkien näkemisestä, mutta elishymy oli ainakin leveä ja nauru iloista. Pinna – tick.

Omasta puolestani olen tyytyväinen suomalaiseen viiden aistin pinnakäsitykseen, sillä havaintotilanteista tulee usein sillä tavoin helpompia. Ei ole tarvis tallata luonnonsuojelualueen puolelle eikä tuppautua juuri siihen ainoaan väliin, josta on näkyvyys kosteikolle. Jos näköhavaintoa vaadittaisiin pinnan saantiin, kuinka monella suomalaisbongarilla olisi esimerkiksi kyläpöllönen tai kirjorastas elislistallaan? Tai vuodaribongarilla ruisrääkkä?