Minä en ole musiikkikriitikko, musiikin ammattilainen tai edes kovin monipuolinen musiikin kuluttaja. (Lintuharrastajapiireistä toki löytyisi näitä kaikkia.) En osaa enkä halua arvioida Eelis Raritétin tuotantoa musiikillisesti, enkä esimerkiksi osaa sijoittaa sitä mihinkään tuntemaani rockin kategoriaan. Sen sijaan tahdon tarkastella Eelistä harrastuskulttuurin ilmiönä, sillä siitähän Eeliksen ornirockissa on kyse – ei levyllä ole yritetty tavoitella Billboardin listan kärkisijaa, vaan siinä on kyse täysin uudesta näkökulmasta lintuharrastukseen, karnevalisoinnista ja itselle nauramisesta. Tästä vinkkelistä on samantekevää, onko Eeliksen musiikki hyvää vai huonoa. Se on lintuharrastuksen karnevaali; juhla, jossa ylhäinen ja alhainen vaihtavat paikkaa ja jossa kaikkein pyhimmillekin asioille nauraminen on sallittua.
Karnevaalin kuuluu lyödä kohdettaan kovaa. Onkin totta, että Eeliksen kappaleet tavoittavat jotakin olennaista lintuharrastuksen sisimmästä olemuksesta ja nauravat sille vasten kasvoja. Jokainen työpaikallaan Tiiraa tai Lintutiedotusta selaillut intohimoinen lintuharrastaja tunnistaa varmasti esimerkiksi kappaleen Päästäkää staijaamaan kertojan karuun kohtaloon: …juuri äsken pidin yhden lomaviikon / en nähnyt kuin haapanan siipirikon / tietysti nyt sitten taivas repeää / repeää myös berberi / jos ei ulos päästetä…Vaikka Eeliksen lyriikoilla on kauniisti ilmaistuna vielä hieman matkaa maailman runokärkeen, niin tällaisten tunteiden kuvaaminen muilla kuin taiteen keinoilla on hyvin vaikeaa, ellei peräti mahdotonta.
Myös monen bongarin kaikkeinpyhintä eli elisbongaamista uskalletaan ivata esimerkiksi kappaleessa Hyvästi pinnakärki: sen kertojalla …taisi olla virhe ajo-ohjeissa / olen Oulussa, lintu Muuramessa / … Bongarikaartien vakavat ylipapit eivät varmasti hymyile, mutta jo pelkkä ajatus viisisataa kilometriä ohi ajaneesta bongarista muistuttaa siitä, miten yksinkertaisista nautinnoista bongauksessa on kyse. Samassa yhteydessä kelpaa myös nostaa esiin ikuisesti vaiettu lintuharrastuspiirien kateus ja kostonhimo: … / vielä joskus löydän uuden suomenpinnan / otan kuvan ja ajan lentoon / vielä joskus löydän taiturikultarinnan / enkä ilmoita sitä Lintuverkkoon…
Nykyisin ei ole myöskään sopivaa ilmoittaa julkisesti, että jokin asia elämässä menee perheen edelle (vaikka todellisuudessa menisikin). Siten kappaleen Olen nainut lintubongarin tarina heti papin aamenen jälkeen idänkäkeä bongaamaan lähteneestä sulhasesta kutkutti ainakin minun nauruhermojani. (Todellisuudessa en tiedä yhdenkään lintuharrastajan jättäneen morsiantaan alttarille, mutta sitkeästi elävän huhun mukaan eräs lintuharrastajapariskunta lähti vihkimisen jälkeen suoraan bongaamaan mustanmerenlokkia ennen hääpaikalle menoa.)
Karnevalisointi ei kuitenkaan ole sama asia kuin ironia tai pilkka. Karnevalisointiin kuuluu toki kohteen naurunalaiseksi tekeminen, mutta samalla se kunnioittaa kohdettaan syvästi – muuten karnevaalin jälkeiseen arkielämään paluu ei olisi mahdollista. Se välittyy myös Eeliksen tavassa käsitellä lintuharrastusta: tarpeeksi rakasta asiaa saa pilkata loputtomasti, sillä sydämessään intohimoinen harrastaja rakastaa koko harrastustaan – myös sen niitä piirteitä, joissa ei rationaalisesti tarkastellen ole minkäänlaista järkeä. Olen enemmän kuin iloinen, että joku uskaltaa tarttua lintuharrastukseen ja pilkata sen niin ihania päättömyyksiä niin hulvattomalla otteella kuin Eelis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti