Koskimiehen varjo

Lintuverkossa on taas elvytetty kiistaa viime talvena ilmestyneestä Kaakkurin tarina -kirjasta. Kaakkurilammen kylmentänyttä myrskyä ei voi tässä yhteydessä kuvata kovin yksityiskohtaisesti, mutta kipinä roihulle oli Pertti Koskimiehen Linnut-lehdessä 2/2012 julkaisema kirjan murska-arvostelu, jonka jälkeen asiasta on keskusteltu eri puolilla nettiä. Keskustelu on laajentunut kaakkureista tietokirjan ja luontokuvan ja -kuvaamisen olemukseen. (Tämän sopan seulominen vaatisi tyystin oman blogimerkintänsä, joten suosittelen halukkaita selailemaan Lintuverkkoa sekä luontokuvaajien Koju-sähköpostilistaa ja lukemaan alkuperäisen arvostelun. PiLY:n vastaus kirjasta kirjelmöineelle kaakkurirengastajalle on myös tutustumisen arvoinen.)

En ole lintututkija vaan lintuharrastaja. En tiedä kaakkurin biologiasta juuri mitään. Niinpä minulla ei ole kompetenssia eikä halua ottaa kantaa kaakkurin elintapoihin saati Koskimiehen tutkijankykyihin – enkä edes usko, että niiden analysointi toisi minkäänlaista lisäarvoa omaan blogiyritelmääni. Tiedemies Koskimies ei kiinnosta minua lainkaan, mutta harrastaja, kirjailija ja luonnonrakastaja Koskimies kylläkin; pidettäköön nämä persoonat siis erillään. Korostan vielä erikseen, että en tunne Koskimiestä henkilökohtaisesti, joten tällä kynäelmällä ei ole sen paremmin tekemistä lihaa ja verta olevan, hengittävän ja hikoilevan ihmiskoskimiehen kanssa. Nyt puhutaan tekijästä, ei henkilöstä. 

Koskimies toimi 1990-luvulla Linnut-lehden päätoimittajana muutaman vuoden ajan. Myönnän auliisti, että en pitänyt hänen päätoimittamistaan lehdistä niiden ilmestymisajankohtana. Aika ei ole ollut tässä suhteessa lainkaan armollinen, sillä pidän niistä tänä päivänä entistä vähemmän: en tunnista niistä alkuunkaan suomalaista lintuharrastuskenttää, en silloista enkä nykyistä. Parhaimmillaankin Koskimiehen Linnut-lehti yritti valjastaa suomalaisen harrastuskentän suojelutyön veturiksi ja tutkimuksen hiilivaunuksi; pahimmillaan lehdistä välittyi moralisoiva, ylemmyydentuntoinen ja osan lintuharrastajista täysin unohtava asenne.

Toisaalta arvostan suuresti Koskimiehen kirjallista työtä sekä määrässä että laadussa mitaten. Yritys saada suomalainen tuhatpäinen lintuharrastajajoukko havaintoineen luonnonsuojelurintaman teräsnyrkiksi on äärimmäisen kunnioitettava, vaikka menetelmistä olisikin eri mieltä. Valtava julkaistujen korkeatasoisten kirja-arvostelujen määrä kielii sekä laajasta lukeneisuudesta että täsmällisestä, aikaansaavasta kirjoittajasta.

Koskimiehen puolustukseksi on myös sanottava, että hän kirjoittaa erittäin hyvin – sanoisin jopa kuin enkeli, ellei hän olisi muistanut julistautua ateistiksi. Koskimiehen kielikuvavalinnat ovat pääsääntöisesti onnistuneita, tarpeetonta sääliä ei osoiteta ja tyylikkäitä viittauksia osataan ripotella oikeisiin paikkoihin. Vastaavantasoisia luontoesseistejä on Pohjoismaissa hyvin harvassa.

Kritiikin yllä ei silti ole kukaan, ei Koskimies enkä minä.  Esimerkiksi Koskimies viljelee niin tiheästi esseen ydintä, ranskalaisen Michel de Montaignen tekstilajiin liittämää ehdotonta minäkeskeisyyttä, että se lähentelee jo narsismia. Muuan ystäväni on ivannut, miten Koskimies joka kirjoituksessaan ensin kertoo hiihtäneensä kolmekymmentä kilometriä ja sitten kavunneensa sadalle sääksenpesälle. Sen jälkeen kirjoittaja rupeaa soittamaan totuuden torvea sekä tarjoilemaan voimakkaana kantavaa omaa ääntään. 

Edellinen on tietysti liioittelua, mutta on mukana hiven totuuttakin – montaignelaisen minäkeskeisyyden ydin ei ole yhden subjektiivisen näkökulman valinta ja siinä pysyminen, vaan oman näkökulman tiedostaminen, jatkuva kyseenalaistaminen ja kritisointi. Montaignen minäkeskeisyys kysyy jatkuvasti mitä minä tiedän – ei koskaan julista tietävänsä jotakin ehdottomasti. Koskimiehen minäkeskeisyys sen sijaan luo sohvalla lojuvalle lukijalle mielikuvan, että oikea luontoharrastaja sovittelisi tälläkin hetkellä tolppakenkiä jalkaan tai vähintäänkin istuisi polkupyörän satulassa matkalla yölaulajaretkelle. Reaalimaailmassa pitää kuitenkin muistaa, että moni lintuharrastaja on työvuorolistojen, asuntolainan ja kellokortin vanki, joka käyttää vähät vapaahetkensä mieluummin Viikin pelloilla tai Porkkalan kärjessä rentoutuen kuin laskemalla linjaa läpi lintuköyhän, hetteikköisen suon.

Entäpä sitten esseessä usein sormien läpi katsotut mutta silti argumentointivirheenä pidetyt ad hominemit, joita Koskimies tämän tästä epäilemättä tietoisesti iskee tiskiin? Onko aivan varma, että nimeltä mainitulla toimittaja-harrastajalla tai ”uuskuvaajalla” ei voi olla tarjottavana mitään uutta näkökulmaa kaakkuria vuosikaudet tutkineelle konkarirengastajalle vain sillä perusteella, että hän ei ole tutkija eikä hänen kirjansa täytä tietokirjan vaatimuksia? Koskimiehen mielestä jyrkästi ei; hänen tapanaan on lisäksi esittää tällaiset mielipiteet tiukkoina totuuksina.  Se voi toki sopia kritiikin kaltaiseen vaikuttamaan pyrkivään tekstilajiin, mutta ajatus on periaatteen tasolla kovin vieras minun käsitykselleni vapaasta tieteestä. Ovatko vain tutkimukseen keskittyvät lintuharrastajat oikeita harrastajia? Siihenkö harrastajan on pyrittävä: esikuvalliseksi, tiettyyn lajiin tai tiettyyn tutkimuksen osa-alueeseen keskittyneeksi amatööritutkijaksi?

Ymmärrän hyvin Koskimiehen korostaman esikuvallisuuden yhteiskunnallisen vaikuttamisen kannalta. Luonnonsuojelijoilla ei ole vaikutusmahdollisuuksia, jos oma pesä ei ole kunnossa ja osoiteta jatkuvasti omalla toiminnalla, että luontoa ja elämää rakastetaan ja kunnioitetaan kaikissa olosuhteissa. Tämä johtaa erään tulkinnan mukaan siihen, että lintuharrastajan on oltava esikuva, joka alistaa itsensä suuremmalle päämäärälle.  En pidä itseäni yltiöindividualistina, mutta silti tämä saa niskakarvani pystyyn. Tavallisen harrastajan syyllistäminen on väärä ja vahingollinen polku.

On ilmeistä, mistä Koskimiehen toitottama esikuvallisuus on peräisin. Se juontuu syväekologiasta, arvatenkin tarkemmin Pentti Linkolan, tunnetuimman suomalaisen syväekologin ja lintuharrastuksen grand old manin ajattelusta. Esimerkiksi Rengastajan käsikirjan luvussa Rengastaja ja elämä (1984) Linkola kirjoittaa näin: ”… luonnonystävällä me tarkoitamme valioyksilöä, poikkeusyksilöä, joka pyrkii erottautumaan siitä maapallon tuhoamiseen tähtäävästä sodasta, jota hänen lajitoverinsa käyvät kaikilla rintamanosilla. Valioyksilön, vastuuntuntoisen ihmisen on kaikissa toimissaan, joka sormenkoukistuksella, kysyttävä tekojensa oikeutusta.”


Useimmille kaakkurikeskustelua seuranneille lienee tullut selväksi, että siinä ei ole enää pitkään aikaan ollut kyse kaakkureista. En pidä todennäköisenä, että kyse olisi sen paremmin tietokirjan tai valokuvan autenttisuudesta tai merkityksestä, vaikka niistäkin on puhuttu ummet ja lammet.  Pohjimmiltaan kyse on siitä, mitä on oikea lintuharrastus ja mitä luontoharrastajalta voidaan vaatia. Onko lintuharrastajan oltava valioyksilö, jonka tehtävänä on olla esikuva maallikoille? Onko todellisen lintuharrastajan oltava syväekologi, joka kilvoittelee kohti parempaa maailmaa? Koskimiehen vastaus on absoluuttinen kyllä; itse en olisi siitä lainkaan niin varma, vaikka joutuisinkin avaamaan samalla portin hedonismisyytöksille.


Minua pelottaa käynnissä olevassa keskustelussa se, että joku sanoo tietävänsä, mitä todellinen lintuharrastus on ja mitä se ei ole. Minulla ei nimittäin ole siitä hajuakaan, vaikka olen yrittänyt pohtia asiaa kohta parikymmentä vuotta.  Yhdestä äärinäkökulmasta katsoen Koskimies on huutavan ääni korvessa, oikean tien näyttäjä ja Suomen luonnonsuojelun toivo. Toisesta näkökulmasta Koskimies on väärä profeetta, joka repii meikäläistä jo muutenkin hajanaista lintuharrastuskenttää entistä pahemmin palasiksi pilaten samalla kaikki reaaliset vaikutusmahdollisuudet. Lopputulos lienee arvioitavissa vasta vuosikymmenien kuluttua.