Posti kulki pitkästä aikaa kiinnostavimman lintukirjan. Nimensä mukaisesti se käsittelee lintuja, joita ei enää ole. Kyseessä on Julian P. Humen ja Michael Waltersin teos Extinct Birds, joka esittelee kaikki viimeisten 700 vuoden aikana sukupuuttoon kuolleet lintulajit.
Netti on täynnä sivuja, joilla kerrotaan yksityiskohtaisesti muuttokyyhkyn, siivetönruokin, dodon tai rämetulikärjen sukupuutoista, joten en aio retostella niillä tässä. (Oman korteni sukupuuttopornon kekoon olen jo kantanut kirjoittamalla wakenluhtakanasta.) Massiivisten romahdusten sijaan kirjan havahduttavin anti oli ainakin minulle sen ymmärtäminen, miten vähän valtaosasta sukupuuttoon kuolleita lajeja tiedetään. Suurin osa kadonneista lajeista on elänyt melko suppealla alueella, esimerkiksi jollakin pienellä Tyynenmeren saarella, ja niiden kato on ollut ihmisvaikutuksen alettua varsin nopea. Ainutkertaisista lajeista on jäänyt jäljelle vain muutama tomuttunut museonahka, eikä niiden elintavoista tiedetä juuri mitään.
Minun mielenlaatuuni vetosi erityisesti kirjan toinen osa, jossa käsitellään hypoteettisia lintuja. Ne tunnetaan vain yksittäisistä nahoista, puutteellisista kuvauksista, maalauksista tai oudoista luu- ja höyhenlöydöistä. Osa niistä on hyvin suurella varmuudella virheellisiä; esimerkiksi Pennsylvaniasta 1834 talletettu ja John James Audubonin kuvaama Spiza townsendi on lähes varmasti outo preeriakardinaalin värimuunnos. (Tämä pseudolaji on ehtinyt muuten saada BirdLife Suomen virallisen suomenkielisen nimenkin: se on viherpreeriakardinaali.)
Hypoteettisten lintulajien listassa on silti kutkuttavan monta kiehtovaa tapausta. Mikä on argusfasaanin kaltainen Argusianus bipunctatus, josta on säilynyt vain yksi käsisulka? Entä mikä petolintu on ollut Floridan Sarcorhamphus sacer, josta on jäljellä vain William Bartramin kuvaus ja yksi kehno maalaus, molemmat 1700-luvulta? Tai tahitilainen Porzana nigra, josta on jäljellä vain kaksi maalausta?
Kaiken masentavuuden keskellä kirjan hypoteettisten tapausten luettelon päätöksessä on häivähdys toivoa. Listan toiseksi viimeinen laji on nimittäin tiibetinvuoripeippo (Sillem's Mountain Finch, Leucosticte sillemi), josta tunnettiin aiemmin vain hollantilaisen retkikunnan vuonna 1929 tallettamat yksilöt. Vuonna 2012 tiibetinvuoripeippo löydettiin kuitenkin uudelleen ja onnistuttiin jopa valokuvaamaan noin 5000 metrin korkeudessa Kiinan vuoristossa. On siis yhä vähäinen mahdollisuus, että jokin muukin sukupuuttoon kuolleeksi tuomittu lintu voi sinnitellä elossa katveessa ihmissilmältä.
1 kommentti:
Itsekin sain opuksen jokin aika takaperin. Vaikka tiesinkin saarten lintufaunan kärsineen suhteettomasti ihmisvaikutuksesta, oli silti hitusen järkyttävää lukea kadonneen avifaunan levinneisyydestä: Indonesia, Uusi-Seelanti, Polynesia, Guam, Havaiji, Uusi-Seelanti, Chatham...
Havaijilainen maamyyräankka oli mun suosikki.
Lähetä kommentti