Valkokankaan vuodenpinnaennätys

Suuresta lintuharrastuselokuvasta The Big Year (suomeksi Posketonta bongausta) tuli yksi vuoden 2011 suurimmista flopeista. 41 miljoonan dollarin budjetti ja konkarinäyttelijät Jack Black, Steve Martin ja Owen Wilson eivät sen kummemmin houkutelleet yleisöä lippuluukuille kuin lumonneet kriitikoitakaan. Suomessa elokuva päätyi suoraan DVD-levitykseen ilman teatterikierrosta. Elokuvasta ei ehkä ole klassikoksi, mutta lintuharrastajan kannattaa kuitenkin nähdä se.

Tarina keskittyy kolmen miehen ympärille: Brad Harris (Black) on ydinvoimalan turvallisuuspuolella työskentelevä  lintuharrastaja, joka yrittää saada ryhtiä elämänsä epäonnistumisiin tekemällä Pohjois-Amerikan vuodenpinnaennätyksen. Samana vuonna vuodenpinnaennätystä - elämänsä suurta haavetta lapsuusvuosista lähtien - tavoittelee myös liikemies Stu Preissler (Martin), joka yrittää vaihtelevalla menestyksellä jäädä eläkkeelle rakentamansa valtavan bisnesimperiumin johdosta. Kenny Bostick (Wilson) taas on aiemman pinnaennätyksen haltija, korskea bongariori, joka on valmis puolustamaan ennätystään vastoin lukuisia vaimolle annettuja lupauksia. Elokuvassa on myös aimo joukko pikkunäppäriä viittauksia, jotka tosin aukenevat toisinaan huonosti eurooppalaiselle katsojalle (alkaen siitä, että Brad on samanlaisessa työssä kuin piirrossarjojen tunnetuin luuserihahmo Homer Simpson).

Vaikka elokuvan aihe on melko mekaaninen vuodenpinnaennätyksen teko kommelluksineen, iloineen ja suruineen, pinnoineen ja mäherryksineen, niin sen teema on äärettömän kunnianhimoinen: mitkä ovat ne asiat, jotka tekevät ihmiselämästä elämisen arvoisen? Yhden käden sormilla voi laskea sellaiset elokuvat, jotka ovat tätä teemaa kiitettävästi käsitelleet ilman sortumista naiiviin optimismiin, moraalisaarnaan tai turhaan vaikeaselkoisuuteen - Frank Capran Ihmeellinen elämä tulee parhaana onnistujana mieleeni. Teeman valinta lienee myös syy Poskettoman bongauksen floppaukseen, sillä vaikka lintuharrastaja saisi teemasta kiinni, niin elokuvan syvimmät tasot tuskin avautuvat tavalliselle katsojalle.

Mikä linnuissa voisi muka olla niin kiehtovaa, että niistä voitaisiin johtaa elämän tarkoitus? Lintumaalari-ikoni Roger Tory Peterson muotoili lintujen vetovoiman näin teoksessa Birds Over America:

"Me ihmiset keksimme järjestelmiä; sosialismin, fasismin, kommunismin ja kapitalismin. Ne halveksivat toinen toistaan. Silti... niillä on yhteinen uskontunnustus: pelastus koneiden kautta. Kun nämä järjestelmät osoittautuvat falskeiksi, niin onko enää mikään ihme, että ihmisten havaitessa yhteiskunnan synteettisen olemuksen he kääntyvät luontoon päin? Onko mikään ihme, että hulluksi tulleessa maailmassa linnut ovat niin suosittuja? Linnut ovat ehkäpä kaikkein puhuttelevin todellisuuden ilmentymä."

Kyynikko voisi todeta, että Petersonia soveltamalla lintuharrastuksen suosiosta saisi mainion yhteiskuntamittarin: mitä enemmän lintuharrastajia, sitä huolestuttavammin ovat asiat. Petersonin puheenvuorossa piilee kuitenkin totuuden siemen, sillä elämän tai todellisuuden syvään kokemiseen tarvitaan usein ulkoinen ärsyke. Parhaimmillaan linnut tarjoavat häivähdyksen jostakin, jota ei voi sanoin kuvailla ja joka mullistaa ihmisen kokemusmaailman niin, että samaa tuntemusta haluaa tavoitella kerrasta toiseen. Se on myös vuodaribongauksen vetovoima. Jos bongari ei tunne elävänsä rikottuaan vuodenpinnaennätyksen, niin ei sitten milloinkaan.

Elokuvan yksi huippukohta oli jakso Aleuttien läntisimmällä saarella Attulla, missä bongareiden listalle tupsahteli toinen toistaan eksoottisempia euraasialaisia siivekkäitä. Jokainen edes viikon jakson rarisaarella viettänyt tietää sen tunteen, kun ymmärtää kerrankin olevansa oikeaan aikaan oikeassa paikassa ilman stressiä töistä, perheestä tai naapurien keskinäisestä kilvoittelusta, ja pystyy uppoutumaan vain ja ainoastaan lintujen tarkkailuun. Parhaimmillaan mantereelle palaaminen ei ole edes mahdollista ennen hakuveneen saapumista, kun kännykkä ei kuulu ja kannettava tietokone hakee turhaan verkkoa. Ei ihme, että Attu-jakson suurenmoisimman kohtauksen taustamusiikiksi oli valittu Coldplayn Viva La Vida. Äärimmäisen lähelle todellisuutta, äärimmäisen lähelle elämän kaikkivoipaisuutta ja ihmettä ei pääse kuin synnytyssalissa tai rarisaarella.

Alaviitteenä voisi mainita, että lisäksi mieltäni lämmitti lintuharrastajien keskinäisen solidaarisuuden kaunis kuvaus. Vaikka Bostick käyttäytyy röyhkeästi sekä bongarikollegoja että ei-lintuharrastajia kohtaan, laiminlyö vaimoaan ja on monilla tavoin tarinan konna, niin lintujen suhteen hän ei harrasta epäreilua peliä. Ei vääntämistä, ei vääriä hälytyksiä. Tämä sanaton rehellisyyssääntö tuntuu todellisuudessakin olevan monelle ei-lintuharrastajalle vaikea ymmärtää.

On hieman epäreilua, että kunnianhimoisia teemoja käsittelevien komedioiden aika tuntuu olevan ohi. Viime vuosina eniten dollareita on kääritty mukatuhmilla pieru- ja seksisarjakomedioilla kuten American Pie ja Kauhea kankkunen. Kammottavasta suomenkielisestä nimestään huolimatta Posketonta bongausta on paras lintuharrastuksesta laadittu elokuva, ja muidenkin ornien kuin televisio- ja elokuvapinnojen listaajien kannattaa ehdottomasti katsoa se.