Kun Buster Keaton ei riitä

Lintuharrastusta mainostetaan kaikille sopivaksi hauskaksi ja leikkimieliseksi harrastukseksi. Tässä vaiheessa niskakarvojen pitäisi jo nousta pystyyn: jos jotakin kutsutaan leikkimieliseksi, se on todellisuudessa kaikkea muuta. Jos keskitytään tarkkailemaan sitä, millainen kuva suomalaisesta lintuharrastuksesta annetaan lehdissä, blogeissa ja muissa harrastuskulttuurin ilmenemissä, niin tulos on lohduton: lintujen tarkkailu on suurin piirtein yhtä innostavaa kuin vedenalainen korinpunonta tai tiiliskivien keräily - eittämättä Suomen viiden tylsimmän harrastuksen joukossa.

Jokin tässä mättää. Kuten jokainen lajia harrastanut tietää, niin lintuharrastus on nimittäin enemmän kuin hupaisaa. Käydään kavereiden kanssa kaljalla ja määritysilloissa, nauretaan ajomatkalla bongauspaikalle vedet silmissä tai heitetään staijikalliolla niin hersyvää herjaa, että kiikarit eivät pysy silmillä. Juuri tämä sosiaalisen mikrotason hauskuus on monelle se seikka, jonka ansiosta jaksetaan käydä retkillä tutussa kaveriporukassa ja nauttia varhaisaamun ulkoilmasta räntäkuuroineen ja auringonnousuineen.

Sitä ihmeellisempää on, että mielikuva lintujen tarkkailusta tuntuu kuivemmalta kuin marokkolainen hiekkapaperi. Usein tämä liittyy yhdistysten toimintaan: halutaan olla lintutieteellisiä yhdistyksiä vaikka todellisia vaikutusmahdollisuuksia ei olisikaan. Onpa joukossamme myös muutamia harrastajia, jotka kokevat velvollisuudekseen tämän tästä muistuttaa bongausreissuilla poltetun bensiinin saatanallisuudesta ja julistaa todellisen lintuharrastajan olevan esimerkillinen ja mielellään risupartainen übermensch, joka vain omalla esimerkillään näyttää todellisen luonnonsuojelun arvon.

BirdLife Suomen Tiira- ja Linnut-lehtiin on toki keksitty kaikenlaisia pikkuhauskoja interaktiivisia palstoja, mutta varsinaista harrastushuumoria ne eivät tarjoa. Paikallisyhdistysten lehdistä huumorin hakeminen on haasteellista jo senkin takia, että monet paikallislehdet ovat kuolinkouristuksissaan hylänneet monipuolisen sisällön tavoittelun ja rajannneet julkaistujen sivujen määrää, vaikka ilahduttavia poikkeuksia toki löytyy silloin tällöin. (Tieteellistä Ornis Fennica -lehteä en uskalla tässä edes kunnolla mainita, kun Pentti Linkolakin haukkui sen Tringa-lehden haastattelussa kuivuuden perikuvaksi.)

Lintuharrastushuumorin pioneereja toki on joitakin. Eelis Raritétille olen uhrannut kokonaisen blogimerkinnän.  Ornimisen sietämätön keveys -kirja on alan itseoikeutettu klassikko, mutta myös Tero Ilomäen hersyvät petolintujulkaisut Merta Karta ja Kaksi ornia täytyy mainita erikseen. Ilomäen erikoisuutena on kuivan asiadatan yhdisteleminen kaunokirjalliseen kehykseen. Esimerksi Kaksi ornia -opuksessa on esitetty Ilomäen kaikki petolintuhavainnot Kymenlaaksosta vuosikausien ajalta, mutta katsausartikkelin sijaan ne käydään läpi kirjeromaanin muodossa. Tarina rönsyilee kuin Francois Rabelais'n Pantagruelissa konsanaan.

Lintublogeissa tosikkomaisuus näkyy kaikkein ilmeisimmin. Olipa kyse sitten kuva- tai retkiblogista, niin kyllä kerrotaan kahvittelusta Nauvossa, keltasirkkuparven tarkastamisesta mäntysirkun toivossa ja aaltojen pärskimisestä rantakivikossa, mutta harrastuksen hauska sosiaalinen puoli pysyy tabuna. Missä on muistelut siitä, miten viidensadan ajokilometrin jälkeen myöhästyttiin rarista 30 sekuntia? Kuka kertoisi siitä, miten pikkupoikina näytettiin maanomistajalle keskisormea, livahdettiin linturetkelle sotilasalueelle ilman kulkulupia tai käytiin sontimassa mökkiläisten huussiin kesken linjalaskennan? Missä päin internetin ihmemaata voitaisiin julkaista harrastuskentän mehevimmät juorut ja päivitellä niitä yhdessä?

Tsemppipalkinnon hauskoista sanavalinnoista uskallan myöntää Kari Lahtelan Sokea kukko -blogille, mutta vastaani on tullut vain yksi todella humoristinen kotimainen lintublogi eli Bad-Ass Birder. Blogin kommenttikenttä on samalla todiste siitä, miten vakavana lintuharrastuksesta kirjoittamista pidetään, sillä joukossa on useita, jotka  ilmiselvästi ovat ottaneet kirjoittajan tosissaan. Nimimerkin takana pysyttelevä kirjoittaja on todellisuudessa umpitrolli, jonka tavoite on saattaa tosikot takajaloilleen ja vieläpä onnistuu siinä tämän tästä.

Tälläkin kertaa Iso-Britannia kelpaa mallimaaksi. Rengastuspuolella oppia voisi ottaa vaikkapa Grampian Ringing Groupin asenteesta, joka ilmenee parhaiten vaikkapa Are You Tired of Tit Shit -videosta. Toinen esimerkki humoristisesta mutta silti äärimmäisen tarkasta ja linnuille uskollisesta asenteesta on Punkbirder, jonka retkikertomus Suomesta on suositeltavaa luettavaa kaikille Pohjois-Suomessa lintujen perässä liikkuneille.

Jos lukija ei vielä ymmärtänyt paradoksaalista itseironiaani, niin väännän sen lopuksi vielä rautalangasta: kirjoitan tässä kuolemanvakavasti siitä, miten suomalaiset lintuharrastajat tuppaavat antamaan lintuharrastuksesta kuolemanvakavan kuvan. Minulla on siis valtava malka omasta silmässäni, mutta sanomaani sen ei pidä sumentaa. Otetaan oppia elokuvahistoriasta ja Buster Keatonista - miehestä, joka sai hymyilemättä yleisön röhönauruun. Se onnistuu myös meiltä.