Jumala armahtaa, DNA ei!

Viitisentoista vuotta sitten lintuharrastajatkin rupesivat käyttämään kolmea legendaarista kirjainta arkipuheessaan: DNA, deoksiribonukleiinihappo. Molekyylibiologisesta tasosta ei tavallinen kiikarikaula tiennyt juuri mitään, mutta siitä ennustettiin viisastenkiveä lajistatuskysymyksiin. Vihdoinkin saataisiin varma tieto, onko humei oma lajinsa vai taigauunilinnun alalaji! Haileanharmaaselkäiset selkälokit saataisiin lopultakin määritettyä itäisiksi tai läntisiksi, ja keltavästäräkin alalajeista tajuttaisiin varmasti pian paljon enemmän.

DNA ei kuitenkaan osoittautunut oikotieksi onneen. Jo muutaman vuoden kuluttua alkoi näyttää siltä, että se ei ollut oikotie lainkaan, vaan polku täysin toiseen suuntaan. Molekyylitason lajimääritys itse asiassa rapautti käsitystä perinteisestä lajista ja herätti jopa kysymyksen, onko lajin aina oltava määritettävissä myös ulkoisista tuntomerkeistä, joihin lintuharrastajat ovat perinteisesti luottaneet. Sinänsä ilmiö on tuttu ja universaali: joka tietoa lisää, se tuskaa lisää.

Kaksi ja puoli vuosisataa sitten silloisen huipputaksonomin, Carl von Linnén hierarkkinen lajikäsitys oli selvä: ylinnä oli Jumala, seuraavana Linné, sitten ihmiset, joiden jälkeen tuli koko joukko muuttumattomia lajeja. Nykyharrastajan on helppo vinoilla tälle dogmaattisuudelle, mutta aikanaan Linnén binäärinimistö oli todella suuri mullistus. Ja se kesti hyvin yli kaksisataa vuotta.

Nykylintuharrastajan näkökulmasta uusi lajikäsitys on tuonut kuitenkin erikoisia ongelmia, ja kaipailevatpa jotkut takaisin Linnén staattiseen tilaan. Esimerkiksi ns. Haliaksen hulluilla päivillä Hangossa kesäkuussa 2007 verkoista saatiin outo tiltaltti. Äänet, vääränvihreä väri ja pyydystetystä linnusta otetut mitat vihjasivat kaikki vastikään omaksi lajikseen erotettuun Phylloscopus ibericukseen, Pyreneiden niemimaalla esiintyvään iberiantiltalttiin. Käsittelyn ja valokuvaamisen yhteydessä linnusta irronneet höyhenet otettiin talteen ja toimitettiin analysoitavaksi Ruotsiin.

Lopputulos oli hämmentävä: vaikka ulkoisten tuntomerkkien perusteella lintu olisi (luultavasti) voitu hyväksyä iberiantiltalttina, niin DNA paljasti siihen lurahtaneen myös collybita-alalajin tiltalttia, jota tosin sitäkään ei ole hyväksytysti Suomessa havaittu. Anonyymi lintuasemarengastaja totesikin tapauksesta kuultuaan: "no, eipähän tarvitse enää koskaan höyhennäytteitä kerätä".

Lintuharrastus keskittyy tavallisesti lajeihin, vaikka toki alalajeista keskustellaan, niitä yritetään määrittää maastossa ja käyvätpä jotkut niitä jopa bongaamassakin. Sikäli on huvittavaa, että Haliaksen tiltaltissa oli sekaisin sekä Suomessa tapaamatonta lajia että alalajia - ja silti se ei aiheuttanut mitään muutoksia Suomen listoille, ei sen enempää laji- eikä alalajitasolla.