Syyslaulu

Kahta samanlaista syksyä ei ole. Puhutaan toiste ilmastonmuutoksesta, mutta nyt tarkoitan syksyä sen perimmäisessä eli linnustollisessa mielessä. Jonakin syksynä on järjettömästi pyrstötiaisia, toisinaan taas taivaat peittävin parvin pähkinähakkeja. Aivan samoin tulee syksyjä, kun ei tunnu olevan mitään erikoista, vain korkeintaan jokin pieni taviokuurnavaellus tai tavallista enemmän punajalkahaukkoja.


Tämän syksyn hittituote on ollut pohjantikka. Huonosti merta ylittämään lähtevänä lajina eniten yksilöitä on nähty tuttuun tapaan rannikon niemenkärkien tienoilla. Ainakin Hangon lintuasemalla ja Kristiinankaupungin Siipyyssä on jo lähestytty maagisen sadan päivässä havaitun yksilön määriä.


Jokainen lintuharrastaja tietää, että tavallinenkin voi olla kiinnostavaa: talvisen tiaisparven ruokailun seuraaminen on parhaimmillaan mahtava kokemus, ja samalla tavoin kadulla kävelevän variksen puuhailuiden tarkkailu voi tuottaa hurjan elämyksen. Pitää olla pirun kiihkeä pinnanikkari, jotta saa kiksejä vain omille kotinurkille harvinaisista lajeista, ja silloin ollaan jo lähellä harrastuksen vaihtumista: jos rareja näkee tarpeeksi, ne eivät enää olekaan rareja.


Tästä huolimatta on ilmiselvää, että erilaisuus on arkisen lintuharrastuksen keskeisiä iloja. Muutos on mielenkiintoista. Lintutilanne muuttuu koko ajan, ja joka syksy, joka viikko ja jopa joka päivä poikkeavat edellisistä. Hauskaa on myös se, että ajan kanssa oppii tekemään tavallisista lajeista negatiivisia havaintoja: miksi tänä vuonna ei olekaan viherpeippoja? Mihin orapihlaja-aidassa pyörineet varpuset ovat kadonneet? Miksi Kauppatorilla onkin vain pari harmaalokkia?


Tämä syksy jää historiaan ainakin runsaiden pohjantikkojen, taigauunilintujen ja idäntiltalttien takia. Toisaalta ensi syksystä ei tiedä vielä kukaan, mikä tekee lintuharrastuksesta mielettömän jännittävää.