Tämän hetken parhaana pidetystä kenttäoppasta eli Lintuoppaasta (Svensson et al.) ilmestyi keväällä uusi painos. Suuri osa kuvatauluista on maalattu tai ainakin aseteltu uusiksi, tekstiä on tarkennettu ja tapaamiskerrat laskettu uudelleen. Sivuja on 40 enemmän kuin vanhassa, joten muutokset eivät ole suinkaan kosmeettisia. Kuvataulujen tai tekstiosuuksien uudistaminen ei kuitenkaan ole saanut ansaitsemaansa huomiota, vaan päähuomio on kiinnittynyt yhteen seikkaan: tieteellisten nimien päivittäminen on saanut aikaan myrskyn tai ainakin navakanpuoleisen hiivarin vesilasissa.
Suomalaisen lintuharrastuskulttuurin erikoispiirteisiin on kuulunut taaja tieteellisten nimien käyttö, ja suurin osa ennen 2000-lukua aloittaneista lintuharrastajista osannee Suomessa tavattujen lintulajien tieteelliset nimet. Kansainvälisesti tarkastellen tämä on poikkeuksellista: oikeastaan vain Ruotsissa on viljelty taajasti tieteellisiä nimiä myös harrastajien parissa, mutta esimerkiksi Brittein saarilla, USA:ssa ja Saksassa harrastuskuvioissa on käytetty lähinnä kansankielisiä nimiä. Syitä tähän omituisuuteen ei ole löydetty, vaikka niitä on etsitty vuoroin kaksikielisyydestä, tosikkomaisesta kansanluonteesta ja tieteellisyyden illuusiosta suomalaisessa lintuharrastuksessa.
Siksipä ei ole ihmeellistä, että sukunimimuutokset ovat herättäneet kelpo keskustelun. Esimerkiksi teeren ja punakottaraisen kohdalla on palattu vuosikymmeniä sitten käytettyyn sukunimeen, kun taas osa sukunimistä on täysin uusia (mm. kultarintojen Iduna-suku) ja osa taas vain amerikkalaisten taksonomien aiemmin käyttämiä (mm. jalohaikaran Casmedorius). Valtaosa kannanotoista on ollut konservatiivisia, mutta muutamat ovat tervehtineet ilolla uusien tuulien tuomista vakiintuneena pidettyyn systematiikkaan.
Keskustelua ei ole lainkaan helpottanut se, että tunnustettua ja yleisesti hyväksyttyä systemaattista luokittelua ei tällä hetkellä Euroopassa ole. Brittiläiset, ranskalaiset ja hollantilaiset tutkijat seurailevat lajien sukulaisuusluokittelussa kukin omia polkujaan, ja käsitykset lintusuvun luonteesta vaihtelevat paljon. Harrastajan kannalta on tietysti turhauttavaa, että mahdollisesti kymmenien vuosien takaa tutut nimet suin päin muutetaan, mutta toisaalta lintuharrastuksessa on auliisti otettu käyttöön kunkin hetken uusinta optiikkaa ja määritystietoutta. Miksi sitten selkä pitäisi kääntää uudelta systemaattiselta tietoudelta?
Lohdutuksen sanana on tarpeen muistaa, että loppujen lopuksi sukunimien muuttelu ei tavallisen lintuharrastajan elämää juuri hetkauta. Talvinen tiaisparvi tarkastetaan yhtä säntillisesti, olipa tarkastelun alla pelkkiä Paruksia tai Periparuksia, Poecieleja ja Cyanisteksia. Tunturipöllö on uljas näky riippumatta siitä, tahtooko luokitella sen Buboksi vai Nycteaksi. Olankohautuksella asiaa ei silti ole syytä sivuuttaa, sillä monen harrastajan riemu piilee havaintojen tekemisen ohella niiden luokittelemisessa. On elämänpinnoja, vuodenpinnoja, ruokinnalla käyviä lajeja tai vaikkapa vain retkipinnoja. Tutkijankaan ei sovi aliarvioida harrastajan sinänsä inhimillistä luokittelutarvetta.
perjantai 4. kesäkuuta 2010
tiistai 16. maaliskuuta 2010
Nyt eletään lifestyle-aikaa
Uusimmassa Linnut-lehdessä oli historiallinen juttu. Koskaan aikaisemmin ei suomalainen valtakunnallinen lintuharrastuslehti ole julkaissut lifestyle-juttua henkilöstä. Tälläkin kertaa se tosin oli pinnallisin puolin naamioitu lintupaikkaesittelyksi.
Muutos on iso. Vielä Pertti Koskimiehen päätoimittajakaudella 1990-luvulla lehti yritti tosissaan profiloitua popularisoidun lintutieteen ja harrastajavoimin toteutettavien seurantaprojektien saralle. Nyt BirdLife on tehnyt selvän pesäeron: tiedettä julkaistaan Ornis Fennicassa, Linnut-vuosikirjassa ja tarvittaessa erikoisjulkaisuissa, mutta Linnut-lehti on jätetty harrastukselle.
Heidi Björklundin kirjoittama juttu oli syväsukellus helsinkiläisen Pekka Komin yhteen lempiretkipaikkaan, Porkkalan kärkeen. Samalla siinä päästettiin Pekka ääneen muistoineen ja kokemuksineen, pohdittiin kärkibongarin arkea ja keväisen muuttolinnuston ihmeitä. Lintuharrastusta ei ole olemassa ilman lintupaikkoja, joten lifestylen kytkeminen paikkaesittelyyn on sekin perusteltua.
Syitä ja esikuvia harrastuslehtien lisääntyneille lifestyle-osioille voi hakea kotimaisesta naistenlehdistöstä, Retki-lehdestä tai vaikkapa Suomen Luonnosta, mutta myös ruotsalaisista ja muista eurooppalaisista lintulehdistä. Esimerkiksi suomalaisesta Dick Forsmanista ehditty jo julkaista syvähaastattelu merkittävässä lintuharrastuslehdessä - ruotsalaisessa Roadrunnerissa.
Muutos on iso. Vielä Pertti Koskimiehen päätoimittajakaudella 1990-luvulla lehti yritti tosissaan profiloitua popularisoidun lintutieteen ja harrastajavoimin toteutettavien seurantaprojektien saralle. Nyt BirdLife on tehnyt selvän pesäeron: tiedettä julkaistaan Ornis Fennicassa, Linnut-vuosikirjassa ja tarvittaessa erikoisjulkaisuissa, mutta Linnut-lehti on jätetty harrastukselle.
Heidi Björklundin kirjoittama juttu oli syväsukellus helsinkiläisen Pekka Komin yhteen lempiretkipaikkaan, Porkkalan kärkeen. Samalla siinä päästettiin Pekka ääneen muistoineen ja kokemuksineen, pohdittiin kärkibongarin arkea ja keväisen muuttolinnuston ihmeitä. Lintuharrastusta ei ole olemassa ilman lintupaikkoja, joten lifestylen kytkeminen paikkaesittelyyn on sekin perusteltua.
Syitä ja esikuvia harrastuslehtien lisääntyneille lifestyle-osioille voi hakea kotimaisesta naistenlehdistöstä, Retki-lehdestä tai vaikkapa Suomen Luonnosta, mutta myös ruotsalaisista ja muista eurooppalaisista lintulehdistä. Esimerkiksi suomalaisesta Dick Forsmanista ehditty jo julkaista syvähaastattelu merkittävässä lintuharrastuslehdessä - ruotsalaisessa Roadrunnerissa.
keskiviikko 10. maaliskuuta 2010
Ensimmäinen kiuru
Tutun lastenrunon (jota en rupea tässä hokemaan) mukaan kiurun tulosta on kuukausi kesään. Kun yhdistetään runon logiikka YLE:n logiikkaan, saadaan kesän tulopäiväksi 8.4.
Lintuharrastajien helmasynti eli kateus nostaa silti päätään, sillä alkuperäishavainnon mukaan 12 kiurun parvi istui sähkölangalla, mitä kiurut harvemmin tekevät. Mene ja tiedä - joka tapauksessa tuon jälkeen muuttavia kiuruja on jo havaittu siellä täällä.
Tuo mainitsemani lastenruno on muuten sikäli mainio, että siitä tunnetaan kaksi eri varianttia. Kiuru, peipponen ja pääskynen ovat molemmissa paikoillaan, mutta tunnetumman västäräkkiversion tilalla on toisinaan kivenviha. Kansannimet tunteva lintuharrastaja saattaa hämmästyä toistoa, sillä kivenvihalla on kansan suussa tarkoitettu useimmiten kiurua.
Lintuharrastajien helmasynti eli kateus nostaa silti päätään, sillä alkuperäishavainnon mukaan 12 kiurun parvi istui sähkölangalla, mitä kiurut harvemmin tekevät. Mene ja tiedä - joka tapauksessa tuon jälkeen muuttavia kiuruja on jo havaittu siellä täällä.
Tuo mainitsemani lastenruno on muuten sikäli mainio, että siitä tunnetaan kaksi eri varianttia. Kiuru, peipponen ja pääskynen ovat molemmissa paikoillaan, mutta tunnetumman västäräkkiversion tilalla on toisinaan kivenviha. Kansannimet tunteva lintuharrastaja saattaa hämmästyä toistoa, sillä kivenvihalla on kansan suussa tarkoitettu useimmiten kiurua.
lauantai 6. maaliskuuta 2010
Ornitologista aritmetiikkaa
"Miten noita lintumääriä voi laskea?" kuuluu perusmaallikkokysymys lintuja laskevalle harrastajalle. Helposti. Sen kun laskee, yksittäin, kaksittain tai suuremmissa yksiköissä. Merenlahdella ruokailevan satapäisen haapanatokan pystyy laskemaan luotettavasti yksin yksilöin, kun taas suuret alli- tai sepelhanhiparvet pitää laskea kymmenen, viidenkymmenen tai sadankin linnun ryhmissä. Tällöin tulos on tietysti enemmän tai vähemmän likiarvo.
Määrien arviointia voi harjoitella valokuvista. Tanskalaisilla on myös lystikäs peli lintuharrastajille, jotka tahtovat harjaannuttaa parvikoon arviointitaitojaan.
Erikoinen piirre suomalaisessa staijauskulttuurissa on parvikokojen yliarvioinnin karttaminen ruton lailla. Jos sadan linnun parvessa arvioidaan olevan 90 lintua, niin se on yksilömäärässä yhtä paljon pielessä kuin 110 linnun arvio. Sosiaalisesti on kuitenkin paljon hyväksytympää arvioida koot hieman liian pieniksi kuin hieman liian suuriksi. Suomalaisessa lintuharrastuskulttuurissa korostetaan kriittisyyttä, ja tämä näkyy paitsi lajinmäärityksissä, myös parvikokojen arvioinnissa.
Tätä voi testata kaverin kanssa loppukeväisin vaikkapa Porkkalan kärjessä: toinen ottaa roolin alakanttiin, toinen yläkanttiin laskevana staijarina. Jo muutaman ison sepelhanhi- tai kahlaajaparven kokoarvion jälkeen yläkanttiornia katsotaan nenänvartta pitkin. Mikä isottelija tuokin on olevinaan? Sen sijaan alakanttiorni saattaa saada osakseen ihailevia katseita: tuolla kaverilla on jalat fiksusti maassa!
Määrien arviointia voi harjoitella valokuvista. Tanskalaisilla on myös lystikäs peli lintuharrastajille, jotka tahtovat harjaannuttaa parvikoon arviointitaitojaan.
Erikoinen piirre suomalaisessa staijauskulttuurissa on parvikokojen yliarvioinnin karttaminen ruton lailla. Jos sadan linnun parvessa arvioidaan olevan 90 lintua, niin se on yksilömäärässä yhtä paljon pielessä kuin 110 linnun arvio. Sosiaalisesti on kuitenkin paljon hyväksytympää arvioida koot hieman liian pieniksi kuin hieman liian suuriksi. Suomalaisessa lintuharrastuskulttuurissa korostetaan kriittisyyttä, ja tämä näkyy paitsi lajinmäärityksissä, myös parvikokojen arvioinnissa.
Tätä voi testata kaverin kanssa loppukeväisin vaikkapa Porkkalan kärjessä: toinen ottaa roolin alakanttiin, toinen yläkanttiin laskevana staijarina. Jo muutaman ison sepelhanhi- tai kahlaajaparven kokoarvion jälkeen yläkanttiornia katsotaan nenänvartta pitkin. Mikä isottelija tuokin on olevinaan? Sen sijaan alakanttiorni saattaa saada osakseen ihailevia katseita: tuolla kaverilla on jalat fiksusti maassa!
lauantai 12. joulukuuta 2009
Lintukirja lahjasäkkiin
Lintuharrastaja ja valikoiva bibliofiili ei ole kovin tavaton yhdistelmä. Monen lintuharrastukseen kuuluu keräily muodossa tai toisessa: kerätään elämän-, vuoden-, työmatka- tai pihapinnoja. Monelle pinnankeruu ei ole aktiivista, vaan esimerkiksi mökkipinnoja kerätään kuin huomaamatta halonhakkuun ja saunanlämmityksen yhteydessä, ja varsinainen lista päivitetään ehkä vain kerran vuodessa - jollei se ole ainoastaan harrastajan pääkopan sisällä. Toisessa ääripäässä ovat ns. ikiretkeilijät, jotka laskevat joka päivänä havaitsemansa lajit.
Tyypillisen lintuharrastajan hyllyssä on kaikennäköisiä lintukäsikirjoja, maasto- ja määritysoppaita, muutama eri maita tai alueita käsittelevä lintupaikkaopas, ehkä jokin lintumaalauksia käsittelevä taidekirjakin. Kaikista edellämainituista voisi kirjoittaa palstametreittäin. Nyt keskityn paljon epätyypillisempään lintukirjallisuuden lajiin: lintufiktioon.
Lintuihin liittyvää kaunokirjallisuutta eli lintufiktiota on yllättävän vähän, kun suhteuttaa sen suomalaisen eräkirjallisuuden määrään. Vanhoista klassikoista Yrjö Kokon laulujoutsenkirjat nousevat ensimmäisenä mieleen, mutta myös Jussi Seppä julkaisi jo vuosikymmeniä sitten monipuolista lintuesseistiikkaa. Ruotsalaisen Reinhold Winterin eli nimimerkki Reguluksen mainiot, arvatenkin Sepän mallina olleet lintupakinat suomeksi jo melkein sata vuotta sitten.
Jos tarkasteluun rajataan vain lintuharrastusta käsittelevä fiktio, niin käsiin ei jää montakaan kirjaa. Vanhimmasta päästä mieleen tulee divarien harvinaisuudeksi muuttunut Arvo Aallaksen Pilkkuja meren peilissä (1958), jossa kuvataan Aspskärin saariryhmää, sen lintuja ja lintututkijoita. Hauskan tavan keksivät Porvoon Kummelskärin staijarit tieteellisessä julkaisussaan Kevätarktika (1996). Siinä on diagrammien ja lukumäärien vastapainona joka aukeamalla yhden kappaleen mittainen kaunokirjallinen mietelmä - kuin muistuttamassa, että lintuharrastus on muutakin kuin havaintoja.
Muutamalla vakavammin otettavalla kaunokirjailijalla on syrjähyppyjä lintuharrastuksen piiriin. Markku Turusen romaanissa Tikanpoika (2004) yksi päähenkilöistä on aktiivinen lintuharrastaja. Eeva Tikan tuotannossa viitataan useammankin kerran lintuharrastajiin, kuten novellikokoelman Alumiinikihlat (1984) nimestäkin jo näkee. Ruotsiksi kirjoittavan Ulla-Lena Lundbergin matkakirjassa Sibirien - ett självporträtt med vingar (1993, suom. Linnunsiivin Siperiaan) juuri lintuharrastus on kertojan syy palata nuoruusmuistojen nostalgisesti kultaamaan Siperiaan.
Lintuharrastajan näkökulmasta mielenkiintoisimpia ovat kuitenkin ne harvat yritykset, joissa lintuharrastaja on yrittänyt kuvata lintuharrastusta ja harrastajayhteisöä kaunokirjallisin keinoin. Suomeksi tällaisia yrityksiä on kaksi: Jan Södersvedin ja Matti Koivulan humoristinen Ornimisen sietämätön keveys (1996) ja Arto Vuorjoen Ulkonokalta tuulee (1994).
Ornimisen sietämättömän keveyden iva on paikoin niin todenmukaista, että tiedän usean lintuharrastajan luetuttaneen sen puolisollaan seurustelusuhteen alkuvaiheessa, jotta harrastuksen asema tulisi varmasti selväksi. Lintuharrastuksen - kuten minkä tahansa intohimosta kumpuavan kokonaisvaltaisen harrastuksen - ääri-ilmiöt ovat niin voimakkaat, että Södersvedin ja Koivulan kaltaisten tarkkasilmäisten sisäpiiriläisten on ei ole tarvinnut keksiä enempiä esimerkkejä. Totuus on tässäkin tarua ihmeellisempi.
Vuorjoen tositapahtumiin perustuvassa kirjassa kuvataan pienen harrastajaporukan yhteisiä retkiä Siikajoen Tauvossa, jossa he havaitsevat ennenkuulumattoman määrän harvinaisia lintuja. Virallisesti heidän havaintojaan ei kuitenkaan hyväksytä, ja tämä virallisen ja epävirallisen harrastuskulttuurin ristiriita on kirjan kantava voima. Olipa harvinaisuuksista mieltä mitä tahansa, niin Ulkonokalta tuulee näyttää lintuharrastuksen parhaimmillaan: se on sosiaalinen tapahtuma, jossa päästään hyvässä seurassa pakoon arkielämän kiireitä ja jonka kautta maailman voi ymmärtää tyystin toisella tavalla.
Tänäkään jouluna kirjakauppoihin ei ilmestynyt uutta lintufiktiota, vaan suuri suomalainen lintuharrastusromaani antaa vielä odottaa itseään. Jos tahdot muistaa lintuharrastajaa lintuaiheisella kaunokirjallisuudella, niin ei auta muu kuin divarien kiertäminen.
Tyypillisen lintuharrastajan hyllyssä on kaikennäköisiä lintukäsikirjoja, maasto- ja määritysoppaita, muutama eri maita tai alueita käsittelevä lintupaikkaopas, ehkä jokin lintumaalauksia käsittelevä taidekirjakin. Kaikista edellämainituista voisi kirjoittaa palstametreittäin. Nyt keskityn paljon epätyypillisempään lintukirjallisuuden lajiin: lintufiktioon.
Lintuihin liittyvää kaunokirjallisuutta eli lintufiktiota on yllättävän vähän, kun suhteuttaa sen suomalaisen eräkirjallisuuden määrään. Vanhoista klassikoista Yrjö Kokon laulujoutsenkirjat nousevat ensimmäisenä mieleen, mutta myös Jussi Seppä julkaisi jo vuosikymmeniä sitten monipuolista lintuesseistiikkaa. Ruotsalaisen Reinhold Winterin eli nimimerkki Reguluksen mainiot, arvatenkin Sepän mallina olleet lintupakinat suomeksi jo melkein sata vuotta sitten.
Jos tarkasteluun rajataan vain lintuharrastusta käsittelevä fiktio, niin käsiin ei jää montakaan kirjaa. Vanhimmasta päästä mieleen tulee divarien harvinaisuudeksi muuttunut Arvo Aallaksen Pilkkuja meren peilissä (1958), jossa kuvataan Aspskärin saariryhmää, sen lintuja ja lintututkijoita. Hauskan tavan keksivät Porvoon Kummelskärin staijarit tieteellisessä julkaisussaan Kevätarktika (1996). Siinä on diagrammien ja lukumäärien vastapainona joka aukeamalla yhden kappaleen mittainen kaunokirjallinen mietelmä - kuin muistuttamassa, että lintuharrastus on muutakin kuin havaintoja.
Muutamalla vakavammin otettavalla kaunokirjailijalla on syrjähyppyjä lintuharrastuksen piiriin. Markku Turusen romaanissa Tikanpoika (2004) yksi päähenkilöistä on aktiivinen lintuharrastaja. Eeva Tikan tuotannossa viitataan useammankin kerran lintuharrastajiin, kuten novellikokoelman Alumiinikihlat (1984) nimestäkin jo näkee. Ruotsiksi kirjoittavan Ulla-Lena Lundbergin matkakirjassa Sibirien - ett självporträtt med vingar (1993, suom. Linnunsiivin Siperiaan) juuri lintuharrastus on kertojan syy palata nuoruusmuistojen nostalgisesti kultaamaan Siperiaan.
Lintuharrastajan näkökulmasta mielenkiintoisimpia ovat kuitenkin ne harvat yritykset, joissa lintuharrastaja on yrittänyt kuvata lintuharrastusta ja harrastajayhteisöä kaunokirjallisin keinoin. Suomeksi tällaisia yrityksiä on kaksi: Jan Södersvedin ja Matti Koivulan humoristinen Ornimisen sietämätön keveys (1996) ja Arto Vuorjoen Ulkonokalta tuulee (1994).
Ornimisen sietämättömän keveyden iva on paikoin niin todenmukaista, että tiedän usean lintuharrastajan luetuttaneen sen puolisollaan seurustelusuhteen alkuvaiheessa, jotta harrastuksen asema tulisi varmasti selväksi. Lintuharrastuksen - kuten minkä tahansa intohimosta kumpuavan kokonaisvaltaisen harrastuksen - ääri-ilmiöt ovat niin voimakkaat, että Södersvedin ja Koivulan kaltaisten tarkkasilmäisten sisäpiiriläisten on ei ole tarvinnut keksiä enempiä esimerkkejä. Totuus on tässäkin tarua ihmeellisempi.
Vuorjoen tositapahtumiin perustuvassa kirjassa kuvataan pienen harrastajaporukan yhteisiä retkiä Siikajoen Tauvossa, jossa he havaitsevat ennenkuulumattoman määrän harvinaisia lintuja. Virallisesti heidän havaintojaan ei kuitenkaan hyväksytä, ja tämä virallisen ja epävirallisen harrastuskulttuurin ristiriita on kirjan kantava voima. Olipa harvinaisuuksista mieltä mitä tahansa, niin Ulkonokalta tuulee näyttää lintuharrastuksen parhaimmillaan: se on sosiaalinen tapahtuma, jossa päästään hyvässä seurassa pakoon arkielämän kiireitä ja jonka kautta maailman voi ymmärtää tyystin toisella tavalla.
Tänäkään jouluna kirjakauppoihin ei ilmestynyt uutta lintufiktiota, vaan suuri suomalainen lintuharrastusromaani antaa vielä odottaa itseään. Jos tahdot muistaa lintuharrastajaa lintuaiheisella kaunokirjallisuudella, niin ei auta muu kuin divarien kiertäminen.
torstai 24. syyskuuta 2009
Syksy ja sääkartta
Moni lintuharrastaja on koukussa erilaisiin sääsivustoihin. Suosittuja ovat muun muassa Ilmatieteen laitoksen, Forecan ja Helsinki Testbedin sivustot. Radiossa kestosuosikki on ollut vuodesta toiseen Merisää, eikä mikään näkyvissä oleva ole uhkaamassa sen valtakautta.
Tämän vuosituhannen vinkkelistä on merkillistä ajatella, että vielä 1990-luvulla tarkin säätiedote oli merisäätiedotuksen ohella taivaanrantaan vilkaisu. Nykyään saman voi tarkistaa sisäsiististi netistä, ja virheen todennäköisyys on lyhyellä tähtäimellä olemattoman pieni. Sofistikoituneimmat pystyvät jopa optimoimaan retkikohteensa muutaman satelliittikuvan perusteella.
Miksi syyssää on sitten erityisen kiinnostava? Syinä ovat ennen kaikkea "pienet vihreät", idästä harhautuvat harvinaiset varpuslinnut. Niitä harhautuu Suomeen selvästi eniten itä- ja kaakkoistuulilla. Niinpä harrastajat ovat oppineet toivomaan sääkartalle vasempaan sojottavia tuulinuolia. Tavallisimmat harhailijalajit ovat taiga- ja hippiäisuunilintu, mutta sekaan mahtuu myös suurempia harvinaisuuksia, ja ilmestyyhän Suomeen aina silloin tällöin jopa maalle ihka uusia lajeja. Idänpuoleisilla tuulilla on niihinkin parhaat mahdollisuudet.
Syyskuun lopulla ja lokakuun alussa länsituuli on lintuharrastajalle kirosana. Se tuo usein mukanaan märkää matalapainetta, mutta ennen kaikkea se tyrehdyttää itäisten lajien harhautumisen. Pidetään siis sormet ristissä ja odotellaan kaakkoistuulten tuomia idän ihmeitä.
Tämän vuosituhannen vinkkelistä on merkillistä ajatella, että vielä 1990-luvulla tarkin säätiedote oli merisäätiedotuksen ohella taivaanrantaan vilkaisu. Nykyään saman voi tarkistaa sisäsiististi netistä, ja virheen todennäköisyys on lyhyellä tähtäimellä olemattoman pieni. Sofistikoituneimmat pystyvät jopa optimoimaan retkikohteensa muutaman satelliittikuvan perusteella.
Miksi syyssää on sitten erityisen kiinnostava? Syinä ovat ennen kaikkea "pienet vihreät", idästä harhautuvat harvinaiset varpuslinnut. Niitä harhautuu Suomeen selvästi eniten itä- ja kaakkoistuulilla. Niinpä harrastajat ovat oppineet toivomaan sääkartalle vasempaan sojottavia tuulinuolia. Tavallisimmat harhailijalajit ovat taiga- ja hippiäisuunilintu, mutta sekaan mahtuu myös suurempia harvinaisuuksia, ja ilmestyyhän Suomeen aina silloin tällöin jopa maalle ihka uusia lajeja. Idänpuoleisilla tuulilla on niihinkin parhaat mahdollisuudet.
Syyskuun lopulla ja lokakuun alussa länsituuli on lintuharrastajalle kirosana. Se tuo usein mukanaan märkää matalapainetta, mutta ennen kaikkea se tyrehdyttää itäisten lajien harhautumisen. Pidetään siis sormet ristissä ja odotellaan kaakkoistuulten tuomia idän ihmeitä.
maanantai 14. syyskuuta 2009
Lajintuntemuksen vastaisku
Tämän syksyn ylioppilaskirjoitusten reaalikokeessa tavallinen luonnossa liikkuva lintuharrastaja olisi saanut leikiten pisteitä. Yhdessä tehtävässä piti tunnistaa värikuvista kahdeksan eläin- ja neljä kasvilajia. Vastaavia lajintunnistustehtäviä ei ole nykymuotoisessa tutkinnossa aikaisemmin ollut.
Tehtävä itsessään ei ole uudenlainen - pikemminkin päinvastoin. Vastaavia luonnontuntemusta mittaavia testejä on ollut roppakaupalla kansa- ja oppikoulujen aikoina, mutta peruskoulun myötä lajintuntemuksen merkitys on rapissut yhtä matkaa luontokerhojen toiminnan hiipumisen kanssa. Biologian opettamisessa on keskitytty suuriin linjoihin, joista toki riittää sisältöä lukion pakollisiin ja valinnaisiin kursseihin.
Tällaisen tehtävän tuominen tuntuu ensi näkemältä paluulta 1800-luvulle, luonnonhistorian ja täytettyjen lintujen aikakauteen. Sillä on kuitenkin tilauksensa maailmaasyleilevien kysymysten suohon juuttuneessa lukion biologiassa. Lajintunnistustehtävä suosii niitä, jotka liikkuvat luonnossa ja joilla on oma henkilökohtainen suhde luontoon. Mikäli lajiston tunteminen todella korreloi luonnon ymmärtämisen ja siten harrastuneisuuden kanssa, niin tällaisen tehtävän laittaminen ylioppilaskokeeseen on enemmän kuin oikeudenmukaista.
Ylioppilastutkinnon pitäisi - ainakin teoriassa - ilmentää perustavalla tavalla sitä tietoa, mitä yhteiskunta pitää kunakin aikakautena merkityksellisenä. Vaikka yksi pääsky ei tee vielä kesää, niin lajintunnistustehtävän paluu antaa ymmärtää, että henkilökohtaisella luontosuhteella on 2000-luvullakin arvoa. Toivotaan, että lajintunnistustehtävät ovat tulleet jäädäkseen.
Tehtävä itsessään ei ole uudenlainen - pikemminkin päinvastoin. Vastaavia luonnontuntemusta mittaavia testejä on ollut roppakaupalla kansa- ja oppikoulujen aikoina, mutta peruskoulun myötä lajintuntemuksen merkitys on rapissut yhtä matkaa luontokerhojen toiminnan hiipumisen kanssa. Biologian opettamisessa on keskitytty suuriin linjoihin, joista toki riittää sisältöä lukion pakollisiin ja valinnaisiin kursseihin.
Tällaisen tehtävän tuominen tuntuu ensi näkemältä paluulta 1800-luvulle, luonnonhistorian ja täytettyjen lintujen aikakauteen. Sillä on kuitenkin tilauksensa maailmaasyleilevien kysymysten suohon juuttuneessa lukion biologiassa. Lajintunnistustehtävä suosii niitä, jotka liikkuvat luonnossa ja joilla on oma henkilökohtainen suhde luontoon. Mikäli lajiston tunteminen todella korreloi luonnon ymmärtämisen ja siten harrastuneisuuden kanssa, niin tällaisen tehtävän laittaminen ylioppilaskokeeseen on enemmän kuin oikeudenmukaista.
Ylioppilastutkinnon pitäisi - ainakin teoriassa - ilmentää perustavalla tavalla sitä tietoa, mitä yhteiskunta pitää kunakin aikakautena merkityksellisenä. Vaikka yksi pääsky ei tee vielä kesää, niin lajintunnistustehtävän paluu antaa ymmärtää, että henkilökohtaisella luontosuhteella on 2000-luvullakin arvoa. Toivotaan, että lajintunnistustehtävät ovat tulleet jäädäkseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)