Naisharrastajien näkymättömyyttä ihmetellään usein. Jos asiaa tarkastellaan sukupuoliroolien valossa, niin bongarit erottuvat kaikkein miesvaltaisimpana sakkina. Bongariliiton sivujen mukaan eniten lintulajeja Suomessa havainnut suomalainen nainen on Ulla-Maija Vainikka, joka on kotimaan elislistauksessa sijalla 21. Surfbirds taas paljastaa maailmanpinnakärkeen kuuluvan vain yhden naisen, amerikkalaisen Phoebe Snetsingerin (1931-1999), jonka kuolemasta tulee sunnuntaina kuluneeksi tasan yhdeksän vuotta.
Feminiininen poikkeus säännöstä on poikkeuksellinen. Vaikka Phoebe Snetsinger oli aloittanut pihabongailutasoisen lintuharrastuksen jo 1960-luvulla, niin vasta 1981 diagnosoitu syöpä sai hänet lähtemään ensimmäiselle "oikealle" lintumatkalle. Se suuntautui Alaskaan, joka vetää puoleensa jenkkiharrastajia kuin Norjan Varanginvuono meikäläisiä.
Lääkärit olivat antaneet Phoebelle vain vähän toivoa, sillä syöpä oli pahanlaatuinen ja jo leviämisensä aloittanut. Sitä suurempi oli ihmetys, kun matkalta paluun jälkeen kontrollissa syövän leviämisen todettiin loppuneen, ja pian syöpä muuttui kokonaan passiiviseksi. Vaikka lintuharrastajana mieluusti uskoisin harrastuksen parantavaan voimaan, niin varmaa selitystä syövän vetäytymiselle ei ole pystytty antamaan.
Uudelleen saadut elinvuodet saivat Phoeben muuttamaan tapojaan. Hän oli perinyt isältään kohtuullisen omaisuuden, ja nyt Phoebe päätti jatkaa siitä, mihin hän Alaskasta palattuaan jäi. Lintumatkat veivät häntä ympäri maailmaa. Hiljalleen Phoebe nousi maailman pinnakärkeen, ja Phoebe olikin maailman ensimmäinen 8000 lajin rajapyykin ylittäjä.
Erityisesti Phoebe kannattaa muistaa pedanttien muistiinpanojen tekijänä. Niinpä Phoebe on saanut lukuisia ns. nojatuolipinnoja vielä kuolemansa jälkeen, koska piti tarkkaa kirjaa lajien lisäksi myös niistä alalajeista, jotka hän oli havainnut. Niinpä moni alalajin nosto täyden lajin kategoriaan on tuonut postuumin pinnan myös Phoeben listaan.
Sunnuntaista yhdeksän vuotta sitten Phoebe Snetsinger oli Madagaskarilla pikkubussissa palaamassa onnistuneelta bongausreissulta. Lista oli karttunut isotiaisvangalla (Red-shouldered Vanga, Calicalicus rufocarpalis), ja Phoebe nukkui varhaisen herätyksen aiheuttamaa univelkaa pois. Jokin meni kuitenkin pieleen. Pikkubussi suistui tieltä alas rinnettä, ja Phoebe sai surmansa välittömästi.
Vaikka tapaus on tietysti erittäin traaginen, niin siinä on myös jotain aktiiviharrastajaa kiehtovaa. Jos minä saisin valita tapani tästä maailmasta erkanemiseen, niin Phoeben malli olisi varmasti kärkipäässä. Takana onnistunut retki, uusi laji plakkarissa ja unen ihana raukeus - mitä muuta lintuharrastaja voi enää toivoa?
lauantai 22. marraskuuta 2008
sunnuntai 9. marraskuuta 2008
Ei harvinaisuuksia, vaan elämää varten
Keskustellessani yhden valaistumattoman maallikon kanssa törmäsin taas kerran tuttuun stereotypiaan: lintuharrastus on vain harvinaisuuksien etsimistä ja näkemistä. Korostetaan siis vielä kerran kissankokoisin kirjaimin. Lintuharrastus ei ole pelkkiä harvinaisuuksia, vaikka moni ei-lintuharrastaja niin tuntuu kuvittelevan.
Lintuihin vihkiytymättömän on helppo ymmärtää tarvetta lintujen tarkkailuun harvinaisuuksien kautta. Tietysti harvinaiset asiat sykähdyttävät ihmismieltä, olipa sitten lintuharrastaja tai tavallinen pallontallaaja. Juhla tuntuu juhlalta, koska juhlan vastapainoksi pitää raataa pitkiä arkipäiviä. Urheilijat arvostavat olympiakisoja, koska niissä kilpailee kunkin urheilulajin kerma ja niitä järjestetään vain kerran neljässä vuodessa: ne ovat siis harvinainen tapahtuma, jollaisen aktiiviurheilija kohtaa tavallisesti urallaan vain kaksi, korkeintaan kolme kertaa. Harvinainen on arvokasta.
Luonnollisesti suomalaisten lintuharrastajien joukossa on niitä, jotka korostavat julkisestikin harvinaisuuksien merkityksettömyyttä. Esimerkiksi ammattiornitologi Pertti Koskimies kuvaa Lintuharrastajan oppaassa harvinaisuushavaintoja tarkastavan rariteettikomitean (RK) työtä näin:
RK:n työ parantaa määritystietämystä ja korostaa kriittisyyttä, jota kilpailu harvinaisuuksien näkemisessä voi madaltaa. Muutamalla sadalla vuosittain tarkastetulla havainnolla ei ole suurta tieteellistä mielenkiintoa. Näitä "vammaisia" yksilöitä on varmasti aina ajautunut tänne kauas pesimäseuduiltaan muuttosuunnan perinnöllisen häiriön, tuulen tai muun vastaavan syyn lennättäminä. - - - Suomeen todella levittäytymässä olevat, tutkimuksen kannalta mielenkiintoiset lajit ovat liian yleisiä tarkastettaviksi ja monet helpommin tunnettaviakin.
(s.17, lainausmerkit alkuperäisessä tekstissä)
Koskimiehen näkemys on kuitenkin tutkijan, ei tavallisen riviharrastajan. Näin tutkimuskohteeseensa suhtautuu tutkija ja ammattilainen, ei harrastaja ja rakastaja. Sitähän sana amatööri pohjimmiltaan tarkoittaa, rakastajaa. Toki moni suomalainenkin lintuharrastaja on valinnut retkeilevänsä vain kotikulmillaan eikä säntäile harvinaisuuksien perässä, osin ekologisista, osin ehkä ajankäytöllisistä, taloudellisista tai perheeseen liittyvistä syistä. Monelle myös riittävät tasan ne lajit, jotka sattuvat olemaan paikalla oman käynnin aikana.
En kuitenkaan usko sellaisen lintuharrastajan olemassaoloon, jota ei lainkaan hetkauttaisi kiikarien kenttään yllättäen osunut ennen näkemätön lintulaji. Jos uuden lintulajin näkeminen ei tunnu missään, niin eipä lintua katsovaa voi silloin lintuharrastajaksi kutsua.
Lintuihin vihkiytymättömän on helppo ymmärtää tarvetta lintujen tarkkailuun harvinaisuuksien kautta. Tietysti harvinaiset asiat sykähdyttävät ihmismieltä, olipa sitten lintuharrastaja tai tavallinen pallontallaaja. Juhla tuntuu juhlalta, koska juhlan vastapainoksi pitää raataa pitkiä arkipäiviä. Urheilijat arvostavat olympiakisoja, koska niissä kilpailee kunkin urheilulajin kerma ja niitä järjestetään vain kerran neljässä vuodessa: ne ovat siis harvinainen tapahtuma, jollaisen aktiiviurheilija kohtaa tavallisesti urallaan vain kaksi, korkeintaan kolme kertaa. Harvinainen on arvokasta.
Luonnollisesti suomalaisten lintuharrastajien joukossa on niitä, jotka korostavat julkisestikin harvinaisuuksien merkityksettömyyttä. Esimerkiksi ammattiornitologi Pertti Koskimies kuvaa Lintuharrastajan oppaassa harvinaisuushavaintoja tarkastavan rariteettikomitean (RK) työtä näin:
RK:n työ parantaa määritystietämystä ja korostaa kriittisyyttä, jota kilpailu harvinaisuuksien näkemisessä voi madaltaa. Muutamalla sadalla vuosittain tarkastetulla havainnolla ei ole suurta tieteellistä mielenkiintoa. Näitä "vammaisia" yksilöitä on varmasti aina ajautunut tänne kauas pesimäseuduiltaan muuttosuunnan perinnöllisen häiriön, tuulen tai muun vastaavan syyn lennättäminä. - - - Suomeen todella levittäytymässä olevat, tutkimuksen kannalta mielenkiintoiset lajit ovat liian yleisiä tarkastettaviksi ja monet helpommin tunnettaviakin.
(s.17, lainausmerkit alkuperäisessä tekstissä)
Koskimiehen näkemys on kuitenkin tutkijan, ei tavallisen riviharrastajan. Näin tutkimuskohteeseensa suhtautuu tutkija ja ammattilainen, ei harrastaja ja rakastaja. Sitähän sana amatööri pohjimmiltaan tarkoittaa, rakastajaa. Toki moni suomalainenkin lintuharrastaja on valinnut retkeilevänsä vain kotikulmillaan eikä säntäile harvinaisuuksien perässä, osin ekologisista, osin ehkä ajankäytöllisistä, taloudellisista tai perheeseen liittyvistä syistä. Monelle myös riittävät tasan ne lajit, jotka sattuvat olemaan paikalla oman käynnin aikana.
En kuitenkaan usko sellaisen lintuharrastajan olemassaoloon, jota ei lainkaan hetkauttaisi kiikarien kenttään yllättäen osunut ennen näkemätön lintulaji. Jos uuden lintulajin näkeminen ei tunnu missään, niin eipä lintua katsovaa voi silloin lintuharrastajaksi kutsua.
lauantai 1. marraskuuta 2008
3663 ja risat
Maapallolla elää noin 10 000 lintulajia. Epämääräisyyden ilmaisin noin tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että eri listojen laatijoilla on erilaiset käsitykset siitä, mikä lasketaan lajiksi ja mikä alalajiksi. Kymppitonni osoittaa joka tapauksessa suuruusluokan. Englanninkielisessä maailmassa suositun Surfbirds-sivuston mukaan näistä eniten on havainnut brittiläinen Tom Gullick, jonka listalla on 8725 lajia.
Kovin moni ei ole vakavissaan edes yrittänyt havaita kalenterivuoden aikana mahdollisimman monta lintulajia. Ensinnäkin harvalta liikenee perhe- ja työelämän kiireiltä aikaa moiseen yritykseen. Vielä harvemmalla on siihen rahaa, ja ajan ja rahan yhdistelmä onkin jo vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Joitakin yrittäjiä on kuitenkin ollut, eivätkä kaikki ole suinkaan olleet upporikkaita.
Yksi ensimmäisistä vakavista yrittäjistä oli Derek Scott, joka peri 1960-luvun alussa laukullisen rahaa. Perintösumma ei ollut hänen omien sanojensa mukaan valtava, mutta sillä olisi saanut ostettua mukavan, keskikokoisen ja -luokkaisen asunnon. Nipin napin täysi-ikäinen Scott jätti kuitenkin asuntokaupat sikseen, otti kiikarit ja laukun ja lähti reissaamaan ympäri maailmaa lintujen perässä. Scott oli mahdollisesti ensimmäinen, joka havaitsi saman kalenterivuoden aikana yli 2000 lintulajia.
Vuoden 2008 alusta brittiläiset Alan Davies ja Ruth Miller ovat matkanneet ympäri maailmaa. Pariskunnan tavoite on koko ajan ollut uuden maailmanpinnaennätyksen tekemisessä eli yli 3662 lajin havaitsemisessa. Rahaa on kuulemma palanut yli odotusten, mutta lokakuun viimeisen päivän aamuna matkanteko palkittiiin. Uusi ennätys tehtiin liekkiparatiisikaijalla (Bluebonnet, Northiella haematogaster) Australian Leetonissa. Jos rahat riittävät vielä kahdeksi kuukaudeksi, niin uusi ennätys nakutetaan roimasti yli 4000 lajin lukemiin. Kiinnostuneet voivat lukea lisää ja seurata kaksikon blogia tästä.
Ei ole mahdotonta, että brittipariskunnan ennätys jää lopulliseksi. Vaikka tietämys linnuista kasvaa koko ajan ja lintumatkailuyrityksiä syntyy kuin sieniä sateella, niin halvan kerosiinin ja siten helpon lentämisen aika saattaa olla lopullisesti ohi. On myös vaikea kuvitella, että yhä suuremmiksi, vaikutusvaltaisemmiksi ja ympäristötietoisemmiksi profiloituvat lintuharrastusjärjestöt suhtautuisivat uusiin ja yhä uusiin yrittäjiin loputtoman suopeasti.
Pohjimmiltaan maailmanvuodariennätyksessä on kyse harvojen ja valittujen pöhköstä, mutta epäilemättä äärettömän antoisasta extreme-harrastuksesta. Jos kuulet lintuharrastajan kritisoivan kärkevin äänenpainoin Alanin ja Ruthin projektia, niin todennäköisimmin äänestä kuultaa läpi aimo annos kateutta. Vähissä ovat ne harrastajat, jotka kieltäytyisivät suoralta kädeltä mahdollisuudesta nähdä neljätuhatta lintulajia vuodessa.
Kovin moni ei ole vakavissaan edes yrittänyt havaita kalenterivuoden aikana mahdollisimman monta lintulajia. Ensinnäkin harvalta liikenee perhe- ja työelämän kiireiltä aikaa moiseen yritykseen. Vielä harvemmalla on siihen rahaa, ja ajan ja rahan yhdistelmä onkin jo vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Joitakin yrittäjiä on kuitenkin ollut, eivätkä kaikki ole suinkaan olleet upporikkaita.
Yksi ensimmäisistä vakavista yrittäjistä oli Derek Scott, joka peri 1960-luvun alussa laukullisen rahaa. Perintösumma ei ollut hänen omien sanojensa mukaan valtava, mutta sillä olisi saanut ostettua mukavan, keskikokoisen ja -luokkaisen asunnon. Nipin napin täysi-ikäinen Scott jätti kuitenkin asuntokaupat sikseen, otti kiikarit ja laukun ja lähti reissaamaan ympäri maailmaa lintujen perässä. Scott oli mahdollisesti ensimmäinen, joka havaitsi saman kalenterivuoden aikana yli 2000 lintulajia.
Vuoden 2008 alusta brittiläiset Alan Davies ja Ruth Miller ovat matkanneet ympäri maailmaa. Pariskunnan tavoite on koko ajan ollut uuden maailmanpinnaennätyksen tekemisessä eli yli 3662 lajin havaitsemisessa. Rahaa on kuulemma palanut yli odotusten, mutta lokakuun viimeisen päivän aamuna matkanteko palkittiiin. Uusi ennätys tehtiin liekkiparatiisikaijalla (Bluebonnet, Northiella haematogaster) Australian Leetonissa. Jos rahat riittävät vielä kahdeksi kuukaudeksi, niin uusi ennätys nakutetaan roimasti yli 4000 lajin lukemiin. Kiinnostuneet voivat lukea lisää ja seurata kaksikon blogia tästä.
Ei ole mahdotonta, että brittipariskunnan ennätys jää lopulliseksi. Vaikka tietämys linnuista kasvaa koko ajan ja lintumatkailuyrityksiä syntyy kuin sieniä sateella, niin halvan kerosiinin ja siten helpon lentämisen aika saattaa olla lopullisesti ohi. On myös vaikea kuvitella, että yhä suuremmiksi, vaikutusvaltaisemmiksi ja ympäristötietoisemmiksi profiloituvat lintuharrastusjärjestöt suhtautuisivat uusiin ja yhä uusiin yrittäjiin loputtoman suopeasti.
Pohjimmiltaan maailmanvuodariennätyksessä on kyse harvojen ja valittujen pöhköstä, mutta epäilemättä äärettömän antoisasta extreme-harrastuksesta. Jos kuulet lintuharrastajan kritisoivan kärkevin äänenpainoin Alanin ja Ruthin projektia, niin todennäköisimmin äänestä kuultaa läpi aimo annos kateutta. Vähissä ovat ne harrastajat, jotka kieltäytyisivät suoralta kädeltä mahdollisuudesta nähdä neljätuhatta lintulajia vuodessa.
tiistai 28. lokakuuta 2008
Etsi pääsky, tongi mutaa
On täysin loogista, että pääskyset talvehtivat veden pohjassa. Ne kerääntyvät syysiltaisin ruovikoihin ja katoavat äkisti jonnekin - arvatenkin pudottautuvat veteen ja kaivautuvat mutaan, josta nousevat vasta seuraavana keväänä.
Kiinnostavinta pääskytapauksessa on se, että sen voisi kuvitella perustuvan lintuharrastajan omiin havaintoihin. Pesimäkauden jälkeen pääskyset kokoontuvat suuriksi parviksi, jotka yöpyvät ruovikoissa. Tätä iltalentoa voi havainnoida Aristoteleen jalanjäljissä vaikkapa Viikin ruovikoiden laitamilla. Aamulla pääskyt sen sijaan katoavat ruovikoista kuin varkain, ja kun syksyisiä meren ylittäviä massamuuttojakaan ei nähdä, niin yksinkertainen johtopäätös voisi olla, että ruovikossahan ne yhä ovat. Mudan tonkiminen vyötäisiin asti ulottuvassa vedessä seisoen taas on niin työlästä, että siihen ei ainakaan henkisen työn tekijä helpolla rupea. Olkoot mudassa, pääskyparat.
Väitettä vedenpohjassa talvehtivista pääskysistä pidetään tällä vuosituhannella huvittavana ja populaarina esimerkkinä siitä, miten luonnontieteellinen tieto voi muuttua perin pohjin. Luulo mudassa talvehtivista pääskysistä on ikivanha: se esiintyy jo Aristoteleella, jonka teoksista se kopioitui kaikkiin luonnontieteellisiin opuksiin aina uudelle ajalle asti. Muuttolintujen liikehdinnät mantereiden välillä selvisivät vasta 1800-luvulla.
Nykyinen tieteellinen rengastus alkoi vasta 1899, vaikka esimerkiksi haukkametsästäjät merkitsivät omaisuuttaan renkain jo keskiajalla. Rengastusta edeltävältä ajalta on muutama mielenkiintoinen hajatieto siitä, että pohjoiseurooppalaiset linnut todella voivat muuttaa Afrikkaan. Näistä tunnetuin ja vaikutusvaltaisin on ns. Rostockin nuolihaikara.
Klützin lähellä sijaitsevalle haikaranpesälle ilmestyi vuonna 1822 haikara, jossa roikkui nuoli. Haikara ammuttiin ja nuoli otettiin tarkempaan tutkiskeluun. Tekotavan ja koristelun perusteella nuoli pystyttiin määrittämään kansan tarkkuudella keskiafrikkalaiseksi. Rostockin yliopiston kokoelmiin nuolineen päivineen talletettu haikara oli ensimmäinen konkreettinen todiste siitä, että eurooppalaiset linnut voivat todella lentää talveksi toiselle mantereelle.
Nykyharrastaja tietää ilman nuoliakin, että meikäläiset haarapääskyt talvehtivat Länsi-Afrikassa: tavallisella kahden viikon retkellä tammikuiseen Gambiaan niitä näkee satamäärin. Ylpeyteen ei ole kuitenkaan aihetta, vaan lintutiedon kanssa kannattaa lähteä liikkeelle nöyrästi. Jokin meidän varmana tietona pitämämme asia voi vielä osoittautua mudassa talvehtivan pääskyn veroiseksi ankaksi.
Kiinnostavinta pääskytapauksessa on se, että sen voisi kuvitella perustuvan lintuharrastajan omiin havaintoihin. Pesimäkauden jälkeen pääskyset kokoontuvat suuriksi parviksi, jotka yöpyvät ruovikoissa. Tätä iltalentoa voi havainnoida Aristoteleen jalanjäljissä vaikkapa Viikin ruovikoiden laitamilla. Aamulla pääskyt sen sijaan katoavat ruovikoista kuin varkain, ja kun syksyisiä meren ylittäviä massamuuttojakaan ei nähdä, niin yksinkertainen johtopäätös voisi olla, että ruovikossahan ne yhä ovat. Mudan tonkiminen vyötäisiin asti ulottuvassa vedessä seisoen taas on niin työlästä, että siihen ei ainakaan henkisen työn tekijä helpolla rupea. Olkoot mudassa, pääskyparat.
Väitettä vedenpohjassa talvehtivista pääskysistä pidetään tällä vuosituhannella huvittavana ja populaarina esimerkkinä siitä, miten luonnontieteellinen tieto voi muuttua perin pohjin. Luulo mudassa talvehtivista pääskysistä on ikivanha: se esiintyy jo Aristoteleella, jonka teoksista se kopioitui kaikkiin luonnontieteellisiin opuksiin aina uudelle ajalle asti. Muuttolintujen liikehdinnät mantereiden välillä selvisivät vasta 1800-luvulla.
Nykyinen tieteellinen rengastus alkoi vasta 1899, vaikka esimerkiksi haukkametsästäjät merkitsivät omaisuuttaan renkain jo keskiajalla. Rengastusta edeltävältä ajalta on muutama mielenkiintoinen hajatieto siitä, että pohjoiseurooppalaiset linnut todella voivat muuttaa Afrikkaan. Näistä tunnetuin ja vaikutusvaltaisin on ns. Rostockin nuolihaikara.
Klützin lähellä sijaitsevalle haikaranpesälle ilmestyi vuonna 1822 haikara, jossa roikkui nuoli. Haikara ammuttiin ja nuoli otettiin tarkempaan tutkiskeluun. Tekotavan ja koristelun perusteella nuoli pystyttiin määrittämään kansan tarkkuudella keskiafrikkalaiseksi. Rostockin yliopiston kokoelmiin nuolineen päivineen talletettu haikara oli ensimmäinen konkreettinen todiste siitä, että eurooppalaiset linnut voivat todella lentää talveksi toiselle mantereelle.
Nykyharrastaja tietää ilman nuoliakin, että meikäläiset haarapääskyt talvehtivat Länsi-Afrikassa: tavallisella kahden viikon retkellä tammikuiseen Gambiaan niitä näkee satamäärin. Ylpeyteen ei ole kuitenkaan aihetta, vaan lintutiedon kanssa kannattaa lähteä liikkeelle nöyrästi. Jokin meidän varmana tietona pitämämme asia voi vielä osoittautua mudassa talvehtivan pääskyn veroiseksi ankaksi.
lauantai 25. lokakuuta 2008
Jenkki Utössä!
Korppoon Utöstä kantautui kuumia uutisia, kun Markus Lampinen meni torstaina löytämään saaren itäniityltä oudonnäköisen pikkulinnun. Lajiryhmä oli helppo: jokin nuori pohjoisamerikkalainen kerttuli, mutta mikä? Lisätarkkailujen ja kuvien perusteella laji selvisi maan ensimmäiseksi viirukerttuliksi, Dendroica striata. Lajista on muutama kymmenen havaintoa Länsi-Euroopasta.
Karttapalloa kurkistamalla huomaa heti, että Atlantti on aivan eri kaliiperia kuin Itämeri, joka sekin tuottaa ongelmia monelle pikkulinnulle. Kapeimmillaankin linnun pitäisi lentää ensin 3500 kilometriä Azoreille, levähtää siellä ja jatkaa 1500 kilometriä Eurooppaan. Niinpä monen jenkin tapauksessa häkkikarkulaisen tai importin vaihtoehto tulee ensimmäisenä mieleen.
Renkailla varmistettuja Atlantin ylityksiä ei ole pikkulinnuilla ensimmäistäkään. Atlantin ylittävät rengaslöydöt ovat lähinnä sorsia ja lokkilintuja, jotka vesitiiviinä voivat vaivatta levähtää kesken matkan. Esimerkiksi Kanadassa rengastettu lumihanhi on löydetty Euroopasta, ja Texasissa on parinakin vuonna talvehtinut Suomessa poikasena rengastettu naurulokki. Lisäksi lumihanhesta on Euroopasta muutamia parvihavaintoja, jotka tukevat selvästi oletusta luonnonvaraisesta harhautumisesta.
Varpuslintujen höyhenpuku ei kestä veteen laskeutumista, mutta valtaosa niistä on paljon kestävämpiä lentäjiä kuin mitä ulkonäkö vihjaa. Ylittäväthän meikäläiset yksitoistagrammaiset pajulinnut sekä Välimeren että Saharan kahdesti vuodessa, ja mistäpä tavallinen pallontallaaja tietäisi, millainen myötätuuli voi olla jo muutaman sadan metrin korkeudessa. Innovatiivisimmat meteorologiornitologit puhuvat suihkuvirtauksista, joiden myötä pikkulintu voi ajautua tuhansien kilometrien päähän melko vähäisellä energiankulutuksella.
Mielenkiintoinen teoria pikkulintujen valtameren ylityksistä liittyy rahtialuksiin. Niiden on ehdotettu toimivan laskeutumisalustoina meren ylle harhautuneille pikkulinnuille. Jos kerttuli on jo harhautunut vaikkapa tuhannen kilometrin päähän mantereelta, niin sattumalta ohi kulkeva rahtilaiva on ainoa mahdollinen levähtämispaikka, kun kerran muualla on vain märkää vettä. Harhailijan kynnys lähteä keinotekoiselta, liikkuvalta saarelta voi olla korkea, ja jo muutamassa päivässä lintu liikkuu aluksen mukana niin lähelle Eurooppaa, että mantereelle on enää lyhyt pyrähdys.
Rahtilaivateoriassa on vain yksi mutta. Sen todistaminen on mahdotonta, ja vaikka lintuja todella kulkisi tällä tavalla valtamerten yli, niin se ei vielä sulje pois luonnonvaraisen harhautumisen mahdollisuutta. Niinpä länsivirtauksien aikana tehdyt syyshavainnot pohjoisamerikkalaisista pikkulinnuista on Euroopassa tulkittu yleensä luonnonvaraisiksi, ellei jokin havainnossa anna aihetta epäillä muuta. Tuskinpa Utön kerttulissa tälläisen epäilyn aihetta on.
Karttapalloa kurkistamalla huomaa heti, että Atlantti on aivan eri kaliiperia kuin Itämeri, joka sekin tuottaa ongelmia monelle pikkulinnulle. Kapeimmillaankin linnun pitäisi lentää ensin 3500 kilometriä Azoreille, levähtää siellä ja jatkaa 1500 kilometriä Eurooppaan. Niinpä monen jenkin tapauksessa häkkikarkulaisen tai importin vaihtoehto tulee ensimmäisenä mieleen.
Renkailla varmistettuja Atlantin ylityksiä ei ole pikkulinnuilla ensimmäistäkään. Atlantin ylittävät rengaslöydöt ovat lähinnä sorsia ja lokkilintuja, jotka vesitiiviinä voivat vaivatta levähtää kesken matkan. Esimerkiksi Kanadassa rengastettu lumihanhi on löydetty Euroopasta, ja Texasissa on parinakin vuonna talvehtinut Suomessa poikasena rengastettu naurulokki. Lisäksi lumihanhesta on Euroopasta muutamia parvihavaintoja, jotka tukevat selvästi oletusta luonnonvaraisesta harhautumisesta.
Varpuslintujen höyhenpuku ei kestä veteen laskeutumista, mutta valtaosa niistä on paljon kestävämpiä lentäjiä kuin mitä ulkonäkö vihjaa. Ylittäväthän meikäläiset yksitoistagrammaiset pajulinnut sekä Välimeren että Saharan kahdesti vuodessa, ja mistäpä tavallinen pallontallaaja tietäisi, millainen myötätuuli voi olla jo muutaman sadan metrin korkeudessa. Innovatiivisimmat meteorologiornitologit puhuvat suihkuvirtauksista, joiden myötä pikkulintu voi ajautua tuhansien kilometrien päähän melko vähäisellä energiankulutuksella.
Mielenkiintoinen teoria pikkulintujen valtameren ylityksistä liittyy rahtialuksiin. Niiden on ehdotettu toimivan laskeutumisalustoina meren ylle harhautuneille pikkulinnuille. Jos kerttuli on jo harhautunut vaikkapa tuhannen kilometrin päähän mantereelta, niin sattumalta ohi kulkeva rahtilaiva on ainoa mahdollinen levähtämispaikka, kun kerran muualla on vain märkää vettä. Harhailijan kynnys lähteä keinotekoiselta, liikkuvalta saarelta voi olla korkea, ja jo muutamassa päivässä lintu liikkuu aluksen mukana niin lähelle Eurooppaa, että mantereelle on enää lyhyt pyrähdys.
Rahtilaivateoriassa on vain yksi mutta. Sen todistaminen on mahdotonta, ja vaikka lintuja todella kulkisi tällä tavalla valtamerten yli, niin se ei vielä sulje pois luonnonvaraisen harhautumisen mahdollisuutta. Niinpä länsivirtauksien aikana tehdyt syyshavainnot pohjoisamerikkalaisista pikkulinnuista on Euroopassa tulkittu yleensä luonnonvaraisiksi, ellei jokin havainnossa anna aihetta epäillä muuta. Tuskinpa Utön kerttulissa tälläisen epäilyn aihetta on.
torstai 23. lokakuuta 2008
Jumala armahtaa, DNA ei!
Viitisentoista vuotta sitten lintuharrastajatkin rupesivat käyttämään kolmea legendaarista kirjainta arkipuheessaan: DNA, deoksiribonukleiinihappo. Molekyylibiologisesta tasosta ei tavallinen kiikarikaula tiennyt juuri mitään, mutta siitä ennustettiin viisastenkiveä lajistatuskysymyksiin. Vihdoinkin saataisiin varma tieto, onko humei oma lajinsa vai taigauunilinnun alalaji! Haileanharmaaselkäiset selkälokit saataisiin lopultakin määritettyä itäisiksi tai läntisiksi, ja keltavästäräkin alalajeista tajuttaisiin varmasti pian paljon enemmän.
DNA ei kuitenkaan osoittautunut oikotieksi onneen. Jo muutaman vuoden kuluttua alkoi näyttää siltä, että se ei ollut oikotie lainkaan, vaan polku täysin toiseen suuntaan. Molekyylitason lajimääritys itse asiassa rapautti käsitystä perinteisestä lajista ja herätti jopa kysymyksen, onko lajin aina oltava määritettävissä myös ulkoisista tuntomerkeistä, joihin lintuharrastajat ovat perinteisesti luottaneet. Sinänsä ilmiö on tuttu ja universaali: joka tietoa lisää, se tuskaa lisää.
Kaksi ja puoli vuosisataa sitten silloisen huipputaksonomin, Carl von Linnén hierarkkinen lajikäsitys oli selvä: ylinnä oli Jumala, seuraavana Linné, sitten ihmiset, joiden jälkeen tuli koko joukko muuttumattomia lajeja. Nykyharrastajan on helppo vinoilla tälle dogmaattisuudelle, mutta aikanaan Linnén binäärinimistö oli todella suuri mullistus. Ja se kesti hyvin yli kaksisataa vuotta.
Nykylintuharrastajan näkökulmasta uusi lajikäsitys on tuonut kuitenkin erikoisia ongelmia, ja kaipailevatpa jotkut takaisin Linnén staattiseen tilaan. Esimerkiksi ns. Haliaksen hulluilla päivillä Hangossa kesäkuussa 2007 verkoista saatiin outo tiltaltti. Äänet, vääränvihreä väri ja pyydystetystä linnusta otetut mitat vihjasivat kaikki vastikään omaksi lajikseen erotettuun Phylloscopus ibericukseen, Pyreneiden niemimaalla esiintyvään iberiantiltalttiin. Käsittelyn ja valokuvaamisen yhteydessä linnusta irronneet höyhenet otettiin talteen ja toimitettiin analysoitavaksi Ruotsiin.
Lopputulos oli hämmentävä: vaikka ulkoisten tuntomerkkien perusteella lintu olisi (luultavasti) voitu hyväksyä iberiantiltalttina, niin DNA paljasti siihen lurahtaneen myös collybita-alalajin tiltalttia, jota tosin sitäkään ei ole hyväksytysti Suomessa havaittu. Anonyymi lintuasemarengastaja totesikin tapauksesta kuultuaan: "no, eipähän tarvitse enää koskaan höyhennäytteitä kerätä".
Lintuharrastus keskittyy tavallisesti lajeihin, vaikka toki alalajeista keskustellaan, niitä yritetään määrittää maastossa ja käyvätpä jotkut niitä jopa bongaamassakin. Sikäli on huvittavaa, että Haliaksen tiltaltissa oli sekaisin sekä Suomessa tapaamatonta lajia että alalajia - ja silti se ei aiheuttanut mitään muutoksia Suomen listoille, ei sen enempää laji- eikä alalajitasolla.
DNA ei kuitenkaan osoittautunut oikotieksi onneen. Jo muutaman vuoden kuluttua alkoi näyttää siltä, että se ei ollut oikotie lainkaan, vaan polku täysin toiseen suuntaan. Molekyylitason lajimääritys itse asiassa rapautti käsitystä perinteisestä lajista ja herätti jopa kysymyksen, onko lajin aina oltava määritettävissä myös ulkoisista tuntomerkeistä, joihin lintuharrastajat ovat perinteisesti luottaneet. Sinänsä ilmiö on tuttu ja universaali: joka tietoa lisää, se tuskaa lisää.
Kaksi ja puoli vuosisataa sitten silloisen huipputaksonomin, Carl von Linnén hierarkkinen lajikäsitys oli selvä: ylinnä oli Jumala, seuraavana Linné, sitten ihmiset, joiden jälkeen tuli koko joukko muuttumattomia lajeja. Nykyharrastajan on helppo vinoilla tälle dogmaattisuudelle, mutta aikanaan Linnén binäärinimistö oli todella suuri mullistus. Ja se kesti hyvin yli kaksisataa vuotta.
Nykylintuharrastajan näkökulmasta uusi lajikäsitys on tuonut kuitenkin erikoisia ongelmia, ja kaipailevatpa jotkut takaisin Linnén staattiseen tilaan. Esimerkiksi ns. Haliaksen hulluilla päivillä Hangossa kesäkuussa 2007 verkoista saatiin outo tiltaltti. Äänet, vääränvihreä väri ja pyydystetystä linnusta otetut mitat vihjasivat kaikki vastikään omaksi lajikseen erotettuun Phylloscopus ibericukseen, Pyreneiden niemimaalla esiintyvään iberiantiltalttiin. Käsittelyn ja valokuvaamisen yhteydessä linnusta irronneet höyhenet otettiin talteen ja toimitettiin analysoitavaksi Ruotsiin.
Lopputulos oli hämmentävä: vaikka ulkoisten tuntomerkkien perusteella lintu olisi (luultavasti) voitu hyväksyä iberiantiltalttina, niin DNA paljasti siihen lurahtaneen myös collybita-alalajin tiltalttia, jota tosin sitäkään ei ole hyväksytysti Suomessa havaittu. Anonyymi lintuasemarengastaja totesikin tapauksesta kuultuaan: "no, eipähän tarvitse enää koskaan höyhennäytteitä kerätä".
Lintuharrastus keskittyy tavallisesti lajeihin, vaikka toki alalajeista keskustellaan, niitä yritetään määrittää maastossa ja käyvätpä jotkut niitä jopa bongaamassakin. Sikäli on huvittavaa, että Haliaksen tiltaltissa oli sekaisin sekä Suomessa tapaamatonta lajia että alalajia - ja silti se ei aiheuttanut mitään muutoksia Suomen listoille, ei sen enempää laji- eikä alalajitasolla.
tiistai 21. lokakuuta 2008
Tiiralokki, pohjoisesta...
Tänä vuonna kuka tahansa dude on näemmä voinut hoitaa paljon vaikeita lajeja. Bongattavissa on ollut jo ainakin valkosiipitiira, isohaarahaukka (onneksi vain nopeimmille) ja käärmekotka, keltajalkaviklosta ja siperiankurpasta nyt puhumattakaan. Listaan tuli jatkoa, kun tänään löytyi tiiralokki Utajärveltä. Vaikka havainto oli Suomen kymmenes, niin aiemmin laji on ollut bongattavana vain kerran: syyskuussa 1991, kun nuori lintu löytyi tonkimasta orimattilalaista mullospeltoa.
Arktisilla alueilla pesii kolme pientä lokkilajia, jotka ovat Suomessa megararin asemassa: tiira-, ruusu- ja jäälokki. Ruusulokki oli hoidettavissa Lappeenrannan Haapajärveltä viikonlopun verran toukokuussa 1998. Jäälokin ehti muutama nopea oululainen hoitaa talvella 2000 Raahesta, mutta eteläsuomalaisia lokki ei tuolloin odottanut. Jäälokin havaintotrendi on muutenkin laskeva: ennen 1980-lukua laji on havaittu Suomessa noin 25 kertaa, mutta sen jälkeen havaintoja on vain pari. Kunnolla bongattavissa laji on ollut vain kerran 1980-luvun lopulla - silloinkin Utsjoella.
Lokkitriosta parhaiten tunnettu on tiiralokki. Se talvehtii Etelä-Atlantilla avomerellä, ja muuttosummista ja parhaista kerääntymistä päätellen sen on oltava yleinen jossain Pohjois-Grönlannissa, arktisessa Kanadassa tai Siperiassa. Syksyisten länsivirtausten aikana tiiralokkeja voi nähdä Pohjanmeren rannikolla jopa useita päivässä, ja parhaiden myrskyjen aikaan laji ei ole tavaton edes Ruotsin länsirannikolla.
Sen sijaan vähälukuisammat jäälokki ja ruusulokki ovat arvoituksia. Niiden maailmankannasta ei ole olemassa luotettavia arvioita, eikä ruusulokilta tunneta edes talvehtimisalueita. Onpa jäälokin liikkumisessakin on vielä paljon selvitettävää. Vuosi sitten Huippuvuorilla ja Frans Joosefin maalla aloitetussa norjalais-venäläisessä projektissa varustettiin useita jäälokkeja satelliittilähettimin, ja hajonta osoittautui paljon odotettua suuremmaksi. Osa linnuista suunnisti lounaaseen kohti Grönlantia, kun taas kauimmas itään suunnannut ehti lähes Beringin salmeen asti ennen kuin lähetin joko irtosi tai lintu kuoli. Sekä jää- että ruusulokki kuuluvat joka tapauksessa maailman huonoimmin tunnettuihin lintuihin.
Nämä kolme lokkia toimikoon esimerkkeinä siitä, mitä lintuharrastajan päässä voi liikkua, kun maallikko kuittaa Kauppatorin lokkiongelmat "no nehän on vain lokkeja". Lokilla ja lokilla on eroa, ja ainakin tämä tarunhohtoinen lokkitrio saa kenen tahansa lintuharrastajan silmät kiilumaan.
Arktisilla alueilla pesii kolme pientä lokkilajia, jotka ovat Suomessa megararin asemassa: tiira-, ruusu- ja jäälokki. Ruusulokki oli hoidettavissa Lappeenrannan Haapajärveltä viikonlopun verran toukokuussa 1998. Jäälokin ehti muutama nopea oululainen hoitaa talvella 2000 Raahesta, mutta eteläsuomalaisia lokki ei tuolloin odottanut. Jäälokin havaintotrendi on muutenkin laskeva: ennen 1980-lukua laji on havaittu Suomessa noin 25 kertaa, mutta sen jälkeen havaintoja on vain pari. Kunnolla bongattavissa laji on ollut vain kerran 1980-luvun lopulla - silloinkin Utsjoella.
Lokkitriosta parhaiten tunnettu on tiiralokki. Se talvehtii Etelä-Atlantilla avomerellä, ja muuttosummista ja parhaista kerääntymistä päätellen sen on oltava yleinen jossain Pohjois-Grönlannissa, arktisessa Kanadassa tai Siperiassa. Syksyisten länsivirtausten aikana tiiralokkeja voi nähdä Pohjanmeren rannikolla jopa useita päivässä, ja parhaiden myrskyjen aikaan laji ei ole tavaton edes Ruotsin länsirannikolla.
Sen sijaan vähälukuisammat jäälokki ja ruusulokki ovat arvoituksia. Niiden maailmankannasta ei ole olemassa luotettavia arvioita, eikä ruusulokilta tunneta edes talvehtimisalueita. Onpa jäälokin liikkumisessakin on vielä paljon selvitettävää. Vuosi sitten Huippuvuorilla ja Frans Joosefin maalla aloitetussa norjalais-venäläisessä projektissa varustettiin useita jäälokkeja satelliittilähettimin, ja hajonta osoittautui paljon odotettua suuremmaksi. Osa linnuista suunnisti lounaaseen kohti Grönlantia, kun taas kauimmas itään suunnannut ehti lähes Beringin salmeen asti ennen kuin lähetin joko irtosi tai lintu kuoli. Sekä jää- että ruusulokki kuuluvat joka tapauksessa maailman huonoimmin tunnettuihin lintuihin.
Nämä kolme lokkia toimikoon esimerkkeinä siitä, mitä lintuharrastajan päässä voi liikkua, kun maallikko kuittaa Kauppatorin lokkiongelmat "no nehän on vain lokkeja". Lokilla ja lokilla on eroa, ja ainakin tämä tarunhohtoinen lokkitrio saa kenen tahansa lintuharrastajan silmät kiilumaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)