tiistai 2. huhtikuuta 2013

Pinnarallien aatelia


Ralli on parasta, mitä lintuharrastaja voi tehdä housut jalassa. Yhdessä linturallissa olen tosin toikkaroinut ilman housuja, mutta siitä toisen kerran. Mikä voisi olla miellyttävämpää kuin väsyttävä, monituntinen rääkki, jonka aikana keskitytään vain ja ainoastaan lintuihin - edes eväisiin ei sovi koskea auton ulkopuolella.

Mikä on linturallien kuningaslaji? Onko se Kuusamon legendaarinen lintumaraton, jossa pärjätäkseen pitää olla kymmenen vuoden kokemus, minuuttiaikataulu ja kahden viikon valmistelu, mielellellään useamman hengen voimin? Pohjois-Pohjanmaan 24 tunnin kevätralli, jossa lajimäärät voivat nousta yli sadanviidenkymmenen? Terassiralli, jossa hyväksytään vain ravintolan terassilta havaitut lajit siten, että jokaisella joukkueen jäsenellä on juomaa lasissaan?  Vai karkauspäivänlistaus, jota voi harrastaa helmikuun viimeisenä päivänä neljän vuoden välein, huonoimpana mahdollisena lintuajankohtana?

Kiista on ratkennut.  Eelis Raritét järjestää nimipäivänsä kunniaksi unipinnarallin. Säännöt ovat selvät:

"Kilpailussa on tavoitteena havaita mahdollisimman monta lintulajia unessa 8.-9. huhtikuuta välisenä yönä. Kyseisen yön yötöiden, pöllöretken tai maratonrakastelun takia valvovat voivat laskea myös 9.4. päivällä nukkumansa ajan pinnat. Muuten päiväunia ei saa laskea, vaan pinnat tulee kerätä yhdeltä nukkumisjaksolta. Pinna lasketaan sen mukaan, miksi laji on unessa määritetty. Eli jos määrittää linnun vaikkapa isotrapiksi, siitä saa isotrappipinnan, vaikka herättyään älyäisi, että kyseessä oli Hjallis Harkimo. Omia lintulajeja ei hyväksytä, vaan linnun pitää olla maailman lintujen lajiluettelon mukaisia."

Siitä vain kisaamaan. Parhaat uneksijat ovat sitä luokkaa, että pikku torkut eivät riitä voittoon. Unipinnaennätys on kuulemma sillä harrastajalla, joka uneksi avaavansa ulko-oven, katsovansa ulos lintujen täyttämälle pihalle ja sanovansa: "Pihalla ovat kaikki maailman linnut." Siitä on paha enää panna paremmaksi.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Eikä me olla veljeksiä


Huhtikuun lähestyminen aiheutti pakonomaisia pinnapaineita. Kunnon helsinkiläisen lintuharrastajan kuuluu näet havaita kiuru jo maaliskuussa. Sisämaan ja Pohjois-Suomen harrastajakollegat varmasti ovat eri mieltä, mutta etelärannikolla kiuru on miltei joka vuosi kohtuullisen yleinen ilmestys maaliskuun viimeisellä viikolla, kun vain osaa hakea ensimmäisenä sulavilta pelloilta.

Tietysti poikkeuksia on. Kuten kuluva kevät. Itse asiassa lintukevät 2013 on edennyt niin onnettomasti, että asia on ylittänyt jopa uutiskynnyksen. Jos olisin luonteeltani yhtään sarkastisempi, niin voisin ikkunasta ulos vilkaisun jälkeen kiistää koko uutisen arvon: kovin odotuksenvastaista olisi, että kiuruparat tahtoisivat Suomen puolimetrisiin hankiin kovin sankoin joukoin.

Vaikka olen aiemmissa blogimerkinnöissäni kommentoinut Tiira-käyttöjärjestelmää elitistisen koppavasti ja happamasti, niin vuosien väliseen vertailuun se on mainio työkalu. Se on havainnollistava väline myös yllälinkittämässäni uutisessa: siinä missä aiempina vuosina maaliskuun loppuun mennessä on ilmoitettu kymmeniä tuhansia kiuruhaviksia, niin nyt niitä on alle sata. Vuodet eivät todellakaan ole veljeksiä.

En usko, että ilman Tiiran dataa BirdLifen tiedote kevään viivästymisestä olisi mennyt lainkaan läpi lehdistöön, vaan vasta tuhatkertainen kontrasti loi sille uutisarvon. Tällaista Tiiran viestinnällistä lisäarvoa en ole nähnyt ennen valtakunnallisen median käytössä, jos pihabongaustiedotteet jätetään omaan arvoonsa. Vastaavia toimittajakoukkuja Tiiran aineistosta löytää varmasti helposti, jos asiaan jaksaa perehtyä hieman.

Iltalukemisenani yhä lojuvat Magnus von Wrightin päiväkirjat kertovat myös omat kiurutarinansa lähes 200 vuoden takaa. Ainakin 1830-luvulla vapaaherra von Wright merkitsi päiväkirjoihinsa joka kevät ensimmäisen havaitsemansa kiurun, vaikka muuten päiväkirja saattoikin täyttyä riutuvista rakkaudentunteista ja Helsingin sietämättömästä säästä. Useimpina vuosina Helsingin ensimmäiset kiurut näkyivät maaliskuussa, mutta toisinaan von Wright sai siitä vuodenpinnan vasta huhtikuussa. Kiurun saapumisen seuraaminen on siis hyvin pitkä tapa, ei mikään sodanjälkeisen harrastajapolven päähänpisto.

Omista pinnapaineistani en päässyt eroon muulla tavalla kuin retkellä tutulle joutomaa-alueelle, minne ilmestyy joka varhaiskevät hyviä pälviä. Niitä ei ollut monta, mutta kuitenkin tarpeeksi kahdelle kiurulle ja yhdelle pulmuselle. Niinpä niin - kuu kiurusta, aina maaliskuussa.

torstai 28. helmikuuta 2013

Kun Buster Keaton ei riitä


Lintuharrastusta mainostetaan kaikille sopivaksi hauskaksi ja leikkimieliseksi harrastukseksi. Tässä vaiheessa niskakarvojen pitäisi jo nousta pystyyn: jos jotakin kutsutaan leikkimieliseksi, se on todellisuudessa kaikkea muuta. Jos keskitytään tarkkailemaan sitä, millainen kuva suomalaisesta lintuharrastuksesta annetaan lehdissä, blogeissa ja muissa harrastuskulttuurin ilmenemissä, niin tulos on lohduton: lintujen tarkkailu on suurin piirtein yhtä innostavaa kuin vedenalainen korinpunonta tai tiiliskivien keräily - eittämättä Suomen viiden tylsimmän harrastuksen joukossa.

Jokin tässä mättää. Kuten jokainen lajia harrastanut tietää, niin lintuharrastus on nimittäin enemmän kuin hupaisaa. Käydään kavereiden kanssa kaljalla ja määritysilloissa, nauretaan ajomatkalla bongauspaikalle vedet silmissä tai heitetään staijikalliolla niin hersyvää herjaa, että kiikarit eivät pysy silmillä. Juuri tämä sosiaalisen mikrotason hauskuus on monelle se seikka, jonka ansiosta jaksetaan käydä retkillä tutussa kaveriporukassa ja nauttia varhaisaamun ulkoilmasta räntäkuuroineen ja auringonnousuineen.

Sitä ihmeellisempää on, että mielikuva lintujen tarkkailusta tuntuu kuivemmalta kuin marokkolainen hiekkapaperi. Usein tämä liittyy yhdistysten toimintaan: halutaan olla lintutieteellisiä yhdistyksiä vaikka todellisia vaikutusmahdollisuuksia ei olisikaan. Onpa joukossamme myös muutamia harrastajia, jotka kokevat velvollisuudekseen tämän tästä muistuttaa bongausreissuilla poltetun bensiinin saatanallisuudesta ja julistaa todellisen lintuharrastajan olevan esimerkillinen ja mielellään risupartainen übermensch, joka vain omalla esimerkillään näyttää todellisen luonnonsuojelun arvon.

BirdLife Suomen Tiira- ja Linnut-lehtiin on toki keksitty kaikenlaisia pikkuhauskoja interaktiivisia palstoja, mutta varsinaista harrastushuumoria ne eivät tarjoa. Paikallisyhdistysten lehdistä huumorin hakeminen on haasteellista jo senkin takia, että monet paikallislehdet ovat kuolinkouristuksissaan hylänneet monipuolisen sisällön tavoittelun ja rajannneet julkaistujen sivujen määrää, vaikka ilahduttavia poikkeuksia toki löytyy silloin tällöin. (Tieteellistä Ornis Fennica -lehteä en uskalla tässä edes kunnolla mainita, kun Pentti Linkolakin haukkui sen Tringa-lehden haastattelussa kuivuuden perikuvaksi.)

Lintuharrastushuumorin pioneereja toki on joitakin. Eelis Raritétille olen uhrannut kokonaisen blogimerkinnän.  Ornimisen sietämätön keveys -kirja on alan itseoikeutettu klassikko, mutta myös Tero Ilomäen hersyvät petolintujulkaisut Merta Karta ja Kaksi ornia täytyy mainita erikseen. Ilomäen erikoisuutena on kuivan asiadatan yhdisteleminen kaunokirjalliseen kehykseen. Esimerksi Kaksi ornia -opuksessa on esitetty Ilomäen kaikki petolintuhavainnot Kymenlaaksosta vuosikausien ajalta, mutta katsausartikkelin sijaan ne käydään läpi kirjeromaanin muodossa. Tarina rönsyilee kuin Francois Rabelais'n Pantagruelissa konsanaan.

Lintublogeissa tosikkomaisuus näkyy kaikkein ilmeisimmin. Olipa kyse sitten kuva- tai retkiblogista, niin kyllä kerrotaan kahvittelusta Nauvossa, keltasirkkuparven tarkastamisesta mäntysirkun toivossa ja aaltojen pärskimisestä rantakivikossa, mutta harrastuksen hauska sosiaalinen puoli pysyy tabuna. Missä on muistelut siitä, miten viidensadan ajokilometrin jälkeen myöhästyttiin rarista 30 sekuntia? Kuka kertoisi siitä, miten pikkupoikina näytettiin maanomistajalle keskisormea, livahdettiin linturetkelle sotilasalueelle ilman kulkulupia tai käytiin sontimassa mökkiläisten huussiin kesken linjalaskennan? Missä päin internetin ihmemaata voitaisiin julkaista harrastuskentän mehevimmät juorut ja päivitellä niitä yhdessä?

Tsemppipalkinnon hauskoista sanavalinnoista uskallan myöntää Kari Lahtelan Sokea kukko -blogille, mutta vastaani on tullut vain yksi todella humoristinen kotimainen lintublogi eli Bad-Ass Birder. Blogin kommenttikenttä on samalla todiste siitä, miten vakavana lintuharrastuksesta kirjoittamista pidetään, sillä joukossa on useita, jotka  ilmiselvästi ovat ottaneet kirjoittajan tosissaan. Nimimerkin takana pysyttelevä kirjoittaja on todellisuudessa umpitrolli, jonka tavoite on saattaa tosikot takajaloilleen ja vieläpä onnistuu siinä tämän tästä.

Tälläkin kertaa Iso-Britannia kelpaa mallimaaksi. Rengastuspuolella oppia voisi ottaa vaikkapa Grampian Ringing Groupin asenteesta, joka ilmenee parhaiten vaikkapa Are You Tired of Tit Shit -videosta. Toinen esimerkki humoristisesta mutta silti äärimmäisen tarkasta ja linnuille uskollisesta asenteesta on Punkbirder, jonka retkikertomus Suomesta on suositeltavaa luettavaa kaikille Pohjois-Suomessa lintujen perässä liikkuneille.

Jos lukija ei vielä ymmärtänyt paradoksaalista itseironiaani, niin väännän sen lopuksi vielä rautalangasta: kirjoitan tässä kuolemanvakavasti siitä, miten suomalaiset lintuharrastajat tuppaavat antamaan lintuharrastuksesta kuolemanvakavan kuvan. Minulla on siis valtava malka omasta silmässäni, mutta sanomaani sen ei pidä sumentaa. Otetaan oppia elokuvahistoriasta ja Buster Keatonista - miehestä, joka sai hymyilemättä yleisön röhönauruun. Se onnistuu myös meiltä.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Valkokankaan vuodenpinnaennätys


Suuresta lintuharrastuselokuvasta The Big Year (suomeksi Posketonta bongausta) tuli yksi vuoden 2011 suurimmista flopeista. 41 miljoonan dollarin budjetti ja konkarinäyttelijät Jack Black, Steve Martin ja Owen Wilson eivät sen kummemmin houkutelleet yleisöä lippuluukuille kuin lumonneet kriitikoitakaan. Suomessa elokuva päätyi suoraan DVD-levitykseen ilman teatterikierrosta. Elokuvasta ei ehkä ole klassikoksi, mutta lintuharrastajan kannattaa kuitenkin nähdä se.

Tarina keskittyy kolmen miehen ympärille: Brad Harris (Black) on ydinvoimalan turvallisuuspuolella työskentelevä  lintuharrastaja, joka yrittää saada ryhtiä elämänsä epäonnistumisiin tekemällä Pohjois-Amerikan vuodenpinnaennätyksen. Samana vuonna vuodenpinnaennätystä - elämänsä suurta haavetta lapsuusvuosista lähtien - tavoittelee myös liikemies Stu Preissler (Martin), joka yrittää vaihtelevalla menestyksellä jäädä eläkkeelle rakentamansa valtavan bisnesimperiumin johdosta. Kenny Bostick (Wilson) taas on aiemman pinnaennätyksen haltija, korskea bongariori, joka on valmis puolustamaan ennätystään vastoin lukuisia vaimolle annettuja lupauksia. Elokuvassa on myös aimo joukko pikkunäppäriä viittauksia, jotka tosin aukenevat toisinaan huonosti eurooppalaiselle katsojalle (alkaen siitä, että Brad on samanlaisessa työssä kuin piirrossarjojen tunnetuin luuserihahmo Homer Simpson).

Vaikka elokuvan aihe on melko mekaaninen vuodenpinnaennätyksen teko kommelluksineen, iloineen ja suruineen, pinnoineen ja mäherryksineen, niin sen teema on äärettömän kunnianhimoinen: mitkä ovat ne asiat, jotka tekevät ihmiselämästä elämisen arvoisen? Yhden käden sormilla voi laskea sellaiset elokuvat, jotka ovat tätä teemaa kiitettävästi käsitelleet ilman sortumista naiiviin optimismiin, moraalisaarnaan tai turhaan vaikeaselkoisuuteen - Frank Capran Ihmeellinen elämä tulee parhaana onnistujana mieleeni. Teeman valinta lienee myös syy Poskettoman bongauksen floppaukseen, sillä vaikka lintuharrastaja saisi teemasta kiinni, niin elokuvan syvimmät tasot tuskin avautuvat tavalliselle katsojalle.

Mikä linnuissa voisi muka olla niin kiehtovaa, että niistä voitaisiin johtaa elämän tarkoitus? Lintumaalari-ikoni Roger Tory Peterson muotoili lintujen vetovoiman näin teoksessa Birds Over America:

"Me ihmiset keksimme järjestelmiä; sosialismin, fasismin, kommunismin ja kapitalismin. Ne halveksivat toinen toistaan. Silti... niillä on yhteinen uskontunnustus: pelastus koneiden kautta. Kun nämä järjestelmät osoittautuvat falskeiksi, niin onko enää mikään ihme, että ihmisten havaitessa yhteiskunnan synteettisen olemuksen he kääntyvät luontoon päin? Onko mikään ihme, että hulluksi tulleessa maailmassa linnut ovat niin suosittuja? Linnut ovat ehkäpä kaikkein puhuttelevin todellisuuden ilmentymä."

Kyynikko voisi todeta, että Petersonia soveltamalla lintuharrastuksen suosiosta saisi mainion yhteiskuntamittarin: mitä enemmän lintuharrastajia, sitä huolestuttavammin ovat asiat. Petersonin puheenvuorossa piilee kuitenkin totuuden siemen, sillä elämän tai todellisuuden syvään kokemiseen tarvitaan usein ulkoinen ärsyke. Parhaimmillaan linnut tarjoavat häivähdyksen jostakin, jota ei voi sanoin kuvailla ja joka mullistaa ihmisen kokemusmaailman niin, että samaa tuntemusta haluaa tavoitella kerrasta toiseen. Se on myös vuodaribongauksen vetovoima. Jos bongari ei tunne elävänsä rikottuaan vuodenpinnaennätyksen, niin ei sitten milloinkaan.

Elokuvan yksi huippukohta oli jakso Aleuttien läntisimmällä saarella Attulla, missä bongareiden listalle tupsahteli toinen toistaan eksoottisempia euraasialaisia siivekkäitä. Jokainen edes viikon jakson rarisaarella viettänyt tietää sen tunteen, kun ymmärtää kerrankin olevansa oikeaan aikaan oikeassa paikassa ilman stressiä töistä, perheestä tai naapurien keskinäisestä kilvoittelusta, ja pystyy uppoutumaan vain ja ainoastaan lintujen tarkkailuun. Parhaimmillaan mantereelle palaaminen ei ole edes mahdollista ennen hakuveneen saapumista, kun kännykkä ei kuulu ja kannettava tietokone hakee turhaan verkkoa. Ei ihme, että Attu-jakson suurenmoisimman kohtauksen taustamusiikiksi oli valittu Coldplayn Viva La Vida. Äärimmäisen lähelle todellisuutta, äärimmäisen lähelle elämän kaikkivoipaisuutta ja ihmettä ei pääse kuin synnytyssalissa tai rarisaarella.

Alaviitteenä voisi mainita, että lisäksi mieltäni lämmitti lintuharrastajien keskinäisen solidaarisuuden kaunis kuvaus. Vaikka Bostick käyttäytyy röyhkeästi sekä bongarikollegoja että ei-lintuharrastajia kohtaan, laiminlyö vaimoaan ja on monilla tavoin tarinan konna, niin lintujen suhteen hän ei harrasta epäreilua peliä. Ei vääntämistä, ei vääriä hälytyksiä. Tämä sanaton rehellisyyssääntö tuntuu todellisuudessakin olevan monelle ei-lintuharrastajalle vaikea ymmärtää.

On hieman epäreilua, että kunnianhimoisia teemoja käsittelevien komedioiden aika tuntuu olevan ohi. Viime vuosina eniten dollareita on kääritty mukatuhmilla pieru- ja seksisarjakomedioilla kuten American Pie ja Kauhea kankkunen. Kammottavasta suomenkielisestä nimestään huolimatta Posketonta bongausta on paras lintuharrastuksesta laadittu elokuva, ja muidenkin ornien kuin televisio- ja elokuvapinnojen listaajien kannattaa ehdottomasti katsoa se.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Ei koskaan bongattavissa


Posti kulki pitkästä aikaa kiinnostavimman lintukirjan. Nimensä mukaisesti se käsittelee lintuja, joita ei enää ole. Kyseessä on Julian P. Humen ja Michael Waltersin teos Extinct Birds, joka esittelee kaikki viimeisten 700 vuoden aikana sukupuuttoon kuolleet lintulajit.

Netti on täynnä sivuja, joilla kerrotaan yksityiskohtaisesti muuttokyyhkyn, siivetönruokin, dodon tai rämetulikärjen sukupuutoista, joten en aio retostella niillä tässä. (Oman korteni sukupuuttopornon kekoon olen jo kantanut kirjoittamalla wakenluhtakanasta.) Massiivisten romahdusten sijaan kirjan havahduttavin anti oli ainakin minulle sen ymmärtäminen, miten vähän valtaosasta sukupuuttoon kuolleita lajeja tiedetään. Suurin osa kadonneista lajeista on elänyt melko suppealla alueella, esimerkiksi jollakin pienellä Tyynenmeren saarella,  ja niiden kato on ollut ihmisvaikutuksen alettua varsin nopea. Ainutkertaisista lajeista on jäänyt jäljelle vain muutama tomuttunut museonahka, eikä niiden elintavoista tiedetä juuri mitään.

Minun mielenlaatuuni vetosi erityisesti kirjan toinen osa, jossa käsitellään hypoteettisia lintuja. Ne tunnetaan vain yksittäisistä nahoista, puutteellisista kuvauksista, maalauksista tai oudoista luu- ja höyhenlöydöistä. Osa niistä on hyvin suurella varmuudella virheellisiä; esimerkiksi Pennsylvaniasta 1834 talletettu ja John James Audubonin kuvaama Spiza townsendi on lähes varmasti outo preeriakardinaalin värimuunnos. (Tämä pseudolaji on ehtinyt muuten saada BirdLife Suomen virallisen suomenkielisen nimenkin: se on viherpreeriakardinaali.)

Hypoteettisten lintulajien listassa on silti kutkuttavan monta kiehtovaa tapausta. Mikä on argusfasaanin kaltainen Argusianus bipunctatus, josta on säilynyt vain yksi käsisulka? Entä mikä petolintu on ollut Floridan Sarcorhamphus sacer, josta on jäljellä vain William Bartramin kuvaus ja yksi kehno maalaus, molemmat 1700-luvulta? Tai tahitilainen Porzana nigra, josta on jäljellä vain kaksi maalausta?

Kaiken masentavuuden keskellä kirjan hypoteettisten tapausten luettelon päätöksessä on häivähdys toivoa. Listan toiseksi viimeinen laji on nimittäin tiibetinvuoripeippo (Sillem's Mountain Finch, Leucosticte sillemi), josta tunnettiin aiemmin vain hollantilaisen retkikunnan vuonna 1929 tallettamat yksilöt. Vuonna 2012 tiibetinvuoripeippo löydettiin kuitenkin uudelleen ja onnistuttiin jopa valokuvaamaan noin 5000 metrin korkeudessa Kiinan vuoristossa. On siis yhä vähäinen mahdollisuus, että jokin muukin sukupuuttoon kuolleeksi tuomittu lintu voi sinnitellä elossa katveessa ihmissilmältä.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Ruotsin- vai suomenpinna?

Paremmin uskonnollisista ja kasvitieteellisistä saavutuksistaan muistettu Lars Levi Laestadius löysi tai ainakin ilmoitti yhden Ruotsille uuden lintulajin. Vuonna 1833 Karesuandossa Ruotsin Lapissa ammuttiin pilkkaniskakoiras, jonka  Laestadius toimitti Tukholmaan professori Bengt Friesille. Tukholmassa käymässä ollut suomalainen Magnus von Wright pääsi tutustumaan ammuttuun yksilöön tammikuussa 1834. Suomen ensimmäinen pilkkaniska havaittiin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, kun yksi lintu ammuttiin Kittilän Kyrön kylässä kesällä 1858.

Laestadius on vastuussa myös yhdestä suomenpinnasta: hän toimitti Tukholmaan samoin Karesuandossa vuonna 1837 ammutun punakottaraisen, jota pidetään Suomen ensihavaintona. Päivämäärä on tosin hieman epäselvä: BirdLife Suomen ensihavaintoluettelossa siteerataan Melan ilmoittamaa päivämäärää 16.9.1837, kun taas Laestadius-tutkija Olle Franzén ilmoittaa linnun ampumisajaksi kesäkuun 1837.

Salaliittoteorioihin taipuvaiset lintuharrastajat nousevat varmasti jo varpailleen: Karesuando (tai Kaaresuvanto tai Gárasavvon) on kylä molemmin puolin Tornionjokea, eli osa siitä on Suomen, osa Ruotsin puolella. Ruotsalaisena Laestadius asui ja vaikutti enimmin Tornionjoen länsirannalla. Lintujen tarkat ampumispaikat eivät ole ilmeisesti tiedossa. Valtakunnanraja tosin kulki Tornionjoella jo 1830-luvulla, minkä Laestadius aivan varmasti tiesi

Ovatko havainnot varmasti oikeiden maitten listoilla? Varmuuden saaminen liki kahden vuosisadan jälkeen lienee mahdotonta, joten ehkäpä meidän on tyytyminen vallitseviin tulkintoihin.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Lajeissa on eroja


Lintu on lintu, vaikka voissa paistaisi. Vai onko? Ovatko jotkut linnut parempia kuin toiset tai onko joidenkin lintujen harrastaminen prestiisimpää kuin toisten? Kirkasotsaisena parempaan maailmaan uskovana idealistisena lintuharrastajana vastaisin mieluusti kyllä. Se ei kuitenkaan ole totta. Lintuharrastajien keskuudessa arvotetaan linturyhmiä ja ­-lajeja surutta.

En ole vielä tavannut lintuharrastajaa, jonka mielestä pulujen, kanadanhanhien tai fasaanien katseleminen aiheuttaisi elämää suurempia luontokokemuksia. Toki tammikuussa Helsingin Vanhan ylioppilastalon seinässä avoimesti hautova pulu kiinnittää huomion ja peltotiellä vipeltävän fasaanipoikueen menoa on ilo katsella, mutta mieluummin niiden sijaan katselisi keltaiseksi rapatulla seinällä lepattavaa kalliokiipijää tai ihmettelisi ruisrääkkäpoikueen piilottelua ojanpientareella.  Ne sykähdyttäisivät varmasti puluja tai fasaaneja enemmän.

Isot lokit ovat erityisen hupaisa ryhmä, sillä niihin suhtautuminen vaihtelee rajusti. Puhutaan laridisteista, jotka ovat nimenomaan lokkiharrastajia: stereotyyppinen laridisti kuljeskelee kaatopaikoilla biojätteen seassa ja katsoo harmaalokkeja niin tarkoin, että oppii tuntemaan eri harmaalokkiyksilöt puvun höyhenenhienojen detaljien perusteella. Toiset eivät voisi välittää vähempää harmaalokeista saati tällaisesta retkeilykultturista. Äärimmilleen vietynä isoihin lokkeihin suhtaudutaan jopa pelonsekaisella kunnioituksella, sillä laridistien työ on mullistanut määrityskulttuurin. Moni puoliaktiivinen bongari ei ole kiinnostunut lähtemään katsomaan etelänharmaalokkia, sillä ei usko kuitenkaan pystyvänsä tunnistamaan sitä itsenäisesti. Määritysorientoituneelle harrastajalle isot lokit saattavatkin olla niin iso haaste, että helpoin tapa käsitellä niitä on kieltää niiden olemassaolo harrastuskohteena ja keskittyä muihin lajiryhmiin, kuten petolintuihin tai vaikkapa juovattomiin kerttusiin.

Suomalaisessa rengastusskenessä on myös oma pyhä lehmänsä: pöllöt ja petolinnut, erityisesti viirupöllö ja sääksi. Olin saada alemmuuskompleksin ensimmäisessä rengastajakokouksessani, kun kuuntelin tunnista toiseen petolintuhehkutusta vanhojen ja välillä nuorempienkin partojen keskeltä; olinhan itse vain ahkera ja aloitteleva varpuslintujen verkkorengastaja, joka parhaimmillaankin vain sattumalta saattoi saada kiinni jonkin vaeltavan helmipöllön tai varpushaukan. (Olen lintuasemalla rengastanut vahingossa yhden viirupöllön, kun sellainen tunki verkkoon vasten kaikkia odotuksia, mutta pöntöille tai sääksenpesille minusta ei ole kiipeämään.) Nykyisin samojen partojen takaa kuuluu muuten valitus siitä, miten nykynuoriso on rappiolla, kun petolinnut eivät enää kiinnosta.

Viime vuosien kiistakapula eli Matti Vanhasen hallitusohjelmaan asti liihotellut merimetso osuu myös vedenjakajalle. Jopa lintuharrastajien sisäiseen merimetsokeskusteluun vaikuttaa harrastajan oma asennoituminen lajiin – varmasti paljon enemmän kuin uskalletaan myöntää. Yksien mielestä musta viikinki on hieno lisä suomalaiseen saaristoon ja niiden metallinhohtoiset muuttoparvet ovat upeaa katseltavaa; toisten mielestä moisesta metelöivästä uudistulokkaasta ei kannattaisi pitää niin suurta kohua.

On kovin inhimillistä, että toiset lajit ovat rakkaampia kuin toiset. Silti takaraivossa takoo pieni kerettiläinen ajatus: mikä minä olen sanomaan, mitkä linnut ovat toisia parempia ja mikä harrastustapa on toista parempi?