maanantai 28. huhtikuuta 2008

Kelpaa pinnaksi

Kotkaan kotiutunut lintuharrastaja Markus Keskitalo näki eilen Haminassa lehmähaikaran. Havainto on Suomen kolmas ja toinen pinnakelpoinen. Huvittavaksi haviksen tekee se, että Keskitalo blokkasi haikaran autosta ja ajoi valkoisen vieraan perässä viitisen kilometriä, ennen kuin se pääsi katoamaan jonnekin Kirkkojärven tietämille.

Kriittisimmillä sojottaa jo heristävä etusormi. Miksi havainto olisi muka pinnakelpoinen? Lehmähaikaran nimialalaji ibis muuttaa ja on siten potentiaalinen Pohjolaan harhailija. Sen sijaan yleisesti eurooppalaisissa lintutarhoissa lisääntyvä aasialainen alalaji coromandus on luontaisilla elinalueillaan korkeintaan lyhyen matkan muuttaja eikä se satavarmasti eksy omin siivin Suomeen saakka. Suomen ensimmäinen havainto oli coromandus, toinen taas ibis.

Keskitalolla kävi niin hyvä tuuri, että linnusta ei havaintotilanteessa nähty sen enempää alalajimääritykseen riittäviä höyhenpuvun yksityiskohtia kuin mahdollisia nilkoissa kilisseitä renkaita. Nykykomiteoiden linjan mukaisesti se tarkoittaa, että havainto on pinnakelpoinen. Saahan Haliaksellakin nähdä muutolla mukamas villejä ja vapaita kiljuhanhia, jotka ovat mitä todennäköisimmin peräisin ruotsalaisten istutuskokeiluista, ja Suomenlahtea pitkin ja poikin palloilevat punakaulahanhet ovat samoin aina luonnonvaraisia - kunnes lintu on niin lähellä, että tarha-alkuperän paljastavat renkaat erottuvat.

Äänioikeuttani säännöllisesti käyttävänä demokratian puuhamiehenä arvostan suuresti syyttömyysperiaatetta. Harvinaisuuskomiteoiden jäsenenä harkitsisin kuitenkin kahdesti, ennenkuin rupeaisin soveltamaan sitä lintuihin.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2008

Mystinen muleli

Monen lintulajin esiintyminen Suomessa on puutteellisesti tunnettua. Omasta mielestäni yksi on ylitse muiden: mustaleppälintu.

Tottakai mulelista tiedetään paljon. Sehän on urbaanissa ympäristössä pesivä pikkukiva laji, jonka muutosta voi piirtää varsin perusteellisen kuvaajan lintuasemien aineiston pohjalta. Sen sijaan moni lintuharrastaja ei liene löytänyt lajin pesää edes ulkomailta, Suomesta nyt puhumattakaan. Laji on asemasaarilla niin säännöllinen ja toisinaan jopa runsas, että Suomen pesimäkannan on oltava suurempi kuin harvat varmistetut pesinnät antavat ymmärtää.

Rakennetussa ympäristössä viihtyvä laji on yllättävän iso haaste tarkkailijalle. Helsingin keskustan mustaleppälinnut löytyvät tavallisimmin laulamasta jonkin kivitalon antennilta, josta sen blokkaaminen ei ole lainkaan niin helppoa kuin kuvittelisi. Muistan käyneeni bongaamassa joskus Aikakoneen ja Movetronin kulta-aikoina Korkeavuorenkadulta juuri tällaista antennileppälintua. Näin linnun vasta kolmannella yrittämällä. Helsingin pariisilaiskattoja ei yksinkertaisesti pysty hallitsemaan edes Tornin terassilta.

Parin kolmen mustaleppälinnun muistan löytyneen siten, että lintuharrastaja oli pikkutunneilla palaamassa baarista kotiin ja sattui kiinnittämään huomionsa mulelin lauluun. Lajin laulu on tunnusomainen, ja joka harrastajan kannattaisikin pitää se mielessä vähän kummallisemmissakin paikoissa. Lintuharrastajien kantakapakoiden ja kotipesän väliin kun jää harvemmin teollisuus- tai ratapiha-alueita. Esimerkiksi Pasilan raide- ja konttikompleksi tarjoaa tilaa ties kuinka monelle muleliparille.

Stadista löytyy tyypillisesti noin yksi mulelipoikue vuodessa. Todellista parimäärää ei tiedä kukaan. Vakipaikkoja ovat olleet Johanneksen kirkon ympäristö ja Kaisaniemen puiston kulmat. Lajin muutto on tätä kirjoitettaessa vielä käynnissä, mutta aamuöisiä antenneja kannattaa ruveta pitämään silmällä.

perjantai 11. huhtikuuta 2008

Lehtonen, tule takaisin!

Helsingin Vanhankaupunginlahden luonnonsuojelualueen valvojaksi on kesäkaudelle 2008 palkattu Eero Haapanen. On pirullisen surullista, että Viikissä liikkuvat ihmiset eivät aina muista, mitä luonnonsuojelualue tarkoittaa: paikkaa, jossa kaksijalkaisen ei tule liikkua. Ymmärtäisin nipin napin sen, että luonnonsuojelualueen rajoja rikkoisivat vain kuumakallebongarit pinnakiihkossaan tai kiiltonahkasalkkuiset, ymmärtämättömät jakkupukujupit. Varsin iso osa kielletylle alueelle tunkeutuvista on kuitenkin luonnosta kiinnostuneita ihmisiä, usein jopa lintuharrastajia.

Vanhankaupunginlahdella on kaikki hyvin: siellä on palkattu vahti. Muutamalla pinnapaikalla olen kaivannut myös palkattua vahtia, viimeksi joulukuussa Lauttasaaren mustakaularastasta bongatessani. Tuntui pähkähullulta seurata vierestä muutamia harrastajia: marjapuiden alla kyttäämistä ja järjetöntä juoksua linnun perässä. Ei ihme, että stressaantunut lintu katosi maisemista muutamassa päivässä.

En ole huolissani Bongariliittoon kuuluvista. Liitolla on jäsenilleen yksiselitteiset toimintaohjeet ja tarvittaessa jopa sanktiot. Varsinaisen ongelman muodostaa tiedonkulun nopeus ja näppäryys. Nyt jo ensimmäisessä aallossa voi olla mukana liittoon kuulumattomia, jotka eivät tiedä (tai välitä) mahdollisista liikkumisrajoituksista. Riittää, että yksi tällainen mätämuna käy vahingossa komppaamassa paikan viimeisen etelänsuosirrin pesimäniityn tai kiipeää staijaamaan sille kalliolle, jolla huuhkaja pesii. Lopputulos on laaki ja vainaa.

Bongauksen käsiin leviämistä pelottavampaa on se, että miltei kenellä tahansa on varaa ostaa digikamera ja ruveta kutsumaan itseään lintukuvaajaksi. Se tarkoittaa lukemattomia häirinnän takia tuhoutuneita pesintöjä ja uskomattoman monen puskan potkimista linnun saamiseksi parempiin kuvausvinkkeleihin. Kuvaaja ei saa ajatella lintua pelkkänä kuvauskohteena, vaan linnun etu on asetettava aina ensin.

Leo Lehtonen teki jatkosodan aikana Viikin ja ehkä koko Suomen historian konkreettisimman mahdollisen luonnonsuojelutyön. Keväisellä lomalla Vanhankaupunginlahdella silloinen rintamaupseeri Lehtonen havaitsi ihmispariskunnan munanryöstöpuuhissa keskellä naurulokkikoloniaa. Lehtonen meni vaatimaan touhun lopettamista. Kun sana ei tehonnut, niin luutnantti kaivoi pistoolin esiin, ampui kerran niin että kaislahauru pölisi ja kertoi seuraavan luodin osuvan. Munat päätyivät takaisin pesiin.

Kuka kaivaisi isoisän ukkomauserin naftaliinista ja muistuttaisi asioiden tärkeysjärjestyksestä linnun edun unohtaneille harrastajille?

maanantai 7. huhtikuuta 2008

Pimittäkää, siat!

Lauttasaaren konkariorni Pekka Rusanen kertoi hurjien lintuharrastusnuoruusvuosiensa huipennuksen olleen sen, kun Rusanen löysi itse Kyläsaaresta harjalinnun eikä kukaan toinen nähnyt sitä, vaikka lintu oli paikalla päivätolkulla. Havainnosta kertominen ennen linnun katoamista olisi ollut mautonta.

En kerro tätä soimatakseni Pekkaa vaan kuvatakseni harrastuskentän muutosta. Meille 1990-luvun alussa aloittaneille tuollaisen pimittäminen tuntuu pöyristyttävältä. Hyvästä havainnosta on kerrottava myös toisille. Piste, vaikka vanhemman kaartin nuoruudessa olisi kuinka tarjottu pilkkua tai jopa alistuskonjunktiota.

No, onneksi pimitys on taas palaamassa muotiin. Hiljan tuli Lintutiedotukseen kuopiolaisesta harjalinnusta päivitysviesti, jossa kerrottiin porukkaa jäävän yhä paikalle etsimään. Porukkaa oli siis haalittu paikalle, mutta hälytystä linnusta ei ollut tehty. Toisin sanoen kyseessä olisi ollut tyylipuhdas pimitys, ellei joku olisi erehdyksessä pistänyt päivitystä eetteriin.

Niinpä. Siinä missä 1970-luvulla oli vallalla totaalipimitys ja 1990-luvulla täysilmoittaminen, niin 2000-luvulla näemmä vallalla on 'vain meidän porukalle' -ajattelutapa eli osapäiväpimittäminen. Hyvästä havainnosta pitää ilmoittaa globaalin alakulttuuriteorian mukaisesti kavereille, mutta ei kilpailijoina koetulle muulle bongarikansalle, toisille. Tätä on postmoderni bongaaminen, voilá!