Kahden linnun teorian kannattajat pitäisi raahata korvista lintutornin alle ja ampua niille sijoilleen. Tarkastellaanpa tilannetta, jossa pisteestä A nähdään naaraspukuinen niittysuohaukka ja pisteestä B arosuohaukkanaaras. Pisteiden välimatka on vain muutamia kilometrejä, ja kellonajat ja muuttosuunnat sopivat yksiin. Lisäksi jokainen tietää, että molemmat lajit ovat meikäläisissä olosuhteissa kohtuullisen harvinaisia ja matkalennossa toisinaan pirullisen vaikeita määrittää.
Normiorni menee tässä tilanteessa itseensä ja pohtii, mitä tuli nähtyä. Oliko se nyt pyggen vai macron muotoinen? Miltä siiven takareuna näytti? Entä kainalohöyhenet? Ja pään kuviot - niin, näkyivätkö ne oikeastaan lainkaan? Jos tuntomerkkejä on nähty tarpeeksi, niin selvä juttu: toinen porukka väänsi. Jos taas oma havaintotilanne alkaa tuntua liian pikaiselta ja valo huonolta, niin homma on yhtä selvä: nyt tuli ylilyönti, onneksi toisen porukan pojat olivat skarpimpia.
Parhaimmillaan nämä tilanteet johtavat keskusteluun ja tuntomerkkien kriittiseen tarkkailuun. Eipä siitäkään kovin pitkä aika ole, kun naaraspukuisen sirosuon määrittämiseen piti nähdä silmänympäryksen väri. Kovinkin maastojyrä voi aina oppia uutta, ja mitä suurempi tietyn lajin pukuvaihtelu on, sitä useammin tulee vastaan yksilöitä, joita kannattaa katsoa nöyrän opettelevaisena.
Silti porukasta löytyy aina joku besserwisser, joka avaa suunsa ja arvelee, että lintuja on ollut kaksi. Perkele. Tällainen ääliö kyllä osoittaa, että itseluottamus on kohdallaan, mutta tunnustaa samalla oman osaamattomuutensa. Lintuja kun ei pelkällä itseluottamuksella määritetä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti