Koskimiehen varjo

Lintuverkossa on taas elvytetty kiistaa viime talvena ilmestyneestä Kaakkurin tarina -kirjasta. Kaakkurilammen kylmentänyttä myrskyä ei voi tässä yhteydessä kuvata kovin yksityiskohtaisesti, mutta kipinä roihulle oli Pertti Koskimiehen Linnut-lehdessä 2/2012 julkaisema kirjan murska-arvostelu, jonka jälkeen asiasta on keskusteltu eri puolilla nettiä. Keskustelu on laajentunut kaakkureista tietokirjan ja luontokuvan ja -kuvaamisen olemukseen. (Tämän sopan seulominen vaatisi tyystin oman blogimerkintänsä, joten suosittelen halukkaita selailemaan Lintuverkkoa sekä luontokuvaajien Koju-sähköpostilistaa ja lukemaan alkuperäisen arvostelun. PiLY:n vastaus kirjasta kirjelmöineelle kaakkurirengastajalle on myös tutustumisen arvoinen.)

En ole lintututkija vaan lintuharrastaja. En tiedä kaakkurin biologiasta juuri mitään. Niinpä minulla ei ole kompetenssia eikä halua ottaa kantaa kaakkurin elintapoihin saati Koskimiehen tutkijankykyihin – enkä edes usko, että niiden analysointi toisi minkäänlaista lisäarvoa omaan blogiyritelmääni. Tiedemies Koskimies ei kiinnosta minua lainkaan, mutta harrastaja, kirjailija ja luonnonrakastaja Koskimies kylläkin; pidettäköön nämä persoonat siis erillään. Korostan vielä erikseen, että en tunne Koskimiestä henkilökohtaisesti, joten tällä kynäelmällä ei ole sen paremmin tekemistä lihaa ja verta olevan, hengittävän ja hikoilevan ihmiskoskimiehen kanssa. Nyt puhutaan tekijästä, ei henkilöstä. 

Koskimies toimi 1990-luvulla Linnut-lehden päätoimittajana muutaman vuoden ajan. Myönnän auliisti, että en pitänyt hänen päätoimittamistaan lehdistä niiden ilmestymisajankohtana. Aika ei ole ollut tässä suhteessa lainkaan armollinen, sillä pidän niistä tänä päivänä entistä vähemmän: en tunnista niistä alkuunkaan suomalaista lintuharrastuskenttää, en silloista enkä nykyistä. Parhaimmillaankin Koskimiehen Linnut-lehti yritti valjastaa suomalaisen harrastuskentän suojelutyön veturiksi ja tutkimuksen hiilivaunuksi; pahimmillaan lehdistä välittyi moralisoiva, ylemmyydentuntoinen ja osan lintuharrastajista täysin unohtava asenne.

Toisaalta arvostan suuresti Koskimiehen kirjallista työtä sekä määrässä että laadussa mitaten. Yritys saada suomalainen tuhatpäinen lintuharrastajajoukko havaintoineen luonnonsuojelurintaman teräsnyrkiksi on äärimmäisen kunnioitettava, vaikka menetelmistä olisikin eri mieltä. Valtava julkaistujen korkeatasoisten kirja-arvostelujen määrä kielii sekä laajasta lukeneisuudesta että täsmällisestä, aikaansaavasta kirjoittajasta.

Koskimiehen puolustukseksi on myös sanottava, että hän kirjoittaa erittäin hyvin – sanoisin jopa kuin enkeli, ellei hän olisi muistanut julistautua ateistiksi. Koskimiehen kielikuvavalinnat ovat pääsääntöisesti onnistuneita, tarpeetonta sääliä ei osoiteta ja tyylikkäitä viittauksia osataan ripotella oikeisiin paikkoihin. Vastaavantasoisia luontoesseistejä on Pohjoismaissa hyvin harvassa.

Kritiikin yllä ei silti ole kukaan, ei Koskimies enkä minä.  Esimerkiksi Koskimies viljelee niin tiheästi esseen ydintä, ranskalaisen Michel de Montaignen tekstilajiin liittämää ehdotonta minäkeskeisyyttä, että se lähentelee jo narsismia. Muuan ystäväni on ivannut, miten Koskimies joka kirjoituksessaan ensin kertoo hiihtäneensä kolmekymmentä kilometriä ja sitten kavunneensa sadalle sääksenpesälle. Sen jälkeen kirjoittaja rupeaa soittamaan totuuden torvea sekä tarjoilemaan voimakkaana kantavaa omaa ääntään. 

Edellinen on tietysti liioittelua, mutta on mukana hiven totuuttakin – montaignelaisen minäkeskeisyyden ydin ei ole yhden subjektiivisen näkökulman valinta ja siinä pysyminen, vaan oman näkökulman tiedostaminen, jatkuva kyseenalaistaminen ja kritisointi. Montaignen minäkeskeisyys kysyy jatkuvasti mitä minä tiedän – ei koskaan julista tietävänsä jotakin ehdottomasti. Koskimiehen minäkeskeisyys sen sijaan luo sohvalla lojuvalle lukijalle mielikuvan, että oikea luontoharrastaja sovittelisi tälläkin hetkellä tolppakenkiä jalkaan tai vähintäänkin istuisi polkupyörän satulassa matkalla yölaulajaretkelle. Reaalimaailmassa pitää kuitenkin muistaa, että moni lintuharrastaja on työvuorolistojen, asuntolainan ja kellokortin vanki, joka käyttää vähät vapaahetkensä mieluummin Viikin pelloilla tai Porkkalan kärjessä rentoutuen kuin laskemalla linjaa läpi lintuköyhän, hetteikköisen suon.

Entäpä sitten esseessä usein sormien läpi katsotut mutta silti argumentointivirheenä pidetyt ad hominemit, joita Koskimies tämän tästä epäilemättä tietoisesti iskee tiskiin? Onko aivan varma, että nimeltä mainitulla toimittaja-harrastajalla tai ”uuskuvaajalla” ei voi olla tarjottavana mitään uutta näkökulmaa kaakkuria vuosikaudet tutkineelle konkarirengastajalle vain sillä perusteella, että hän ei ole tutkija eikä hänen kirjansa täytä tietokirjan vaatimuksia? Koskimiehen mielestä jyrkästi ei; hänen tapanaan on lisäksi esittää tällaiset mielipiteet tiukkoina totuuksina.  Se voi toki sopia kritiikin kaltaiseen vaikuttamaan pyrkivään tekstilajiin, mutta ajatus on periaatteen tasolla kovin vieras minun käsitykselleni vapaasta tieteestä. Ovatko vain tutkimukseen keskittyvät lintuharrastajat oikeita harrastajia? Siihenkö harrastajan on pyrittävä: esikuvalliseksi, tiettyyn lajiin tai tiettyyn tutkimuksen osa-alueeseen keskittyneeksi amatööritutkijaksi?

Ymmärrän hyvin Koskimiehen korostaman esikuvallisuuden yhteiskunnallisen vaikuttamisen kannalta. Luonnonsuojelijoilla ei ole vaikutusmahdollisuuksia, jos oma pesä ei ole kunnossa ja osoiteta jatkuvasti omalla toiminnalla, että luontoa ja elämää rakastetaan ja kunnioitetaan kaikissa olosuhteissa. Tämä johtaa erään tulkinnan mukaan siihen, että lintuharrastajan on oltava esikuva, joka alistaa itsensä suuremmalle päämäärälle.  En pidä itseäni yltiöindividualistina, mutta silti tämä saa niskakarvani pystyyn. Tavallisen harrastajan syyllistäminen on väärä ja vahingollinen polku.

On ilmeistä, mistä Koskimiehen toitottama esikuvallisuus on peräisin. Se juontuu syväekologiasta, arvatenkin tarkemmin Pentti Linkolan, tunnetuimman suomalaisen syväekologin ja lintuharrastuksen grand old manin ajattelusta. Esimerkiksi Rengastajan käsikirjan luvussa Rengastaja ja elämä (1984) Linkola kirjoittaa näin: ”… luonnonystävällä me tarkoitamme valioyksilöä, poikkeusyksilöä, joka pyrkii erottautumaan siitä maapallon tuhoamiseen tähtäävästä sodasta, jota hänen lajitoverinsa käyvät kaikilla rintamanosilla. Valioyksilön, vastuuntuntoisen ihmisen on kaikissa toimissaan, joka sormenkoukistuksella, kysyttävä tekojensa oikeutusta.”


Useimmille kaakkurikeskustelua seuranneille lienee tullut selväksi, että siinä ei ole enää pitkään aikaan ollut kyse kaakkureista. En pidä todennäköisenä, että kyse olisi sen paremmin tietokirjan tai valokuvan autenttisuudesta tai merkityksestä, vaikka niistäkin on puhuttu ummet ja lammet.  Pohjimmiltaan kyse on siitä, mitä on oikea lintuharrastus ja mitä luontoharrastajalta voidaan vaatia. Onko lintuharrastajan oltava valioyksilö, jonka tehtävänä on olla esikuva maallikoille? Onko todellisen lintuharrastajan oltava syväekologi, joka kilvoittelee kohti parempaa maailmaa? Koskimiehen vastaus on absoluuttinen kyllä; itse en olisi siitä lainkaan niin varma, vaikka joutuisinkin avaamaan samalla portin hedonismisyytöksille.


Minua pelottaa käynnissä olevassa keskustelussa se, että joku sanoo tietävänsä, mitä todellinen lintuharrastus on ja mitä se ei ole. Minulla ei nimittäin ole siitä hajuakaan, vaikka olen yrittänyt pohtia asiaa kohta parikymmentä vuotta.  Yhdestä äärinäkökulmasta katsoen Koskimies on huutavan ääni korvessa, oikean tien näyttäjä ja Suomen luonnonsuojelun toivo. Toisesta näkökulmasta Koskimies on väärä profeetta, joka repii meikäläistä jo muutenkin hajanaista lintuharrastuskenttää entistä pahemmin palasiksi pilaten samalla kaikki reaaliset vaikutusmahdollisuudet. Lopputulos lienee arvioitavissa vasta vuosikymmenien kuluttua.

Eelis Raritét

Blogihiljaisuuteni ajan tärkein lintuharrastuskulttuurin ilmiö on epäilemättä Eelis Raritétin ilmitulo. Oletan kaikkien blogini lukijoiden jo tutustuneen ensimmäiseen fiktiiviseen orniglamrokkkariin, mutta mikäli ilmiö ei ole tuttu, niin Eeliksen kotisivuilta löytyy kaikki tarpeellinen. YouTubessa on aika liuta kappaleita, mm. musiikkivideot kappaleista Retkikummisetä ja Mr. Orni Finland. Eelis Raritét on tietenkin taiteilijanimi; sen takana lymyää muuan kovan luokan aktiiviharrastaja. Vastaavaa lintuharrastuksen karnevalisointia ei ole nähty sitten Koivulan & Södersvedin Ornimisen sietämättömän keveyden.

Minä en ole musiikkikriitikko, musiikin ammattilainen tai edes kovin monipuolinen musiikin kuluttaja. (Lintuharrastajapiireistä toki löytyisi näitä kaikkia.) En osaa enkä halua arvioida Eelis Raritétin tuotantoa musiikillisesti, enkä esimerkiksi osaa sijoittaa sitä mihinkään tuntemaani rockin kategoriaan. Sen sijaan tahdon tarkastella Eelistä harrastuskulttuurin ilmiönä, sillä siitähän Eeliksen ornirockissa on kyse – ei levyllä ole yritetty tavoitella Billboardin listan kärkisijaa, vaan siinä on kyse täysin uudesta näkökulmasta lintuharrastukseen,  karnevalisoinnista ja itselle nauramisesta. Tästä vinkkelistä on samantekevää, onko Eeliksen musiikki hyvää vai huonoa. Se on lintuharrastuksen karnevaali; juhla, jossa ylhäinen ja alhainen vaihtavat paikkaa ja jossa kaikkein pyhimmillekin asioille nauraminen on sallittua.

Karnevaalin kuuluu lyödä kohdettaan kovaa. Onkin totta, että Eeliksen kappaleet tavoittavat jotakin olennaista lintuharrastuksen sisimmästä olemuksesta ja nauravat sille vasten kasvoja. Jokainen työpaikallaan Tiiraa tai Lintutiedotusta selaillut intohimoinen lintuharrastaja tunnistaa varmasti esimerkiksi kappaleen Päästäkää staijaamaan  kertojan karuun kohtaloon: …juuri äsken pidin yhden lomaviikon / en nähnyt kuin haapanan siipirikon / tietysti nyt sitten taivas repeää / repeää myös berberi / jos ei ulos päästetä…Vaikka Eeliksen lyriikoilla on kauniisti ilmaistuna vielä hieman matkaa maailman runokärkeen,  niin tällaisten tunteiden kuvaaminen muilla kuin taiteen keinoilla on hyvin vaikeaa, ellei peräti mahdotonta.

Myös monen bongarin kaikkeinpyhintä eli elisbongaamista uskalletaan ivata esimerkiksi kappaleessa Hyvästi pinnakärki: sen kertojalla …taisi olla virhe ajo-ohjeissa / olen Oulussa, lintu Muuramessa / … Bongarikaartien vakavat ylipapit eivät varmasti hymyile, mutta jo pelkkä ajatus viisisataa kilometriä ohi ajaneesta bongarista muistuttaa siitä, miten yksinkertaisista nautinnoista bongauksessa on kyse. Samassa yhteydessä kelpaa myös nostaa esiin ikuisesti vaiettu lintuharrastuspiirien kateus ja kostonhimo: … / vielä joskus löydän  uuden suomenpinnan / otan kuvan ja ajan lentoon / vielä joskus löydän taiturikultarinnan / enkä ilmoita sitä Lintuverkkoon…

Nykyisin ei ole myöskään sopivaa ilmoittaa julkisesti, että jokin asia elämässä menee perheen edelle (vaikka todellisuudessa menisikin). Siten kappaleen Olen nainut lintubongarin tarina heti papin aamenen jälkeen idänkäkeä bongaamaan lähteneestä sulhasesta kutkutti ainakin minun nauruhermojani. (Todellisuudessa en tiedä yhdenkään lintuharrastajan jättäneen morsiantaan alttarille, mutta sitkeästi elävän huhun mukaan eräs lintuharrastajapariskunta lähti vihkimisen jälkeen suoraan bongaamaan mustanmerenlokkia ennen hääpaikalle menoa.)

Karnevalisointi ei kuitenkaan ole sama asia kuin ironia tai pilkka. Karnevalisointiin kuuluu toki kohteen naurunalaiseksi tekeminen, mutta samalla se kunnioittaa kohdettaan syvästi – muuten karnevaalin jälkeiseen arkielämään paluu ei olisi mahdollista. Se välittyy myös Eeliksen tavassa käsitellä lintuharrastusta: tarpeeksi rakasta asiaa saa pilkata loputtomasti, sillä sydämessään intohimoinen harrastaja rakastaa koko harrastustaan – myös sen niitä piirteitä, joissa ei rationaalisesti tarkastellen ole minkäänlaista järkeä. Olen enemmän kuin iloinen, että joku uskaltaa tarttua lintuharrastukseen ja pilkata sen niin ihania päättömyyksiä niin hulvattomalla otteella kuin Eelis. 

River Warbler

Yritän herättää blogini henkiin tänä syksynä, kun minulla on toivottavasti enemmän aikaa näppäimistölleni. Monelle lienee lintuharrastuksen elämänkaari tuttu. Ensin kuluvat huolettomat nuoruusvuodet, joiden aikana retkillä tulee juostua pää kolmantena jalkana; toisena tulevat työ- ja perhekiireiset vuodet, jolloin retkiaika on kortilla, ja lopulta viimeisten asuntolainaerien jälkeen lasten lennettyä pesästä retkeillään niin paljon kuin sapattivuodet ja lonkkaleikkaukset suinkin sallivat. Olen mitä ilmeisimmin itse lähestymässä harrastusurani kohtaa kaksi, joten suokaa anteeksi päivitystahdin satunnaisuus.

Juhannuksen jälkeen vierailulla käynyt brittilintuharrastaja palautti mieleen merkittävän eron suomalaisen ja brittiläisen pinnanlaskennan välillä. Britin täytyy nähdä lintu, jotta lajista saa kuitata pinnan, kun taas suomalaiselle riittää ääni. Havainto on meikäläisittäin havainto, tehtiinpä se minkä tahansa aistin välityksellä. Englannin termi birdwatching sisältää jo itsessään ajatuksen siitä, että lintuja tarkkaillaan näköaistin välityksellä.

Yksi brittiherrasmiehen kohdelajeista oli viitasirkkalintu, River Warbler. Jokainen harrastaja tietää, kuinka kähmystä lajista on kyse – en esimerkiksi itse ole koskaan nähnyt viitasirkkalintua niin hyvin, että voisin sanoa havainneeni kaikki olennaiset tuntomerkit, kuten alaperän juovituksen. (Tiedetään, tiedetään – atrappi auttaisi.) Silti olen kuitannut siitä vuodenpinnan kutakuinkin jokaisena aktiiviharrastusvuotenani. Viitasirkkalinnun ääntä kun ei voi sekoittaa kuin korkeintaan lehtohepokattiin.

Laulava viitasirkkalintu löytyi kohtuullisen helposti sieltä, missä se oli laulanut jo kesäkuun alusta saakka. Ainoa ongelma oli siinä, että laji oli nipin napin luonnonsuojelualueen puolella rehevällä rannalla, jossa kasvoi tiheää mesiangervo- ja nokkoskasvustoa, josta törrötti sieltä täältä käkkyräisiä tervaleppiä ja tuuheita pajupuskia. Kompata ei saanut ja kasvillisuus oli aivan liian tiheää, joten ei auttanut kuin yrittää katsella laulupaikalle eri kulmista ja toivoa, että lintu sattuisi osumaan kiikarien kuvaan.

Vieraanikin myönsi, että ajatus näköaistin ylivallasta oli pöhkö ja usein jopa ylenmääräiseen lintujen häirintään johdattava, kun harvinaisuus pitää kaivaa jokaisen bongarin nähtäväksi. Toisaalta hän tunnusti, etteivät äänet olleet muutenkaan hänen parasta osaamistaan, vaikka viitasirkkalinnun ääni tietysti on yksinkertaisuudessaan äärettömän helppo tunnistaa. On paljon varmempaa, kun lintu pitää nähdä – silloin tietää yksiselitteisesti, ettei kyse ole poikkeuksellisesti laulavasta toisen lajin linnusta, atrapista, väännöstä tai vaikkapa hepokatista. Yksi aisti, yksi mittari. Lintuharrastus aloitetaan tyypillisesti visuaalisesti, ja useimmat harrastajat alkavat sisäistää äänimaailmaa vasta kun lintujen ulkonäkö on jo betonissa. Siten näköaistiin tukeutuminen on tasapuolisin tapa.

Yhden ainoan aistin hyväksymiseen liittyy tietysti myös fyysisiä rajoituksia. Onhan Suomessa ainakin kaksi sokeaa lintuharrastajaa, jotka brittimenetelmällä jäisivät täysin nollille. Kuuroilla lintuharrastajilla puolestaan on yhtä vaikeaa kuin paraskorvaisilla brittiharrastajilla, ja monella rokkisukupolven kasvatilla ylä-äänet katoavat jo ennen viisikymppisiä. (Vanhan ja kuluneen vitsin mukaan erään tunnetun yli 70-vuotiaan helsinkiläisen lintuharrastajan täytyy käydä joka syksy Lågskärillä, jotta hän saisi hippiäisestä vuodenpinnan.)

Meillä oli sirkkalinturetkellä lykkyä matkassa, sillä lopulta oikeassa paikassa tervalepän alaoksilla mesiangervojen seassa vilahti pieni ruskea lintu, josta en ehtinyt itse saada kunnolla kiinni, mutta jonka vieraani uskoi olleen satavarmasti viitasirkkalintu. En tiedä, oliko kyse itsepetoksesta vai todellisesta tuntomerkkien näkemisestä, mutta elishymy oli ainakin leveä ja nauru iloista. Pinna – tick.

Omasta puolestani olen tyytyväinen suomalaiseen viiden aistin pinnakäsitykseen, sillä havaintotilanteista tulee usein sillä tavoin helpompia. Ei ole tarvis tallata luonnonsuojelualueen puolelle eikä tuppautua juuri siihen ainoaan väliin, josta on näkyvyys kosteikolle. Jos näköhavaintoa vaadittaisiin pinnan saantiin, kuinka monella suomalaisbongarilla olisi esimerkiksi kyläpöllönen tai kirjorastas elislistallaan? Tai vuodaribongarilla ruisrääkkä?

Tiirabongarit tulevat

Bongari (subst.) ’harvinaisuuksista kiinnostunut lintuharrastaja, joka tulee lintupaikalle katsomaan jonkun toisen löytämää ja ilmoittamaa lintuyksilöä’.

Tiira (subst.) ’kaikille avoin BirdLife Suomen lintutietopalvelu, jossa voi pitää lintupäiväkirjaa, ilmoittaa omia ja selata toisten harrastajien tekemiä lintuhavaintoja’.

Bongariliitto (subst.) ’harvinaisista lintulajeista kiinnostuneiden lintuharrastajien yhdistys, joka mm. tarjoaa jäsenilleen mahdollisuuden liittyä Lintutiedotus-tekstiviestijärjestelmään’.

Muutama vuosi sitten lanseerattu Tiira-järjestelmä mullisti bongauskulttuurin perinpohjaisesti. Aiemmin tehokas tietojen saanti harvinaisuuksista edellytti Bongariliiton ja edelleen Lintutiedotuksen (tai sitä edeltäneen tekstihakujärjestelmän tai muinaisen soittokaavion) jäsenyyttä. Tiedotuksen ulkopuoliset jäsenet olivat ennen Tiiraa satunnaisten tietojen varassa: rareista kuultiin kavereilta, maastossa kohdatuilta harrastajakollegoilta, lintuyhdistysten kokousten yhteydessä tai jopa sanomalehtien lintupalstoilta.

Nyt suuri osa harvinaisuushavainnoista kajahtaa Tiiran kautta bittiavaruuteen muutaman tunnin sisään ensihavainnosta. Tämä mahdollistaa ns. tiirabongauksen, jossa Lintutiedotukseen kuulumattomat saattavat olla rarin havaintopaikalla vain minuuttien kuluttua linnun löytymisestä.

Tiedonkulkua on totuttu pitämään hyvänä asiana. Tämä pätee osin myös lintuharrastukseen: mitä enemmän tietoa on tarjolla, sitä vaivattomampaa on harrastaminen. Oletettavasti tiedon määrä korreloi myös harrastajien määrän ja lintuharrastukseen suhtautumisen kanssa. Kun tietoa on paljon, myös asiasta vähän kiinnostuneet saavat syvennettyä kiinnostustaan, ja lintuharrastuksesta muodostuu helpommin avoin ja myönteinen kuva.

Kontrolloimattomalla tiedolla on bongaamisen parissa myös kääntöpuolensa. Herkillä tai suljetuilla paikoilla (luonnonsuojelualueilla, kaatopaikoilla, sotilasalueilla jne.) tarvitaan usein liikkumisrajoituksia maaston suojelemisen, alueen käyttäjien mielenterveyden tai linnun ruokailurauhan turvaamiseksi. Bongariliitto on kunnostautunut tällaisissa bongausjärjestelyissä vene- ja bussikyyteineen sekä liikkumaohjeineen. Annettiinpa Espoon suippopyrstösirrin yhteydessä jopa jonotusohjeita.

Bongariliiton ohjeet eivät ole suosituksia, vaan ne velvoittavat jäseniä. Työkalupakissa on myös sanktioita: esimerkiksi lintua luvatta lähestyville voidaan lätkäistä esimerkiksi määräaikainen porttikielto Lintutiedotukseen.

Tänä vuonna lintuharrastajien puhekieleen on vakiintunut tiirabongari, jolla ei siis tarkoiteta raritiiran etsijää, vaan Bongariliittoon kuulumatonta anarkobongaria. Heitä eivät Bongariliiton liikkumarajoitukset tai lähestymiskiellot koske, vaan he voivat lähestyä harvinaisuutta sydämensä kyllyydestä. Periaatteessa tarpeeksi röyhkeät tiirabongarit olisivat voineet ohitella myös Laajalahden pitkospuilla liittoon kuuluvia jokamiehenoikeuden nojalla.

Pidempään bonganneet tuntevat ihmistyyppinä myös ns. kuumakalle-bongarin, joka on tarpeeksi kovan lajin kohdalla valmis jos ei tappamaan, niin ainakin rikkomaan useampia lakipykäliä päästäkseen näkemään linnun. Näistä suuri osa (elleivät kaikki) on jo Bongariliiton riveissä, mikä antaa jonkinlaisia mahdollisuuksia pahimpien ylilyöntien karsimiseen liiton sanktiomahdollisuuksien kautta. Kuumana käyvät tiirabongarit voivat kuitenkin pahimmillaan saada aiheutettua esimerkiksi retkeilykiellon joillekin alueille tai karkottaa linnun paikalta ennenaikaisesti.

Bongariliitto onkin ryhtynyt toimenpiteisiin. Bongariliitto on jo kieltänyt muutamien havaintojen ilmoittamisen Tiiraan, jotta bongauspaikalle ei olisi muodostunut ongelmia. Esimerkiksi keväällä Vantaalla pesää rakentanutta pussitiaista ei saanut ilmoittaa liittoon kuulumattomille. Periaatteena on, että jäsen ei saa ilmoittaa suurharvinaisuutta Tiiraan ilman liiton lupaa, ellei paikka ole ilmiselvästi ongelmaton (esim. Viikin Lammassaaren torni).

Tätä on perusteltu yhdistymisvapaudella: yhdistykseen saa liittyä ja siitä saa erota vapaaehtoisesti, joten kenelläkään ei pitäisi olla tähän nokan koputtamista. Tosin Bongariliitto on jopa hieman laajentanut reviiriään muihinkin viestintävälineisiin: esimerkiksi näissä Tarsigerin kuvisssa havaintopaikkaa ei ole ilmoitettu kylän tarkkuudella: koska kyse on suurharvinaisuudesta, liiton jäsenen kuuluu ilmoittaa paikka epätarkasti, vaikka muita samasta linnusta otettuja kuvia selailemalla havaintopaikka käy heti ilmi.

Onko tiirabongari siis rusinat pullasta poimiva kaikki-mulle-heti-nyt-tässä-bongari tai liian laiska ja köyhä liittyäkseen Lintutiedotukseen? Vai onko Bongariliitto ottanut askelen kohti neuvostohenkistä pimitysmeininkiä ja 1970-lukua? Toistaiseksi tiirabongarien ja bongariliittolaisten välillä ei ole leimahtanut skismaa bongauskulttuurin peruslinjauksista, mutta poteroita ollaan jo kaivamassa.

Nomen est omen

Tämän hetken parhaana pidetystä kenttäoppasta eli Lintuoppaasta (Svensson et al.) ilmestyi keväällä uusi painos. Suuri osa kuvatauluista on maalattu tai ainakin aseteltu uusiksi, tekstiä on tarkennettu ja tapaamiskerrat laskettu uudelleen. Sivuja on 40 enemmän kuin vanhassa, joten muutokset eivät ole suinkaan kosmeettisia. Kuvataulujen tai tekstiosuuksien uudistaminen ei kuitenkaan ole saanut ansaitsemaansa huomiota, vaan päähuomio on kiinnittynyt yhteen seikkaan: tieteellisten nimien päivittäminen on saanut aikaan myrskyn tai ainakin navakanpuoleisen hiivarin vesilasissa.

Suomalaisen lintuharrastuskulttuurin erikoispiirteisiin on kuulunut taaja tieteellisten nimien käyttö, ja suurin osa ennen 2000-lukua aloittaneista lintuharrastajista osannee Suomessa tavattujen lintulajien tieteelliset nimet. Kansainvälisesti tarkastellen tämä on poikkeuksellista: oikeastaan vain Ruotsissa on viljelty taajasti tieteellisiä nimiä myös harrastajien parissa, mutta esimerkiksi Brittein saarilla, USA:ssa ja Saksassa harrastuskuvioissa on käytetty lähinnä kansankielisiä nimiä. Syitä tähän omituisuuteen ei ole löydetty, vaikka niitä on etsitty vuoroin kaksikielisyydestä, tosikkomaisesta kansanluonteesta ja tieteellisyyden illuusiosta suomalaisessa lintuharrastuksessa.

Siksipä ei ole ihmeellistä, että sukunimimuutokset ovat herättäneet kelpo keskustelun. Esimerkiksi teeren ja punakottaraisen kohdalla on palattu vuosikymmeniä sitten käytettyyn sukunimeen, kun taas osa sukunimistä on täysin uusia (mm. kultarintojen Iduna-suku) ja osa taas vain amerikkalaisten taksonomien aiemmin käyttämiä (mm. jalohaikaran Casmedorius). Valtaosa kannanotoista on ollut konservatiivisia, mutta muutamat ovat tervehtineet ilolla uusien tuulien tuomista vakiintuneena pidettyyn systematiikkaan.

Keskustelua ei ole lainkaan helpottanut se, että tunnustettua ja yleisesti hyväksyttyä systemaattista luokittelua ei tällä hetkellä Euroopassa ole. Brittiläiset, ranskalaiset ja hollantilaiset tutkijat seurailevat lajien sukulaisuusluokittelussa kukin omia polkujaan, ja käsitykset lintusuvun luonteesta vaihtelevat paljon. Harrastajan kannalta on tietysti turhauttavaa, että mahdollisesti kymmenien vuosien takaa tutut nimet suin päin muutetaan, mutta toisaalta lintuharrastuksessa on auliisti otettu käyttöön kunkin hetken uusinta optiikkaa ja määritystietoutta. Miksi sitten selkä pitäisi kääntää uudelta systemaattiselta tietoudelta?

Lohdutuksen sanana on tarpeen muistaa, että loppujen lopuksi sukunimien muuttelu ei tavallisen lintuharrastajan elämää juuri hetkauta. Talvinen tiaisparvi tarkastetaan yhtä säntillisesti, olipa tarkastelun alla pelkkiä Paruksia tai Periparuksia, Poecieleja ja Cyanisteksia. Tunturipöllö on uljas näky riippumatta siitä, tahtooko luokitella sen Buboksi vai Nycteaksi. Olankohautuksella asiaa ei silti ole syytä sivuuttaa, sillä monen harrastajan riemu piilee havaintojen tekemisen ohella niiden luokittelemisessa. On elämänpinnoja, vuodenpinnoja, ruokinnalla käyviä lajeja tai vaikkapa vain retkipinnoja. Tutkijankaan ei sovi aliarvioida harrastajan sinänsä inhimillistä luokittelutarvetta.

Nyt eletään lifestyle-aikaa

Uusimmassa Linnut-lehdessä oli historiallinen juttu. Koskaan aikaisemmin ei suomalainen valtakunnallinen lintuharrastuslehti ole julkaissut lifestyle-juttua henkilöstä. Tälläkin kertaa se tosin oli pinnallisin puolin naamioitu lintupaikkaesittelyksi.

Muutos on iso. Vielä Pertti Koskimiehen päätoimittajakaudella 1990-luvulla lehti yritti tosissaan profiloitua popularisoidun lintutieteen ja harrastajavoimin toteutettavien seurantaprojektien saralle. Nyt BirdLife on tehnyt selvän pesäeron: tiedettä julkaistaan Ornis Fennicassa, Linnut-vuosikirjassa ja tarvittaessa erikoisjulkaisuissa, mutta Linnut-lehti on jätetty harrastukselle.

Heidi Björklundin kirjoittama juttu oli syväsukellus helsinkiläisen Pekka Komin yhteen lempiretkipaikkaan, Porkkalan kärkeen. Samalla siinä päästettiin Pekka ääneen muistoineen ja kokemuksineen, pohdittiin kärkibongarin arkea ja keväisen muuttolinnuston ihmeitä. Lintuharrastusta ei ole olemassa ilman lintupaikkoja, joten lifestylen kytkeminen paikkaesittelyyn on sekin perusteltua.

Syitä ja esikuvia harrastuslehtien lisääntyneille lifestyle-osioille voi hakea kotimaisesta naistenlehdistöstä, Retki-lehdestä tai vaikkapa Suomen Luonnosta, mutta myös ruotsalaisista ja muista eurooppalaisista lintulehdistä. Esimerkiksi suomalaisesta Dick Forsmanista ehditty jo julkaista syvähaastattelu merkittävässä lintuharrastuslehdessä - ruotsalaisessa Roadrunnerissa.

Ensimmäinen kiuru

Tutun lastenrunon (jota en rupea tässä hokemaan) mukaan kiurun tulosta on kuukausi kesään. Kun yhdistetään runon logiikka YLE:n logiikkaan, saadaan kesän tulopäiväksi 8.4.

Lintuharrastajien helmasynti eli kateus nostaa silti päätään, sillä alkuperäishavainnon mukaan 12 kiurun parvi istui sähkölangalla, mitä kiurut harvemmin tekevät. Mene ja tiedä - joka tapauksessa tuon jälkeen muuttavia kiuruja on jo havaittu siellä täällä.

Tuo mainitsemani lastenruno on muuten sikäli mainio, että siitä tunnetaan kaksi eri varianttia. Kiuru, peipponen ja pääskynen ovat molemmissa paikoillaan, mutta tunnetumman västäräkkiversion tilalla on toisinaan kivenviha. Kansannimet tunteva lintuharrastaja saattaa hämmästyä toistoa, sillä kivenvihalla on kansan suussa tarkoitettu useimmiten kiurua.