Rareja ei ole

Bongarin näkökulmasta lintujen harvinaisuus on suhteellista. Räkättirastas on aika mitätön havis missä päin Suomea tahansa. Sen sijaan Atlantin toiselle puolelle harhautuneiden räkättirastaiden perässä sikäläiset lintuharrastajat ovat juosseet, ajaneet ja kiihkoilleet kilometritolkulla. Vastaavasti punarintarastas on joka nurmikon laji Pohjois-Amerikassa, mutta Suomessa sen ilmestyminen bongattavaksi kirvottaisi samantien parisataa lintuharrastajaa arkisesta aherruksesta linturievun perään.

Totta kai maailmassa on lintuja, joita on hemmetin vaikea nähdä. Etelä-Amerikan sademetsissä esiintyy lintuja, joista ei tiedetä yhtään mitään – toisinaan edes lajin esiintymispaikkaa satojen kilometrien tarkkuudella. Ja lopullisesti pinnamiesten ulottuvilta on kuollut sukupuuttoon jo aika liuta lintulajeja.

Pääsääntöisesti voidaan kuitenkin väittää, että kaikki linnut ovat tavallisia jossakin. Jopa erittäin suppealla alueella tavattavat tai vähälukuiset lajit ovat tavallisia jossakin, jos ei muualla niin ainakin tarkalla pesimäpaikalla. Jos sen tuntee, niin laji on enemmän tai vähemmän helposti hoidettavissa. Esimerkiksi monet saariendeemit eli vain tietyllä yhdellä saarella tavattavat lajit saattavat olla jopa runsaita esiintymisalueillaan, jolloin ongelmana onkin vain pelipaikoille pääsy.

Tämä ilmiö on nähtävissä myös Suomen skenessä. Usea maassa vain pari kertaa havaittu laji voi olla lähes kaikilla bongareilla, ja niinpä Suomessa noin kahdeksan kertaa tavattu pitkäjalka onkin jo lähes räkälaji, se kun on pariinkin otteeseen viipynyt pitkään yhdellä paikalla. Tätä kirjoitettaessakin pitkäjalka on Porissa jo neljättä tai viidettä viikkoa paikallisena.

Bongarin kannalta erityisen kiinnostavia ovatkin ne lajit, joista on suhteellisen monta havaintoa, mutta jotka ovat harvoin pitkään yhdellä paikalla ja siten hankalia listalle kuitattavia. Klassisia esimerkkejä näistä ovat isohaarahaukka, valkosiipitiira, mehiläissyöjä ja käärmekotka. Toisaalta on kohtalon ivaa, että nämä kaikki lajit ovat tänä keväänä olleet hoidettavissa jossakin päin Etelä- tai Keski-Suomea.

Flavipes, vihdoinkin bongattavana

Suomen kolmas keltajalkaviklo löytyi eilisiltana Lempäälästä. Autokuntien määrää ei tiedä kukaan; joka tapauksessa tämä oli ensimmäinen kerta, kun tämä jenkkikahlaaja oli Suomessa kaikkien halukkaiden nähtävissä. Aikaisemmat havainnot ovat Oulusta 1978 ja Köyliöstä 2006. Oulun linnun havaitsi vain yksi henkilö, Köyliön linnun kolme.

Oulun linnun näki nyt jo edesmennyt Arto Vuorjoki. Kirjassaan Ulkonokalta tuulee Vuorjoki kertoo yksityiskohtaisesti havaintotilanteesta, tuntomerkeistä ja ilmoitusprosessista. Rariteettikomitea hyväksyi haviksen, joten ilmeisesti myös kaavake on täytetty tunnollisesti.

Vuorjoen havaintoa on kuitenkin epäilty. Pohjimmainen syy lienee se, että Vuorjoki kuului ns. Tauvon jengiin, jonka bravuurina oli järjettömän suuri harvinaisuushavaintojen määrä Siikajoen Tauvosta. Vain murto-osasta havaintoja on täytetty asianmukaiset havaintokaavakkeet, mikä heijastelee molemminpuolista luottamuspulaa komiteoiden ja Tauvon jengin välillä. (Toisaalta täytetyt kaavakkeetkin on lähes poikkeuksetta hylätty tai jätetty käsittelemättä.)

Niinpä lintuharrastajista löytyy niitä, joiden mielestä Lempäälän lintu on Suomen toinen keltajalkaviklo. Onpa Köyliön lintu peräti kirjattu suomenpinnaksi Tarsigerin kuvagalleriaan, tsekkaa vaikka tästä.

Alkeellista, rakas Watson

Muutama päivä sitten Haliaksella töhöiltiin vaaleakultarinnan kanssa. Paikalle oltiin jo puuhaamassa aseman sääntöjen nykyisin sallimaa hallittua joukkobongausta, mutta jonkin ajan kuluttua lintu pyydystettiin, jolloin se viimeistään paljastui viitakerttuseksi. (Huhujen mukaan asemallakin oltiin tosin eri mieltä siitä, onko kyseessä oikea rari vai ei.)

Periaatteessa Haliaksen tapauksessa toimittiin aivan oikein: alustava määritys laitettiin pikaisesti eteenpäin, jotta pitkänmatkalaisillakin oli mahdollisuus reagoida. Myös määrityksen epävarmuudesta tiedotettiin, ja lopulta määritys peruttiin kokonaan. Selvää pässinlihaa. Työmäärityksen kriteeristöjen ei tarvitse olla RK-kelpoisia jos päivityksiä on luvassa, ja pieniä harmaita hysyjä katsellessa sormi voi mennä sieraimeen, etenkin jos lintu sattuu laulamaan oudolla tavalla.

Virhemäärityksistä mielenkiintoisin sattui viime keväänä, kun pohjoisesta ilmoitettiin mahdollinen laulava 2kv idänpikkusieppo. Lintutiedotukseen laitetusta viestistä pystyi heti päättelemään, että kyse oli tavallisesta pikkusieposta: idänpikkusiepon koiras on jo ensimmäisenä keväänään juhlapukuinen, kun taas 2kv pikkusieppokoiras on vasta naaraan kaltaisessa puvussa. Toisin sanoen laulava idänpikkusieppo on aina vanhan koiraan kaltainen. Näin lajien sulkimisstrategiat tunteva pystyi heti havaitsemaan, että kyse ei voi olla idänpikkusieposta. Töhöillä siis saa, mutta suoraruotoinen tyylikkyys on silti paikallaan.

Älä lue tätä entryä

Blogiaan toukokuussa päivittävä lintuharrastaja on luonnottomuus, turhautunut työn orja tai maailman todellisen tarvehierarkian unohtanut periksiantaja. (Tai mahdollisesti kaikkia edellämainittuja.) Toukokuu on lintukuukausi; se aika, jolloin luonnossa tapahtuu kaikkein eniten. Ja kuten jokainen populaatiodynaamikko muistaa, vain muutosta voi seurata.

Nykyisinä Tiira-aikoina myös lintuyhdistysten sähköpostilistat vaikenevat kovimmaksi maastokaudeksi. Harva ehtii käydä keskustelua linnuista, kun liikenevä vapaa-aika yritetään käyttää kynsin hampain lähimmillä lintupaikoilla. Jopa Bromarfin poppaukko on ollut viime päivät hiljaa Tringa-verkossa; liekö ongelmia yhteydessä?

Sitä surullisempaa on, että viestejä kuitenkin tulee listoille, sillä satunnaisia yhdistystiedonantoja huomioimatta ne ovat tarpeetonta lintuspämmiä: dudeja, jotka hehkuttavat jostain Munkkiniemen liejukanoista tai kuolaavat omien Finnoon lätäköllä otettujen mummonhuudatuskuviensa perään. Toukokuussa lintuharrastajalla pitää olla pirullisen tärkeää asiaa, jotta uutiskynnys ylittyy. Nyrkkisäännöksi käy tämä: jos kirjoitat Tringa-tai Lintuverkkoon viestin toukokuussa, olet täysi dude.

Siispä lopetetaan tämä lässytys. Näyttö pois päältä ja vauhdilla maastoon; nyt on kevät!

Paras havis

Viime viikonloppuna kisattiin taas lintutorneista havaittujen lajien määrissä. Kahdeksan tunnin (5-13) aikana tavoitteena oli havaita mahdollisimman monta lajia. Lajimäärän lisäksi BirdLife Suomi pyysi ilmoittamaan kaksi tai kolme parasta havaittua lintulajia.

Lopputuloksenhan arvaa: paras havainto on aina subjektiivinen. Tornien taiston ns. parhaiden havaintojen listalla olikin mm. fasaani, hernekerttu, uuttukyyhky ja kottarainen, kaikki ilmeisen vakavissaan ilmoitettuja. Meikäläinenhän nauraa näille, vaikka tietenkin fasaani on kova laji Pohjois-Suomessa. Mutta minkäpä teet, kun jotain vertailua on kaiketi pakko tehdä.

Luojan kiitos joillakin oli sentään huumorintajua: Raisionlahden lintutornilta (82 lajia) tajuttiin sentään ilmoittaa parhaiksi havainnoiksi mustarastas ja naakka. Onneksi tässä tosikkojen harrastuksessa on mukana edes muutama irvileukaturkulainen.

Kelpaa pinnaksi

Kotkaan kotiutunut lintuharrastaja Markus Keskitalo näki eilen Haminassa lehmähaikaran. Havainto on Suomen kolmas ja toinen pinnakelpoinen. Huvittavaksi haviksen tekee se, että Keskitalo blokkasi haikaran autosta ja ajoi valkoisen vieraan perässä viitisen kilometriä, ennen kuin se pääsi katoamaan jonnekin Kirkkojärven tietämille.

Kriittisimmillä sojottaa jo heristävä etusormi. Miksi havainto olisi muka pinnakelpoinen? Lehmähaikaran nimialalaji ibis muuttaa ja on siten potentiaalinen Pohjolaan harhailija. Sen sijaan yleisesti eurooppalaisissa lintutarhoissa lisääntyvä aasialainen alalaji coromandus on luontaisilla elinalueillaan korkeintaan lyhyen matkan muuttaja eikä se satavarmasti eksy omin siivin Suomeen saakka. Suomen ensimmäinen havainto oli coromandus, toinen taas ibis.

Keskitalolla kävi niin hyvä tuuri, että linnusta ei havaintotilanteessa nähty sen enempää alalajimääritykseen riittäviä höyhenpuvun yksityiskohtia kuin mahdollisia nilkoissa kilisseitä renkaita. Nykykomiteoiden linjan mukaisesti se tarkoittaa, että havainto on pinnakelpoinen. Saahan Haliaksellakin nähdä muutolla mukamas villejä ja vapaita kiljuhanhia, jotka ovat mitä todennäköisimmin peräisin ruotsalaisten istutuskokeiluista, ja Suomenlahtea pitkin ja poikin palloilevat punakaulahanhet ovat samoin aina luonnonvaraisia - kunnes lintu on niin lähellä, että tarha-alkuperän paljastavat renkaat erottuvat.

Äänioikeuttani säännöllisesti käyttävänä demokratian puuhamiehenä arvostan suuresti syyttömyysperiaatetta. Harvinaisuuskomiteoiden jäsenenä harkitsisin kuitenkin kahdesti, ennenkuin rupeaisin soveltamaan sitä lintuihin.

Mystinen muleli

Monen lintulajin esiintyminen Suomessa on puutteellisesti tunnettua. Omasta mielestäni yksi on ylitse muiden: mustaleppälintu.

Tottakai mulelista tiedetään paljon. Sehän on urbaanissa ympäristössä pesivä pikkukiva laji, jonka muutosta voi piirtää varsin perusteellisen kuvaajan lintuasemien aineiston pohjalta. Sen sijaan moni lintuharrastaja ei liene löytänyt lajin pesää edes ulkomailta, Suomesta nyt puhumattakaan. Laji on asemasaarilla niin säännöllinen ja toisinaan jopa runsas, että Suomen pesimäkannan on oltava suurempi kuin harvat varmistetut pesinnät antavat ymmärtää.

Rakennetussa ympäristössä viihtyvä laji on yllättävän iso haaste tarkkailijalle. Helsingin keskustan mustaleppälinnut löytyvät tavallisimmin laulamasta jonkin kivitalon antennilta, josta sen blokkaaminen ei ole lainkaan niin helppoa kuin kuvittelisi. Muistan käyneeni bongaamassa joskus Aikakoneen ja Movetronin kulta-aikoina Korkeavuorenkadulta juuri tällaista antennileppälintua. Näin linnun vasta kolmannella yrittämällä. Helsingin pariisilaiskattoja ei yksinkertaisesti pysty hallitsemaan edes Tornin terassilta.

Parin kolmen mustaleppälinnun muistan löytyneen siten, että lintuharrastaja oli pikkutunneilla palaamassa baarista kotiin ja sattui kiinnittämään huomionsa mulelin lauluun. Lajin laulu on tunnusomainen, ja joka harrastajan kannattaisikin pitää se mielessä vähän kummallisemmissakin paikoissa. Lintuharrastajien kantakapakoiden ja kotipesän väliin kun jää harvemmin teollisuus- tai ratapiha-alueita. Esimerkiksi Pasilan raide- ja konttikompleksi tarjoaa tilaa ties kuinka monelle muleliparille.

Stadista löytyy tyypillisesti noin yksi mulelipoikue vuodessa. Todellista parimäärää ei tiedä kukaan. Vakipaikkoja ovat olleet Johanneksen kirkon ympäristö ja Kaisaniemen puiston kulmat. Lajin muutto on tätä kirjoitettaessa vielä käynnissä, mutta aamuöisiä antenneja kannattaa ruveta pitämään silmällä.