"Miten noita lintumääriä voi laskea?" kuuluu perusmaallikkokysymys lintuja laskevalle harrastajalle. Helposti. Sen kun laskee, yksittäin, kaksittain tai suuremmissa yksiköissä. Merenlahdella ruokailevan satapäisen haapanatokan pystyy laskemaan luotettavasti yksin yksilöin, kun taas suuret alli- tai sepelhanhiparvet pitää laskea kymmenen, viidenkymmenen tai sadankin linnun ryhmissä. Tällöin tulos on tietysti enemmän tai vähemmän likiarvo.
Määrien arviointia voi harjoitella valokuvista. Tanskalaisilla on myös lystikäs peli lintuharrastajille, jotka tahtovat harjaannuttaa parvikoon arviointitaitojaan.
Erikoinen piirre suomalaisessa staijauskulttuurissa on parvikokojen yliarvioinnin karttaminen ruton lailla. Jos sadan linnun parvessa arvioidaan olevan 90 lintua, niin se on yksilömäärässä yhtä paljon pielessä kuin 110 linnun arvio. Sosiaalisesti on kuitenkin paljon hyväksytympää arvioida koot hieman liian pieniksi kuin hieman liian suuriksi. Suomalaisessa lintuharrastuskulttuurissa korostetaan kriittisyyttä, ja tämä näkyy paitsi lajinmäärityksissä, myös parvikokojen arvioinnissa.
Tätä voi testata kaverin kanssa loppukeväisin vaikkapa Porkkalan kärjessä: toinen ottaa roolin alakanttiin, toinen yläkanttiin laskevana staijarina. Jo muutaman ison sepelhanhi- tai kahlaajaparven kokoarvion jälkeen yläkanttiornia katsotaan nenänvartta pitkin. Mikä isottelija tuokin on olevinaan? Sen sijaan alakanttiorni saattaa saada osakseen ihailevia katseita: tuolla kaverilla on jalat fiksusti maassa!
lauantai 6. maaliskuuta 2010
lauantai 12. joulukuuta 2009
Lintukirja lahjasäkkiin
Lintuharrastaja ja valikoiva bibliofiili ei ole kovin tavaton yhdistelmä. Monen lintuharrastukseen kuuluu keräily muodossa tai toisessa: kerätään elämän-, vuoden-, työmatka- tai pihapinnoja. Monelle pinnankeruu ei ole aktiivista, vaan esimerkiksi mökkipinnoja kerätään kuin huomaamatta halonhakkuun ja saunanlämmityksen yhteydessä, ja varsinainen lista päivitetään ehkä vain kerran vuodessa - jollei se ole ainoastaan harrastajan pääkopan sisällä. Toisessa ääripäässä ovat ns. ikiretkeilijät, jotka laskevat joka päivänä havaitsemansa lajit.
Tyypillisen lintuharrastajan hyllyssä on kaikennäköisiä lintukäsikirjoja, maasto- ja määritysoppaita, muutama eri maita tai alueita käsittelevä lintupaikkaopas, ehkä jokin lintumaalauksia käsittelevä taidekirjakin. Kaikista edellämainituista voisi kirjoittaa palstametreittäin. Nyt keskityn paljon epätyypillisempään lintukirjallisuuden lajiin: lintufiktioon.
Lintuihin liittyvää kaunokirjallisuutta eli lintufiktiota on yllättävän vähän, kun suhteuttaa sen suomalaisen eräkirjallisuuden määrään. Vanhoista klassikoista Yrjö Kokon laulujoutsenkirjat nousevat ensimmäisenä mieleen, mutta myös Jussi Seppä julkaisi jo vuosikymmeniä sitten monipuolista lintuesseistiikkaa. Ruotsalaisen Reinhold Winterin eli nimimerkki Reguluksen mainiot, arvatenkin Sepän mallina olleet lintupakinat suomeksi jo melkein sata vuotta sitten.
Jos tarkasteluun rajataan vain lintuharrastusta käsittelevä fiktio, niin käsiin ei jää montakaan kirjaa. Vanhimmasta päästä mieleen tulee divarien harvinaisuudeksi muuttunut Arvo Aallaksen Pilkkuja meren peilissä (1958), jossa kuvataan Aspskärin saariryhmää, sen lintuja ja lintututkijoita. Hauskan tavan keksivät Porvoon Kummelskärin staijarit tieteellisessä julkaisussaan Kevätarktika (1996). Siinä on diagrammien ja lukumäärien vastapainona joka aukeamalla yhden kappaleen mittainen kaunokirjallinen mietelmä - kuin muistuttamassa, että lintuharrastus on muutakin kuin havaintoja.
Muutamalla vakavammin otettavalla kaunokirjailijalla on syrjähyppyjä lintuharrastuksen piiriin. Markku Turusen romaanissa Tikanpoika (2004) yksi päähenkilöistä on aktiivinen lintuharrastaja. Eeva Tikan tuotannossa viitataan useammankin kerran lintuharrastajiin, kuten novellikokoelman Alumiinikihlat (1984) nimestäkin jo näkee. Ruotsiksi kirjoittavan Ulla-Lena Lundbergin matkakirjassa Sibirien - ett självporträtt med vingar (1993, suom. Linnunsiivin Siperiaan) juuri lintuharrastus on kertojan syy palata nuoruusmuistojen nostalgisesti kultaamaan Siperiaan.
Lintuharrastajan näkökulmasta mielenkiintoisimpia ovat kuitenkin ne harvat yritykset, joissa lintuharrastaja on yrittänyt kuvata lintuharrastusta ja harrastajayhteisöä kaunokirjallisin keinoin. Suomeksi tällaisia yrityksiä on kaksi: Jan Södersvedin ja Matti Koivulan humoristinen Ornimisen sietämätön keveys (1996) ja Arto Vuorjoen Ulkonokalta tuulee (1994).
Ornimisen sietämättömän keveyden iva on paikoin niin todenmukaista, että tiedän usean lintuharrastajan luetuttaneen sen puolisollaan seurustelusuhteen alkuvaiheessa, jotta harrastuksen asema tulisi varmasti selväksi. Lintuharrastuksen - kuten minkä tahansa intohimosta kumpuavan kokonaisvaltaisen harrastuksen - ääri-ilmiöt ovat niin voimakkaat, että Södersvedin ja Koivulan kaltaisten tarkkasilmäisten sisäpiiriläisten on ei ole tarvinnut keksiä enempiä esimerkkejä. Totuus on tässäkin tarua ihmeellisempi.
Vuorjoen tositapahtumiin perustuvassa kirjassa kuvataan pienen harrastajaporukan yhteisiä retkiä Siikajoen Tauvossa, jossa he havaitsevat ennenkuulumattoman määrän harvinaisia lintuja. Virallisesti heidän havaintojaan ei kuitenkaan hyväksytä, ja tämä virallisen ja epävirallisen harrastuskulttuurin ristiriita on kirjan kantava voima. Olipa harvinaisuuksista mieltä mitä tahansa, niin Ulkonokalta tuulee näyttää lintuharrastuksen parhaimmillaan: se on sosiaalinen tapahtuma, jossa päästään hyvässä seurassa pakoon arkielämän kiireitä ja jonka kautta maailman voi ymmärtää tyystin toisella tavalla.
Tänäkään jouluna kirjakauppoihin ei ilmestynyt uutta lintufiktiota, vaan suuri suomalainen lintuharrastusromaani antaa vielä odottaa itseään. Jos tahdot muistaa lintuharrastajaa lintuaiheisella kaunokirjallisuudella, niin ei auta muu kuin divarien kiertäminen.
Tyypillisen lintuharrastajan hyllyssä on kaikennäköisiä lintukäsikirjoja, maasto- ja määritysoppaita, muutama eri maita tai alueita käsittelevä lintupaikkaopas, ehkä jokin lintumaalauksia käsittelevä taidekirjakin. Kaikista edellämainituista voisi kirjoittaa palstametreittäin. Nyt keskityn paljon epätyypillisempään lintukirjallisuuden lajiin: lintufiktioon.
Lintuihin liittyvää kaunokirjallisuutta eli lintufiktiota on yllättävän vähän, kun suhteuttaa sen suomalaisen eräkirjallisuuden määrään. Vanhoista klassikoista Yrjö Kokon laulujoutsenkirjat nousevat ensimmäisenä mieleen, mutta myös Jussi Seppä julkaisi jo vuosikymmeniä sitten monipuolista lintuesseistiikkaa. Ruotsalaisen Reinhold Winterin eli nimimerkki Reguluksen mainiot, arvatenkin Sepän mallina olleet lintupakinat suomeksi jo melkein sata vuotta sitten.
Jos tarkasteluun rajataan vain lintuharrastusta käsittelevä fiktio, niin käsiin ei jää montakaan kirjaa. Vanhimmasta päästä mieleen tulee divarien harvinaisuudeksi muuttunut Arvo Aallaksen Pilkkuja meren peilissä (1958), jossa kuvataan Aspskärin saariryhmää, sen lintuja ja lintututkijoita. Hauskan tavan keksivät Porvoon Kummelskärin staijarit tieteellisessä julkaisussaan Kevätarktika (1996). Siinä on diagrammien ja lukumäärien vastapainona joka aukeamalla yhden kappaleen mittainen kaunokirjallinen mietelmä - kuin muistuttamassa, että lintuharrastus on muutakin kuin havaintoja.
Muutamalla vakavammin otettavalla kaunokirjailijalla on syrjähyppyjä lintuharrastuksen piiriin. Markku Turusen romaanissa Tikanpoika (2004) yksi päähenkilöistä on aktiivinen lintuharrastaja. Eeva Tikan tuotannossa viitataan useammankin kerran lintuharrastajiin, kuten novellikokoelman Alumiinikihlat (1984) nimestäkin jo näkee. Ruotsiksi kirjoittavan Ulla-Lena Lundbergin matkakirjassa Sibirien - ett självporträtt med vingar (1993, suom. Linnunsiivin Siperiaan) juuri lintuharrastus on kertojan syy palata nuoruusmuistojen nostalgisesti kultaamaan Siperiaan.
Lintuharrastajan näkökulmasta mielenkiintoisimpia ovat kuitenkin ne harvat yritykset, joissa lintuharrastaja on yrittänyt kuvata lintuharrastusta ja harrastajayhteisöä kaunokirjallisin keinoin. Suomeksi tällaisia yrityksiä on kaksi: Jan Södersvedin ja Matti Koivulan humoristinen Ornimisen sietämätön keveys (1996) ja Arto Vuorjoen Ulkonokalta tuulee (1994).
Ornimisen sietämättömän keveyden iva on paikoin niin todenmukaista, että tiedän usean lintuharrastajan luetuttaneen sen puolisollaan seurustelusuhteen alkuvaiheessa, jotta harrastuksen asema tulisi varmasti selväksi. Lintuharrastuksen - kuten minkä tahansa intohimosta kumpuavan kokonaisvaltaisen harrastuksen - ääri-ilmiöt ovat niin voimakkaat, että Södersvedin ja Koivulan kaltaisten tarkkasilmäisten sisäpiiriläisten on ei ole tarvinnut keksiä enempiä esimerkkejä. Totuus on tässäkin tarua ihmeellisempi.
Vuorjoen tositapahtumiin perustuvassa kirjassa kuvataan pienen harrastajaporukan yhteisiä retkiä Siikajoen Tauvossa, jossa he havaitsevat ennenkuulumattoman määrän harvinaisia lintuja. Virallisesti heidän havaintojaan ei kuitenkaan hyväksytä, ja tämä virallisen ja epävirallisen harrastuskulttuurin ristiriita on kirjan kantava voima. Olipa harvinaisuuksista mieltä mitä tahansa, niin Ulkonokalta tuulee näyttää lintuharrastuksen parhaimmillaan: se on sosiaalinen tapahtuma, jossa päästään hyvässä seurassa pakoon arkielämän kiireitä ja jonka kautta maailman voi ymmärtää tyystin toisella tavalla.
Tänäkään jouluna kirjakauppoihin ei ilmestynyt uutta lintufiktiota, vaan suuri suomalainen lintuharrastusromaani antaa vielä odottaa itseään. Jos tahdot muistaa lintuharrastajaa lintuaiheisella kaunokirjallisuudella, niin ei auta muu kuin divarien kiertäminen.
torstai 24. syyskuuta 2009
Syksy ja sääkartta
Moni lintuharrastaja on koukussa erilaisiin sääsivustoihin. Suosittuja ovat muun muassa Ilmatieteen laitoksen, Forecan ja Helsinki Testbedin sivustot. Radiossa kestosuosikki on ollut vuodesta toiseen Merisää, eikä mikään näkyvissä oleva ole uhkaamassa sen valtakautta.
Tämän vuosituhannen vinkkelistä on merkillistä ajatella, että vielä 1990-luvulla tarkin säätiedote oli merisäätiedotuksen ohella taivaanrantaan vilkaisu. Nykyään saman voi tarkistaa sisäsiististi netistä, ja virheen todennäköisyys on lyhyellä tähtäimellä olemattoman pieni. Sofistikoituneimmat pystyvät jopa optimoimaan retkikohteensa muutaman satelliittikuvan perusteella.
Miksi syyssää on sitten erityisen kiinnostava? Syinä ovat ennen kaikkea "pienet vihreät", idästä harhautuvat harvinaiset varpuslinnut. Niitä harhautuu Suomeen selvästi eniten itä- ja kaakkoistuulilla. Niinpä harrastajat ovat oppineet toivomaan sääkartalle vasempaan sojottavia tuulinuolia. Tavallisimmat harhailijalajit ovat taiga- ja hippiäisuunilintu, mutta sekaan mahtuu myös suurempia harvinaisuuksia, ja ilmestyyhän Suomeen aina silloin tällöin jopa maalle ihka uusia lajeja. Idänpuoleisilla tuulilla on niihinkin parhaat mahdollisuudet.
Syyskuun lopulla ja lokakuun alussa länsituuli on lintuharrastajalle kirosana. Se tuo usein mukanaan märkää matalapainetta, mutta ennen kaikkea se tyrehdyttää itäisten lajien harhautumisen. Pidetään siis sormet ristissä ja odotellaan kaakkoistuulten tuomia idän ihmeitä.
Tämän vuosituhannen vinkkelistä on merkillistä ajatella, että vielä 1990-luvulla tarkin säätiedote oli merisäätiedotuksen ohella taivaanrantaan vilkaisu. Nykyään saman voi tarkistaa sisäsiististi netistä, ja virheen todennäköisyys on lyhyellä tähtäimellä olemattoman pieni. Sofistikoituneimmat pystyvät jopa optimoimaan retkikohteensa muutaman satelliittikuvan perusteella.
Miksi syyssää on sitten erityisen kiinnostava? Syinä ovat ennen kaikkea "pienet vihreät", idästä harhautuvat harvinaiset varpuslinnut. Niitä harhautuu Suomeen selvästi eniten itä- ja kaakkoistuulilla. Niinpä harrastajat ovat oppineet toivomaan sääkartalle vasempaan sojottavia tuulinuolia. Tavallisimmat harhailijalajit ovat taiga- ja hippiäisuunilintu, mutta sekaan mahtuu myös suurempia harvinaisuuksia, ja ilmestyyhän Suomeen aina silloin tällöin jopa maalle ihka uusia lajeja. Idänpuoleisilla tuulilla on niihinkin parhaat mahdollisuudet.
Syyskuun lopulla ja lokakuun alussa länsituuli on lintuharrastajalle kirosana. Se tuo usein mukanaan märkää matalapainetta, mutta ennen kaikkea se tyrehdyttää itäisten lajien harhautumisen. Pidetään siis sormet ristissä ja odotellaan kaakkoistuulten tuomia idän ihmeitä.
maanantai 14. syyskuuta 2009
Lajintuntemuksen vastaisku
Tämän syksyn ylioppilaskirjoitusten reaalikokeessa tavallinen luonnossa liikkuva lintuharrastaja olisi saanut leikiten pisteitä. Yhdessä tehtävässä piti tunnistaa värikuvista kahdeksan eläin- ja neljä kasvilajia. Vastaavia lajintunnistustehtäviä ei ole nykymuotoisessa tutkinnossa aikaisemmin ollut.
Tehtävä itsessään ei ole uudenlainen - pikemminkin päinvastoin. Vastaavia luonnontuntemusta mittaavia testejä on ollut roppakaupalla kansa- ja oppikoulujen aikoina, mutta peruskoulun myötä lajintuntemuksen merkitys on rapissut yhtä matkaa luontokerhojen toiminnan hiipumisen kanssa. Biologian opettamisessa on keskitytty suuriin linjoihin, joista toki riittää sisältöä lukion pakollisiin ja valinnaisiin kursseihin.
Tällaisen tehtävän tuominen tuntuu ensi näkemältä paluulta 1800-luvulle, luonnonhistorian ja täytettyjen lintujen aikakauteen. Sillä on kuitenkin tilauksensa maailmaasyleilevien kysymysten suohon juuttuneessa lukion biologiassa. Lajintunnistustehtävä suosii niitä, jotka liikkuvat luonnossa ja joilla on oma henkilökohtainen suhde luontoon. Mikäli lajiston tunteminen todella korreloi luonnon ymmärtämisen ja siten harrastuneisuuden kanssa, niin tällaisen tehtävän laittaminen ylioppilaskokeeseen on enemmän kuin oikeudenmukaista.
Ylioppilastutkinnon pitäisi - ainakin teoriassa - ilmentää perustavalla tavalla sitä tietoa, mitä yhteiskunta pitää kunakin aikakautena merkityksellisenä. Vaikka yksi pääsky ei tee vielä kesää, niin lajintunnistustehtävän paluu antaa ymmärtää, että henkilökohtaisella luontosuhteella on 2000-luvullakin arvoa. Toivotaan, että lajintunnistustehtävät ovat tulleet jäädäkseen.
Tehtävä itsessään ei ole uudenlainen - pikemminkin päinvastoin. Vastaavia luonnontuntemusta mittaavia testejä on ollut roppakaupalla kansa- ja oppikoulujen aikoina, mutta peruskoulun myötä lajintuntemuksen merkitys on rapissut yhtä matkaa luontokerhojen toiminnan hiipumisen kanssa. Biologian opettamisessa on keskitytty suuriin linjoihin, joista toki riittää sisältöä lukion pakollisiin ja valinnaisiin kursseihin.
Tällaisen tehtävän tuominen tuntuu ensi näkemältä paluulta 1800-luvulle, luonnonhistorian ja täytettyjen lintujen aikakauteen. Sillä on kuitenkin tilauksensa maailmaasyleilevien kysymysten suohon juuttuneessa lukion biologiassa. Lajintunnistustehtävä suosii niitä, jotka liikkuvat luonnossa ja joilla on oma henkilökohtainen suhde luontoon. Mikäli lajiston tunteminen todella korreloi luonnon ymmärtämisen ja siten harrastuneisuuden kanssa, niin tällaisen tehtävän laittaminen ylioppilaskokeeseen on enemmän kuin oikeudenmukaista.
Ylioppilastutkinnon pitäisi - ainakin teoriassa - ilmentää perustavalla tavalla sitä tietoa, mitä yhteiskunta pitää kunakin aikakautena merkityksellisenä. Vaikka yksi pääsky ei tee vielä kesää, niin lajintunnistustehtävän paluu antaa ymmärtää, että henkilökohtaisella luontosuhteella on 2000-luvullakin arvoa. Toivotaan, että lajintunnistustehtävät ovat tulleet jäädäkseen.
keskiviikko 19. elokuuta 2009
Sorsastajista sananen
Torstaina 20. päivä jyrähtää tasan kello kaksitoista. Silloin Suomen metsästäjät aloittavat sorsastuksen.
Lintuharrastuksen ja sorsanmetsästyksen yhteydet ovat selvät. Molemmissa harrastuksissa on kyse saalisvietin tyydyttämisestä, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan. Harrastajan kannalta uskon molempien tarjoavan subjektiivisesti suurin piirtein yhtä voimakkaita positiivisia elämyksiä. Moni metsästäjäkin korostaa, että saalis on sivuseikka luonnossa samoilemisen ja ystävien tapaamisen ollessa sitä selvästi tärkeämpiä vaikuttimia. Lintuharrastukseen pätee monasti sama.
Tarkkailukohteen kannalta on kuitenkin yksi olennainen ero: lintuharrastajan ja sorsan kohtaamisessa lintu poistuu paikalta hengissä, kun taas metsästäjän käsittelyn jäljiltä sorsa on jonkinmoisella todennäköisyydellä hengetön.
Niinpä metsästäjien osaamisessa oikean lajinmäärityksen tulisi korostua. Jos lintuharrastaja vääntää metsähanhesta kiljuhanhen, ei sillä ole mitään vaikutusta luonnon kulkuun - korkeintaan lintuyhdistyksen arkistossa on yksi väärin määritetty havainto enemmän. Jos sen sijaan metsästäjä ampuu kiljuhanhen metsähanhena, pienenee Fennoskandian sinnittelevä kiljuhanhikanta yli yhdellä prosentilla. Myös muutaman harmaasorsan ampumisella voidaan vaikuttaa kokonaiskantaan, kun kerran maan kokonaiskanta on vain satakunta paria. (Sekä kiljuhanhi että harmaasorsa ovat ankarasti rauhoitettuja, tietenkin.)
Epäilemättä Suomen puolen miljoonan metsästäjän joukossa on erinomaisia määrittäjiä, vaikka en ole kunnon määrittäjämetsästäjää itse tavannut. On kuitenkin todella surullista, että hyvin suuri osa metsästäjistä ei tunne saalista edes kädessä. Parhaana todisteena tästä on Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen vuosittain julkaisema saalistilasto, joka perustuu metsästäjien omiin ilmoituksiin.
Tilaston kummallisuuksista voisi nostaa monta esimerkkiä, mutta tyydyttäköön räikeimpään: tilaston mukaan Suomessa ammuttiin vuonna 2007 peräti 16800 heinätavia. Luvun täytyy olla perätön, sillä lajin koko maan kokonaiskanta on enintään 3500 paria, eikä Suomen kautta muuta mittavia määriä naapurimaiden populaatiosta, kuten tapahtuu esimerkiksi allin kohdalla.
Toisin sanoen suuri osa metsästäjistä ei tunne ampumaansa sorsaa edes kädessä, saati sitten haulikon piipun yli. Monikohan kiljuhanhi todella on saanut siipeensä metsähanhena ja monikohan harmaasorsa putoaa tänäkin vuonna taivaalta sinisorsana? Kuvion täydentää harvoista oikeuteen asti viedyistä tapauksista annetut olemattomat tuomiot. Esimerkiksi Porissa kaksi vuotta sitten ammuttiin suokukko sorsastuksen yhteydessä. Poikkeuksellisesti ampuja saatiin tuomiolle, mutta tuomio annettiin käräjäoikeudessa suosirrin ampumisesta, koska sen korvaushinta oli vain neljäsosa suokukosta!
Sorsanmetsästys on jäänne ajoilta, jolloin nälkä oli aina vieraana suomalaiskodeissa ja jolloin jokainen sorsa oli tervetullut lisä ruokapöytään. Mikäli keskimääräisen suomalaisen sorsastajan liipaisinsormea ei saada hillittyä ja määritystaitoja olennaisesti kohennettua, koko harrastus on syytä kieltää järkevän luonnonvarojen käytön vastaisena.
Lintuharrastuksen ja sorsanmetsästyksen yhteydet ovat selvät. Molemmissa harrastuksissa on kyse saalisvietin tyydyttämisestä, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan. Harrastajan kannalta uskon molempien tarjoavan subjektiivisesti suurin piirtein yhtä voimakkaita positiivisia elämyksiä. Moni metsästäjäkin korostaa, että saalis on sivuseikka luonnossa samoilemisen ja ystävien tapaamisen ollessa sitä selvästi tärkeämpiä vaikuttimia. Lintuharrastukseen pätee monasti sama.
Tarkkailukohteen kannalta on kuitenkin yksi olennainen ero: lintuharrastajan ja sorsan kohtaamisessa lintu poistuu paikalta hengissä, kun taas metsästäjän käsittelyn jäljiltä sorsa on jonkinmoisella todennäköisyydellä hengetön.
Niinpä metsästäjien osaamisessa oikean lajinmäärityksen tulisi korostua. Jos lintuharrastaja vääntää metsähanhesta kiljuhanhen, ei sillä ole mitään vaikutusta luonnon kulkuun - korkeintaan lintuyhdistyksen arkistossa on yksi väärin määritetty havainto enemmän. Jos sen sijaan metsästäjä ampuu kiljuhanhen metsähanhena, pienenee Fennoskandian sinnittelevä kiljuhanhikanta yli yhdellä prosentilla. Myös muutaman harmaasorsan ampumisella voidaan vaikuttaa kokonaiskantaan, kun kerran maan kokonaiskanta on vain satakunta paria. (Sekä kiljuhanhi että harmaasorsa ovat ankarasti rauhoitettuja, tietenkin.)
Epäilemättä Suomen puolen miljoonan metsästäjän joukossa on erinomaisia määrittäjiä, vaikka en ole kunnon määrittäjämetsästäjää itse tavannut. On kuitenkin todella surullista, että hyvin suuri osa metsästäjistä ei tunne saalista edes kädessä. Parhaana todisteena tästä on Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen vuosittain julkaisema saalistilasto, joka perustuu metsästäjien omiin ilmoituksiin.
Tilaston kummallisuuksista voisi nostaa monta esimerkkiä, mutta tyydyttäköön räikeimpään: tilaston mukaan Suomessa ammuttiin vuonna 2007 peräti 16800 heinätavia. Luvun täytyy olla perätön, sillä lajin koko maan kokonaiskanta on enintään 3500 paria, eikä Suomen kautta muuta mittavia määriä naapurimaiden populaatiosta, kuten tapahtuu esimerkiksi allin kohdalla.
Toisin sanoen suuri osa metsästäjistä ei tunne ampumaansa sorsaa edes kädessä, saati sitten haulikon piipun yli. Monikohan kiljuhanhi todella on saanut siipeensä metsähanhena ja monikohan harmaasorsa putoaa tänäkin vuonna taivaalta sinisorsana? Kuvion täydentää harvoista oikeuteen asti viedyistä tapauksista annetut olemattomat tuomiot. Esimerkiksi Porissa kaksi vuotta sitten ammuttiin suokukko sorsastuksen yhteydessä. Poikkeuksellisesti ampuja saatiin tuomiolle, mutta tuomio annettiin käräjäoikeudessa suosirrin ampumisesta, koska sen korvaushinta oli vain neljäsosa suokukosta!
Sorsanmetsästys on jäänne ajoilta, jolloin nälkä oli aina vieraana suomalaiskodeissa ja jolloin jokainen sorsa oli tervetullut lisä ruokapöytään. Mikäli keskimääräisen suomalaisen sorsastajan liipaisinsormea ei saada hillittyä ja määritystaitoja olennaisesti kohennettua, koko harrastus on syytä kieltää järkevän luonnonvarojen käytön vastaisena.
perjantai 7. elokuuta 2009
Lesche ja monkku
Kristiinankaupungissa havaittiin parisen viikkoa sitten ylänkötylli, Charadrius mongolus. Havainto on ensimmäinen Suomesta. Tieteellisen nimen mukaisesti lintuslangissa monkuksi kutsuttu tylli viihtyi Domarkobbanin luodolla muutaman päivän ennen katoamistaan.
Ylänkötyllin tapauksen tekee erityisen hauskaksi se, että ensihavainto voi vielä osoittautua vasta Suomen toiseksi. Elokuussa 1988 Porissa havaittiin näet tylli, jota epäiltiin ylänkötylliksi (vaikka tuolloin käytettiin vielä vanhaa nimeä mongoliantylli). Ylänkötyllillä on kuitenkin erittäin samannäköinen sisarlaji aavikkotylli (Charadrius leschenaultii), harrastajien puheessa usein pelkkä lesche. Se on havaittu Suomessa muutaman kerran.
Porin lintua ei ole vieläkään määritetty, vaikka linnusta saatiin kohtuullisen hyviä valokuvia. Edesmennyt Alula-lehti laittoi vaivihkaa linnusta saadun kuvan tyllimääritysartikkelin kylkeen ja pyysi määrityksiä kertomatta linnun taustaa tai kuvaamispaikkaa. Valtaosa vastaajista oli ylänkötyllin kannalla, mutta pitää muistaa, että pelkillä enemmistöpäätöksillä ei ole lintujen määrittämisessä mitään arvoa. Lesche-/monkku- lajiparin vaikeudesta se sen sijaan antaa hyvän kuvan.
Kristiinankaupunki on malliesimerkki siitä, miten muutaman aktiivisen retkeilijän työn tuloksena on löydetty kokonainen valtakunnallisesti arvokas lintupaikka. Yhden mittarin mukaan lintuharrastajan suurin toiveiden täyttymys on maalle uuden lintulajin löytyminen. On oikeus ja kohtuus, että ylänkötylli löytyi juuri Kristiinankaupungista.
Ylänkötyllin tapauksen tekee erityisen hauskaksi se, että ensihavainto voi vielä osoittautua vasta Suomen toiseksi. Elokuussa 1988 Porissa havaittiin näet tylli, jota epäiltiin ylänkötylliksi (vaikka tuolloin käytettiin vielä vanhaa nimeä mongoliantylli). Ylänkötyllillä on kuitenkin erittäin samannäköinen sisarlaji aavikkotylli (Charadrius leschenaultii), harrastajien puheessa usein pelkkä lesche. Se on havaittu Suomessa muutaman kerran.
Porin lintua ei ole vieläkään määritetty, vaikka linnusta saatiin kohtuullisen hyviä valokuvia. Edesmennyt Alula-lehti laittoi vaivihkaa linnusta saadun kuvan tyllimääritysartikkelin kylkeen ja pyysi määrityksiä kertomatta linnun taustaa tai kuvaamispaikkaa. Valtaosa vastaajista oli ylänkötyllin kannalla, mutta pitää muistaa, että pelkillä enemmistöpäätöksillä ei ole lintujen määrittämisessä mitään arvoa. Lesche-/monkku- lajiparin vaikeudesta se sen sijaan antaa hyvän kuvan.
Kristiinankaupunki on malliesimerkki siitä, miten muutaman aktiivisen retkeilijän työn tuloksena on löydetty kokonainen valtakunnallisesti arvokas lintupaikka. Yhden mittarin mukaan lintuharrastajan suurin toiveiden täyttymys on maalle uuden lintulajin löytyminen. On oikeus ja kohtuus, että ylänkötylli löytyi juuri Kristiinankaupungista.
maanantai 11. toukokuuta 2009
Balkanin santaa
Siepot ovat tuttuja jokaiselle lintuharrastajalle. Kirjosieppo on joka kesäterassin ilmestys, jollaisen kuka tahansa saa vaivatta pihapönttöönsä pesimään. Rariorientoituneemmat voivat kiusoitella itseään myös vuosittain Suomessa tavattavan sepelsiepon mahdollisuudella: lajin lähimmät pesimäalueet ovat Gotlannissa ja Öölannissa, Ahvenanmaalta katsoen edellisillä eteläpuolen saarilla.
Huhtikuussa koettiin iso yllätys, kun lappeenrantalaiselle pihalle ilmestyi 18.4. sieppo, joka ei tuntunut sopivan kirjo- eikä edes sepelsiepon muottiin. Linnulla oli muun muassa hieman valkeaa keskimmäisten peitinhöyhenten kärjissä. Bongaamisessa oli hieman ongelmia, kun linnun ruokailupaikakseen valitsemalla pihalla ei saanut liikkua, mutta joitakin kuvia linnusta saatiin. Ääntä ei kuultu.
Monen mielestä lintu muistutti eniten balkaninsieppoa, Ficedula semitorquata, harvalukuista Kaakkois-Euroopassa, Vähässä Aasiassa ja Kaukasuksella pesivää sieppolajia. Sitä ei ole tavattu Suomessa. Linnussa on kuitenkin myös sepelsieppoon sopivia piirteitä, ja ulkonäkö on jopa niin hämmentävä, että kirjosiepostakaan ei ole määrityskeskustelussa aina tohdittu luopua.
Keskusteluun nykäistiinkin pian mukaan risteymän mahdollisuus. Esimerkiksi Öölannissa sepelsieppo risteytyy säännöllisesti ja jatkuvasti kirjosiepon kanssa, ja kaiken kukkuraksi risteymien koiraspuoliset jälkeläiset ovat lisääntymiskykyisiä. Takaisinristeymät voivat näyttää jommalta kummalta emolajilta - tai toisinaan aivan joltakin muulta. Balkaninsiepon mahdollisesta risteytymisestä en ole kuullut, mutta laji on ensinnäkin varsin huonosti tunnettu ja toisekseen hyvin lähellä sepel- ja kirjosieppoa.
Tavallisessa havainnossa ei ole yleensä syytä olettaa risteymän mahdollisuutta, mutta harvinaisuuksien kohdalla sekin on syytä muistaa, etenkin jos linnussa on toiseen lajiin viittaavia piirteitä. Lappeenrannan sieppo teki kuvaamisen jälkeen katoamistemput eikä sitä saatu pyydystettyä. Onkin jännittävää, että useimmat ovat jo luopuneet toivosta, että Lappeenrannan siepon identiteetti joskus selviäisi. Tarkkoja mittoja ja yksityiskohtaisia kuvia ei saatu höyhennäytteistä puhumattakaan, joten jäljelle jää vain muutama kummallinen kuva ja varpuslintujen määrityksestä kiinnostuneiden lintuharrastajien perimätieto erikoisesta sieposta.
Bongareiden keskuudessa on sovittu, että risteymät eivät ole pinnakelpoisia. Se ei kuitenkaan vähennä niiden kiehtovuutta. Lappeenrannan tapauksen jälkeen onkin ehdotettu, että tämänkaltaisia tapauksia varten pitäisi perustaa rengastajaryhmä, joka erikoistuisi vaikeasti tunnistettavien tai risteymiksi epäiltyjen lintuyksilöiden rengastukseen ja dokumentointiin. Se olisi kelpo tapa viedä poikkeuksellisten lintuyksilöiden tarkastelu 2000-luvun vaatimalle tasolle.
Huhtikuussa koettiin iso yllätys, kun lappeenrantalaiselle pihalle ilmestyi 18.4. sieppo, joka ei tuntunut sopivan kirjo- eikä edes sepelsiepon muottiin. Linnulla oli muun muassa hieman valkeaa keskimmäisten peitinhöyhenten kärjissä. Bongaamisessa oli hieman ongelmia, kun linnun ruokailupaikakseen valitsemalla pihalla ei saanut liikkua, mutta joitakin kuvia linnusta saatiin. Ääntä ei kuultu.
Monen mielestä lintu muistutti eniten balkaninsieppoa, Ficedula semitorquata, harvalukuista Kaakkois-Euroopassa, Vähässä Aasiassa ja Kaukasuksella pesivää sieppolajia. Sitä ei ole tavattu Suomessa. Linnussa on kuitenkin myös sepelsieppoon sopivia piirteitä, ja ulkonäkö on jopa niin hämmentävä, että kirjosiepostakaan ei ole määrityskeskustelussa aina tohdittu luopua.
Keskusteluun nykäistiinkin pian mukaan risteymän mahdollisuus. Esimerkiksi Öölannissa sepelsieppo risteytyy säännöllisesti ja jatkuvasti kirjosiepon kanssa, ja kaiken kukkuraksi risteymien koiraspuoliset jälkeläiset ovat lisääntymiskykyisiä. Takaisinristeymät voivat näyttää jommalta kummalta emolajilta - tai toisinaan aivan joltakin muulta. Balkaninsiepon mahdollisesta risteytymisestä en ole kuullut, mutta laji on ensinnäkin varsin huonosti tunnettu ja toisekseen hyvin lähellä sepel- ja kirjosieppoa.
Tavallisessa havainnossa ei ole yleensä syytä olettaa risteymän mahdollisuutta, mutta harvinaisuuksien kohdalla sekin on syytä muistaa, etenkin jos linnussa on toiseen lajiin viittaavia piirteitä. Lappeenrannan sieppo teki kuvaamisen jälkeen katoamistemput eikä sitä saatu pyydystettyä. Onkin jännittävää, että useimmat ovat jo luopuneet toivosta, että Lappeenrannan siepon identiteetti joskus selviäisi. Tarkkoja mittoja ja yksityiskohtaisia kuvia ei saatu höyhennäytteistä puhumattakaan, joten jäljelle jää vain muutama kummallinen kuva ja varpuslintujen määrityksestä kiinnostuneiden lintuharrastajien perimätieto erikoisesta sieposta.
Bongareiden keskuudessa on sovittu, että risteymät eivät ole pinnakelpoisia. Se ei kuitenkaan vähennä niiden kiehtovuutta. Lappeenrannan tapauksen jälkeen onkin ehdotettu, että tämänkaltaisia tapauksia varten pitäisi perustaa rengastajaryhmä, joka erikoistuisi vaikeasti tunnistettavien tai risteymiksi epäiltyjen lintuyksilöiden rengastukseen ja dokumentointiin. Se olisi kelpo tapa viedä poikkeuksellisten lintuyksilöiden tarkastelu 2000-luvun vaatimalle tasolle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)