Kun Buster Keaton ei riitä

Lintuharrastusta mainostetaan kaikille sopivaksi hauskaksi ja leikkimieliseksi harrastukseksi. Tässä vaiheessa niskakarvojen pitäisi jo nousta pystyyn: jos jotakin kutsutaan leikkimieliseksi, se on todellisuudessa kaikkea muuta. Jos keskitytään tarkkailemaan sitä, millainen kuva suomalaisesta lintuharrastuksesta annetaan lehdissä, blogeissa ja muissa harrastuskulttuurin ilmenemissä, niin tulos on lohduton: lintujen tarkkailu on suurin piirtein yhtä innostavaa kuin vedenalainen korinpunonta tai tiiliskivien keräily - eittämättä Suomen viiden tylsimmän harrastuksen joukossa.

Jokin tässä mättää. Kuten jokainen lajia harrastanut tietää, niin lintuharrastus on nimittäin enemmän kuin hupaisaa. Käydään kavereiden kanssa kaljalla ja määritysilloissa, nauretaan ajomatkalla bongauspaikalle vedet silmissä tai heitetään staijikalliolla niin hersyvää herjaa, että kiikarit eivät pysy silmillä. Juuri tämä sosiaalisen mikrotason hauskuus on monelle se seikka, jonka ansiosta jaksetaan käydä retkillä tutussa kaveriporukassa ja nauttia varhaisaamun ulkoilmasta räntäkuuroineen ja auringonnousuineen.

Sitä ihmeellisempää on, että mielikuva lintujen tarkkailusta tuntuu kuivemmalta kuin marokkolainen hiekkapaperi. Usein tämä liittyy yhdistysten toimintaan: halutaan olla lintutieteellisiä yhdistyksiä vaikka todellisia vaikutusmahdollisuuksia ei olisikaan. Onpa joukossamme myös muutamia harrastajia, jotka kokevat velvollisuudekseen tämän tästä muistuttaa bongausreissuilla poltetun bensiinin saatanallisuudesta ja julistaa todellisen lintuharrastajan olevan esimerkillinen ja mielellään risupartainen übermensch, joka vain omalla esimerkillään näyttää todellisen luonnonsuojelun arvon.

BirdLife Suomen Tiira- ja Linnut-lehtiin on toki keksitty kaikenlaisia pikkuhauskoja interaktiivisia palstoja, mutta varsinaista harrastushuumoria ne eivät tarjoa. Paikallisyhdistysten lehdistä huumorin hakeminen on haasteellista jo senkin takia, että monet paikallislehdet ovat kuolinkouristuksissaan hylänneet monipuolisen sisällön tavoittelun ja rajannneet julkaistujen sivujen määrää, vaikka ilahduttavia poikkeuksia toki löytyy silloin tällöin. (Tieteellistä Ornis Fennica -lehteä en uskalla tässä edes kunnolla mainita, kun Pentti Linkolakin haukkui sen Tringa-lehden haastattelussa kuivuuden perikuvaksi.)

Lintuharrastushuumorin pioneereja toki on joitakin. Eelis Raritétille olen uhrannut kokonaisen blogimerkinnän.  Ornimisen sietämätön keveys -kirja on alan itseoikeutettu klassikko, mutta myös Tero Ilomäen hersyvät petolintujulkaisut Merta Karta ja Kaksi ornia täytyy mainita erikseen. Ilomäen erikoisuutena on kuivan asiadatan yhdisteleminen kaunokirjalliseen kehykseen. Esimerksi Kaksi ornia -opuksessa on esitetty Ilomäen kaikki petolintuhavainnot Kymenlaaksosta vuosikausien ajalta, mutta katsausartikkelin sijaan ne käydään läpi kirjeromaanin muodossa. Tarina rönsyilee kuin Francois Rabelais'n Pantagruelissa konsanaan.

Lintublogeissa tosikkomaisuus näkyy kaikkein ilmeisimmin. Olipa kyse sitten kuva- tai retkiblogista, niin kyllä kerrotaan kahvittelusta Nauvossa, keltasirkkuparven tarkastamisesta mäntysirkun toivossa ja aaltojen pärskimisestä rantakivikossa, mutta harrastuksen hauska sosiaalinen puoli pysyy tabuna. Missä on muistelut siitä, miten viidensadan ajokilometrin jälkeen myöhästyttiin rarista 30 sekuntia? Kuka kertoisi siitä, miten pikkupoikina näytettiin maanomistajalle keskisormea, livahdettiin linturetkelle sotilasalueelle ilman kulkulupia tai käytiin sontimassa mökkiläisten huussiin kesken linjalaskennan? Missä päin internetin ihmemaata voitaisiin julkaista harrastuskentän mehevimmät juorut ja päivitellä niitä yhdessä?

Tsemppipalkinnon hauskoista sanavalinnoista uskallan myöntää Kari Lahtelan Sokea kukko -blogille, mutta vastaani on tullut vain yksi todella humoristinen kotimainen lintublogi eli Bad-Ass Birder. Blogin kommenttikenttä on samalla todiste siitä, miten vakavana lintuharrastuksesta kirjoittamista pidetään, sillä joukossa on useita, jotka  ilmiselvästi ovat ottaneet kirjoittajan tosissaan. Nimimerkin takana pysyttelevä kirjoittaja on todellisuudessa umpitrolli, jonka tavoite on saattaa tosikot takajaloilleen ja vieläpä onnistuu siinä tämän tästä.

Tälläkin kertaa Iso-Britannia kelpaa mallimaaksi. Rengastuspuolella oppia voisi ottaa vaikkapa Grampian Ringing Groupin asenteesta, joka ilmenee parhaiten vaikkapa Are You Tired of Tit Shit -videosta. Toinen esimerkki humoristisesta mutta silti äärimmäisen tarkasta ja linnuille uskollisesta asenteesta on Punkbirder, jonka retkikertomus Suomesta on suositeltavaa luettavaa kaikille Pohjois-Suomessa lintujen perässä liikkuneille.

Jos lukija ei vielä ymmärtänyt paradoksaalista itseironiaani, niin väännän sen lopuksi vielä rautalangasta: kirjoitan tässä kuolemanvakavasti siitä, miten suomalaiset lintuharrastajat tuppaavat antamaan lintuharrastuksesta kuolemanvakavan kuvan. Minulla on siis valtava malka omasta silmässäni, mutta sanomaani sen ei pidä sumentaa. Otetaan oppia elokuvahistoriasta ja Buster Keatonista - miehestä, joka sai hymyilemättä yleisön röhönauruun. Se onnistuu myös meiltä.

Valkokankaan vuodenpinnaennätys

Suuresta lintuharrastuselokuvasta The Big Year (suomeksi Posketonta bongausta) tuli yksi vuoden 2011 suurimmista flopeista. 41 miljoonan dollarin budjetti ja konkarinäyttelijät Jack Black, Steve Martin ja Owen Wilson eivät sen kummemmin houkutelleet yleisöä lippuluukuille kuin lumonneet kriitikoitakaan. Suomessa elokuva päätyi suoraan DVD-levitykseen ilman teatterikierrosta. Elokuvasta ei ehkä ole klassikoksi, mutta lintuharrastajan kannattaa kuitenkin nähdä se.

Tarina keskittyy kolmen miehen ympärille: Brad Harris (Black) on ydinvoimalan turvallisuuspuolella työskentelevä  lintuharrastaja, joka yrittää saada ryhtiä elämänsä epäonnistumisiin tekemällä Pohjois-Amerikan vuodenpinnaennätyksen. Samana vuonna vuodenpinnaennätystä - elämänsä suurta haavetta lapsuusvuosista lähtien - tavoittelee myös liikemies Stu Preissler (Martin), joka yrittää vaihtelevalla menestyksellä jäädä eläkkeelle rakentamansa valtavan bisnesimperiumin johdosta. Kenny Bostick (Wilson) taas on aiemman pinnaennätyksen haltija, korskea bongariori, joka on valmis puolustamaan ennätystään vastoin lukuisia vaimolle annettuja lupauksia. Elokuvassa on myös aimo joukko pikkunäppäriä viittauksia, jotka tosin aukenevat toisinaan huonosti eurooppalaiselle katsojalle (alkaen siitä, että Brad on samanlaisessa työssä kuin piirrossarjojen tunnetuin luuserihahmo Homer Simpson).

Vaikka elokuvan aihe on melko mekaaninen vuodenpinnaennätyksen teko kommelluksineen, iloineen ja suruineen, pinnoineen ja mäherryksineen, niin sen teema on äärettömän kunnianhimoinen: mitkä ovat ne asiat, jotka tekevät ihmiselämästä elämisen arvoisen? Yhden käden sormilla voi laskea sellaiset elokuvat, jotka ovat tätä teemaa kiitettävästi käsitelleet ilman sortumista naiiviin optimismiin, moraalisaarnaan tai turhaan vaikeaselkoisuuteen - Frank Capran Ihmeellinen elämä tulee parhaana onnistujana mieleeni. Teeman valinta lienee myös syy Poskettoman bongauksen floppaukseen, sillä vaikka lintuharrastaja saisi teemasta kiinni, niin elokuvan syvimmät tasot tuskin avautuvat tavalliselle katsojalle.

Mikä linnuissa voisi muka olla niin kiehtovaa, että niistä voitaisiin johtaa elämän tarkoitus? Lintumaalari-ikoni Roger Tory Peterson muotoili lintujen vetovoiman näin teoksessa Birds Over America:

"Me ihmiset keksimme järjestelmiä; sosialismin, fasismin, kommunismin ja kapitalismin. Ne halveksivat toinen toistaan. Silti... niillä on yhteinen uskontunnustus: pelastus koneiden kautta. Kun nämä järjestelmät osoittautuvat falskeiksi, niin onko enää mikään ihme, että ihmisten havaitessa yhteiskunnan synteettisen olemuksen he kääntyvät luontoon päin? Onko mikään ihme, että hulluksi tulleessa maailmassa linnut ovat niin suosittuja? Linnut ovat ehkäpä kaikkein puhuttelevin todellisuuden ilmentymä."

Kyynikko voisi todeta, että Petersonia soveltamalla lintuharrastuksen suosiosta saisi mainion yhteiskuntamittarin: mitä enemmän lintuharrastajia, sitä huolestuttavammin ovat asiat. Petersonin puheenvuorossa piilee kuitenkin totuuden siemen, sillä elämän tai todellisuuden syvään kokemiseen tarvitaan usein ulkoinen ärsyke. Parhaimmillaan linnut tarjoavat häivähdyksen jostakin, jota ei voi sanoin kuvailla ja joka mullistaa ihmisen kokemusmaailman niin, että samaa tuntemusta haluaa tavoitella kerrasta toiseen. Se on myös vuodaribongauksen vetovoima. Jos bongari ei tunne elävänsä rikottuaan vuodenpinnaennätyksen, niin ei sitten milloinkaan.

Elokuvan yksi huippukohta oli jakso Aleuttien läntisimmällä saarella Attulla, missä bongareiden listalle tupsahteli toinen toistaan eksoottisempia euraasialaisia siivekkäitä. Jokainen edes viikon jakson rarisaarella viettänyt tietää sen tunteen, kun ymmärtää kerrankin olevansa oikeaan aikaan oikeassa paikassa ilman stressiä töistä, perheestä tai naapurien keskinäisestä kilvoittelusta, ja pystyy uppoutumaan vain ja ainoastaan lintujen tarkkailuun. Parhaimmillaan mantereelle palaaminen ei ole edes mahdollista ennen hakuveneen saapumista, kun kännykkä ei kuulu ja kannettava tietokone hakee turhaan verkkoa. Ei ihme, että Attu-jakson suurenmoisimman kohtauksen taustamusiikiksi oli valittu Coldplayn Viva La Vida. Äärimmäisen lähelle todellisuutta, äärimmäisen lähelle elämän kaikkivoipaisuutta ja ihmettä ei pääse kuin synnytyssalissa tai rarisaarella.

Alaviitteenä voisi mainita, että lisäksi mieltäni lämmitti lintuharrastajien keskinäisen solidaarisuuden kaunis kuvaus. Vaikka Bostick käyttäytyy röyhkeästi sekä bongarikollegoja että ei-lintuharrastajia kohtaan, laiminlyö vaimoaan ja on monilla tavoin tarinan konna, niin lintujen suhteen hän ei harrasta epäreilua peliä. Ei vääntämistä, ei vääriä hälytyksiä. Tämä sanaton rehellisyyssääntö tuntuu todellisuudessakin olevan monelle ei-lintuharrastajalle vaikea ymmärtää.

On hieman epäreilua, että kunnianhimoisia teemoja käsittelevien komedioiden aika tuntuu olevan ohi. Viime vuosina eniten dollareita on kääritty mukatuhmilla pieru- ja seksisarjakomedioilla kuten American Pie ja Kauhea kankkunen. Kammottavasta suomenkielisestä nimestään huolimatta Posketonta bongausta on paras lintuharrastuksesta laadittu elokuva, ja muidenkin ornien kuin televisio- ja elokuvapinnojen listaajien kannattaa ehdottomasti katsoa se.

Ei koskaan bongattavissa

Posti kulki pitkästä aikaa kiinnostavimman lintukirjan. Nimensä mukaisesti se käsittelee lintuja, joita ei enää ole. Kyseessä on Julian P. Humen ja Michael Waltersin teos Extinct Birds, joka esittelee kaikki viimeisten 700 vuoden aikana sukupuuttoon kuolleet lintulajit.

Netti on täynnä sivuja, joilla kerrotaan yksityiskohtaisesti muuttokyyhkyn, siivetönruokin, dodon tai rämetulikärjen sukupuutoista, joten en aio retostella niillä tässä. (Oman korteni sukupuuttopornon kekoon olen jo kantanut kirjoittamalla wakenluhtakanasta.) Massiivisten romahdusten sijaan kirjan havahduttavin anti oli ainakin minulle sen ymmärtäminen, miten vähän valtaosasta sukupuuttoon kuolleita lajeja tiedetään. Suurin osa kadonneista lajeista on elänyt melko suppealla alueella, esimerkiksi jollakin pienellä Tyynenmeren saarella,  ja niiden kato on ollut ihmisvaikutuksen alettua varsin nopea. Ainutkertaisista lajeista on jäänyt jäljelle vain muutama tomuttunut museonahka, eikä niiden elintavoista tiedetä juuri mitään.

Minun mielenlaatuuni vetosi erityisesti kirjan toinen osa, jossa käsitellään hypoteettisia lintuja. Ne tunnetaan vain yksittäisistä nahoista, puutteellisista kuvauksista, maalauksista tai oudoista luu- ja höyhenlöydöistä. Osa niistä on hyvin suurella varmuudella virheellisiä; esimerkiksi Pennsylvaniasta 1834 talletettu ja John James Audubonin kuvaama Spiza townsendi on lähes varmasti outo preeriakardinaalin värimuunnos. (Tämä pseudolaji on ehtinyt muuten saada BirdLife Suomen virallisen suomenkielisen nimenkin: se on viherpreeriakardinaali.)

Hypoteettisten lintulajien listassa on silti kutkuttavan monta kiehtovaa tapausta. Mikä on argusfasaanin kaltainen Argusianus bipunctatus, josta on säilynyt vain yksi käsisulka? Entä mikä petolintu on ollut Floridan Sarcorhamphus sacer, josta on jäljellä vain William Bartramin kuvaus ja yksi kehno maalaus, molemmat 1700-luvulta? Tai tahitilainen Porzana nigra, josta on jäljellä vain kaksi maalausta?

Kaiken masentavuuden keskellä kirjan hypoteettisten tapausten luettelon päätöksessä on häivähdys toivoa. Listan toiseksi viimeinen laji on nimittäin tiibetinvuoripeippo (Sillem's Mountain Finch, Leucosticte sillemi), josta tunnettiin aiemmin vain hollantilaisen retkikunnan vuonna 1929 tallettamat yksilöt. Vuonna 2012 tiibetinvuoripeippo löydettiin kuitenkin uudelleen ja onnistuttiin jopa valokuvaamaan noin 5000 metrin korkeudessa Kiinan vuoristossa. On siis yhä vähäinen mahdollisuus, että jokin muukin sukupuuttoon kuolleeksi tuomittu lintu voi sinnitellä elossa katveessa ihmissilmältä.

Ruotsin- vai suomenpinna?

Paremmin uskonnollisista ja kasvitieteellisistä saavutuksistaan muistettu Lars Levi Laestadius löysi tai ainakin ilmoitti yhden Ruotsille uuden lintulajin. Vuonna 1833 Karesuandossa Ruotsin Lapissa ammuttiin pilkkaniskakoiras, jonka  Laestadius toimitti Tukholmaan professori Bengt Friesille. Tukholmassa käymässä ollut suomalainen Magnus von Wright pääsi tutustumaan ammuttuun yksilöön tammikuussa 1834. Suomen ensimmäinen pilkkaniska havaittiin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, kun yksi lintu ammuttiin Kittilän Kyrön kylässä kesällä 1858.

Laestadius on vastuussa myös yhdestä suomenpinnasta: hän toimitti Tukholmaan samoin Karesuandossa vuonna 1837 ammutun punakottaraisen, jota pidetään Suomen ensihavaintona. Päivämäärä on tosin hieman epäselvä: BirdLife Suomen ensihavaintoluettelossa siteerataan Melan ilmoittamaa päivämäärää 16.9.1837, kun taas Laestadius-tutkija Olle Franzén ilmoittaa linnun ampumisajaksi kesäkuun 1837.

Salaliittoteorioihin taipuvaiset lintuharrastajat nousevat varmasti jo varpailleen: Karesuando (tai Kaaresuvanto tai Gárasavvon) on kylä molemmin puolin Tornionjokea, eli osa siitä on Suomen, osa Ruotsin puolella. Ruotsalaisena Laestadius asui ja vaikutti enimmin Tornionjoen länsirannalla. Lintujen tarkat ampumispaikat eivät ole ilmeisesti tiedossa. Valtakunnanraja tosin kulki Tornionjoella jo 1830-luvulla, minkä Laestadius aivan varmasti tiesi

Ovatko havainnot varmasti oikeiden maitten listoilla? Varmuuden saaminen liki kahden vuosisadan jälkeen lienee mahdotonta, joten ehkäpä meidän on tyytyminen vallitseviin tulkintoihin.

Lajeissa on eroja

Lintu on lintu, vaikka voissa paistaisi. Vai onko? Ovatko jotkut linnut parempia kuin toiset tai onko joidenkin lintujen harrastaminen prestiisimpää kuin toisten? Kirkasotsaisena parempaan maailmaan uskovana idealistisena lintuharrastajana vastaisin mieluusti kyllä. Se ei kuitenkaan ole totta. Lintuharrastajien keskuudessa arvotetaan linturyhmiä ja ­-lajeja surutta.

En ole vielä tavannut lintuharrastajaa, jonka mielestä pulujen, kanadanhanhien tai fasaanien katseleminen aiheuttaisi elämää suurempia luontokokemuksia. Toki tammikuussa Helsingin Vanhan ylioppilastalon seinässä avoimesti hautova pulu kiinnittää huomion ja peltotiellä vipeltävän fasaanipoikueen menoa on ilo katsella, mutta mieluummin niiden sijaan katselisi keltaiseksi rapatulla seinällä lepattavaa kalliokiipijää tai ihmettelisi ruisrääkkäpoikueen piilottelua ojanpientareella.  Ne sykähdyttäisivät varmasti puluja tai fasaaneja enemmän.

Isot lokit ovat erityisen hupaisa ryhmä, sillä niihin suhtautuminen vaihtelee rajusti. Puhutaan laridisteista, jotka ovat nimenomaan lokkiharrastajia: stereotyyppinen laridisti kuljeskelee kaatopaikoilla biojätteen seassa ja katsoo harmaalokkeja niin tarkoin, että oppii tuntemaan eri harmaalokkiyksilöt puvun höyhenenhienojen detaljien perusteella. Toiset eivät voisi välittää vähempää harmaalokeista saati tällaisesta retkeilykultturista. Äärimmilleen vietynä isoihin lokkeihin suhtaudutaan jopa pelonsekaisella kunnioituksella, sillä laridistien työ on mullistanut määrityskulttuurin. Moni puoliaktiivinen bongari ei ole kiinnostunut lähtemään katsomaan etelänharmaalokkia, sillä ei usko kuitenkaan pystyvänsä tunnistamaan sitä itsenäisesti. Määritysorientoituneelle harrastajalle isot lokit saattavatkin olla niin iso haaste, että helpoin tapa käsitellä niitä on kieltää niiden olemassaolo harrastuskohteena ja keskittyä muihin lajiryhmiin, kuten petolintuihin tai vaikkapa juovattomiin kerttusiin.

Suomalaisessa rengastusskenessä on myös oma pyhä lehmänsä: pöllöt ja petolinnut, erityisesti viirupöllö ja sääksi. Olin saada alemmuuskompleksin ensimmäisessä rengastajakokouksessani, kun kuuntelin tunnista toiseen petolintuhehkutusta vanhojen ja välillä nuorempienkin partojen keskeltä; olinhan itse vain ahkera ja aloitteleva varpuslintujen verkkorengastaja, joka parhaimmillaankin vain sattumalta saattoi saada kiinni jonkin vaeltavan helmipöllön tai varpushaukan. (Olen lintuasemalla rengastanut vahingossa yhden viirupöllön, kun sellainen tunki verkkoon vasten kaikkia odotuksia, mutta pöntöille tai sääksenpesille minusta ei ole kiipeämään.) Nykyisin samojen partojen takaa kuuluu muuten valitus siitä, miten nykynuoriso on rappiolla, kun petolinnut eivät enää kiinnosta.

Viime vuosien kiistakapula eli Matti Vanhasen hallitusohjelmaan asti liihotellut merimetso osuu myös vedenjakajalle. Jopa lintuharrastajien sisäiseen merimetsokeskusteluun vaikuttaa harrastajan oma asennoituminen lajiin – varmasti paljon enemmän kuin uskalletaan myöntää. Yksien mielestä musta viikinki on hieno lisä suomalaiseen saaristoon ja niiden metallinhohtoiset muuttoparvet ovat upeaa katseltavaa; toisten mielestä moisesta metelöivästä uudistulokkaasta ei kannattaisi pitää niin suurta kohua.

On kovin inhimillistä, että toiset lajit ovat rakkaampia kuin toiset. Silti takaraivossa takoo pieni kerettiläinen ajatus: mikä minä olen sanomaan, mitkä linnut ovat toisia parempia ja mikä harrastustapa on toista parempi?

Suomen ensimmäinen lintuharrastaja

Lintuharrastus on nykymuodossaan melko tuore harrastus, ainakin jos sitä vertaa metsästykseen, kalastukseen tai moniin urheilulajeihin. Silti sen juuret ovat kotimaassa varsin vanhat. Minun despoottisen tulkintani mukaan Suomen ensimmäinen lintuharrastaja oli maalariveljessarjan seniori Magnus von Wright (1805–1868).

Nykyään Porkkalan kärjessä aamustaijilla käyvä lintuharrastaja tuskin tunnistaisi Magnus von Wrightin  retkeilytapoja rakkaaksi harrastuksekseen. Tärkein väline 1800-luvun lintuharrastajalle oli haulikko, eikä määrittämisestä tullut mitään ilman laajaa nahkakokoelmaa. Ensimmäiset lintukirjat olivat vasta valmisteilla; itse asiassa Magnus rupesi kreivi Nils Bonden toimeksiannosta laatimaan yhdessä veljensä Wilhelm von Wrightin kanssa piirroksia Pohjoismaiden ensimmäiseen kuvalliseen lintukirjaan. Tämän kirjan teksti ei kuitenkaan valmistunut von Wrightien elinaikana, vaikka kuvat julkaistiinkin 1828–1838.

Hurskastelijoiden ja ampumista kauhistelevien on syytä muistaa, että käsite luonnonsuojelu oli tuolloin vielä kuin hurjimmasta tieteisromaanista. 1800-luvun alussa ei ollut minkäänlaista tajua siitä, että ihmistoiminnalla voidaan tuhota jopa erittäin runsaista eläinlajeja vain muutamassa vuosikymmenessä, eikä luontoa ymmärretty dynaamisena, muuttuvana systeeminä, joka on jatkuvassa muutoksen tilassa. Evoluutioteoriakin esiteltiin vasta vähän ennen Magnus von Wrightin kuolemaa. Tuon ajan henkeen sopi paremmin kuva pysyvästä ja muuttumattomasta luonnosta, jossa ihmisen sopi temmeltää luomakunnan kruununa halunsa mukaan.

Millä perusteella sitten Magnus von Wright oli lintuharrastaja? Opiskeltuaan ja elettyään jonkin aikaa Ruotsissa hän asettui kartanpiirtäjäksi, preparaattoriksi ja piirustuksenopettajaksi suuriruhtinaskunnan pääkaupunkiin Helsinkiin, josta tuli hänen kotikaupunkinsa. Hän ei ollut ammattiornitologi eikä
-metsästäjä vaan pesunkestävä taiteilija, joka sai elantonsa siveltimestään. Silti hänen kiinnostuksensa lintuihin oli syvästi uteliasta ja intohimoista, mikä välittyy hänen maalauksistaan vielä lähes kahden vuosisadan jälkeen.  Vaikka maalarina von Wright oli oppikirjaesimerkki romantiikan ajan maisema- ja luontomaalarista, niin lintuharrastaja ei voi olla tunnistamatta hänen töistään linnun realistista puolta. Hänen lintunsa eivät ole romanttisen ideaalin projektioita vaan villin, omalakisen luonnon osasia. Ne ovat lintuharrastajan silmin nähtyjä ja höyhenentarkasti kuvattuja siivekkäitä, joista välittyy voimakas omakohtainen havainto.

Juuri Helsingin-kausi oli otollista aikaa monipuoliselle lintuharrastukselle. Tieteellistä koulutusta von Wrightillä ei ollut, mutta keisarillisen yliopiston harvat luonnontutkijat ja yhtä vähät luontoharrastajat tunsivat pikkukaupungissa vaivatta toisensa. Von Wright rupesi laatimaan arvatenkin Nils Bonden mallin mukaisesti suomalaista lintukirjaa Finlands Foglar. Sen ensimmäinen osa ilmestyi 1859 ja toinen Johan Axel Palménin toimittamana postuumisti 1873.

Tavallisen, jokapäiväisestä leivästä kamppailevan suomalaisen talonpojan kannalta lintuharrastuksen on täytynyt näyttää tuolloin naurettavalta. Linnuista kiinnostuminen jonkin muun kuin ruoan hankinnan kannalta on ollut tällaisesta materialistisesta sammakkoperspektiivistä mahdotonta. Harrastuksen ensimmäiset peruspilarit ovat turvattu toimeentulo ja joutilas aika, eikä kumpaakaan ollut hämäläisessä savupirtissä eikä Katajanokan rannan kalastajahökkelissä liiaksi asti. Tällaiseen ylelliseen joutilaisuuteen oli varaa lähinnä aatelistolla ja papeilla, jossain määrin myös rikkaimmilla kauppiailla. (Erityisesti Englannissa varhaiset lintuharrastajat olivat pappeja – esimerkiksi kelpaa vaikkapa Gilbert White. Uhkasipa samanlainen ura jopa Charles Darwinia.)

Vaikka koi syö ja ruoste raiskaa, niin muutamia von Wrightin ampumia lintuja on säästynyt Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmissa hauraina muistomerkkeinä suomalaisen lintuharrastuksen alkutaipaleesta. Kohtalokkaammin on käynyt esimerkiksi mustaotsalepinkäiselle (ennen vuotta 1838) ja grönlanninlokille (helmikuu 1836). Näistä Suomen ensihavainnoista ei ole jäljellä kuin maalaukset ja lyhytsanaiset muistiinpanot.

Koskimiehen varjo

Lintuverkossa on taas elvytetty kiistaa viime talvena ilmestyneestä Kaakkurin tarina -kirjasta. Kaakkurilammen kylmentänyttä myrskyä ei voi tässä yhteydessä kuvata kovin yksityiskohtaisesti, mutta kipinä roihulle oli Pertti Koskimiehen Linnut-lehdessä 2/2012 julkaisema kirjan murska-arvostelu, jonka jälkeen asiasta on keskusteltu eri puolilla nettiä. Keskustelu on laajentunut kaakkureista tietokirjan ja luontokuvan ja -kuvaamisen olemukseen. (Tämän sopan seulominen vaatisi tyystin oman blogimerkintänsä, joten suosittelen halukkaita selailemaan Lintuverkkoa sekä luontokuvaajien Koju-sähköpostilistaa ja lukemaan alkuperäisen arvostelun. PiLY:n vastaus kirjasta kirjelmöineelle kaakkurirengastajalle on myös tutustumisen arvoinen.)

En ole lintututkija vaan lintuharrastaja. En tiedä kaakkurin biologiasta juuri mitään. Niinpä minulla ei ole kompetenssia eikä halua ottaa kantaa kaakkurin elintapoihin saati Koskimiehen tutkijankykyihin – enkä edes usko, että niiden analysointi toisi minkäänlaista lisäarvoa omaan blogiyritelmääni. Tiedemies Koskimies ei kiinnosta minua lainkaan, mutta harrastaja, kirjailija ja luonnonrakastaja Koskimies kylläkin; pidettäköön nämä persoonat siis erillään. Korostan vielä erikseen, että en tunne Koskimiestä henkilökohtaisesti, joten tällä kynäelmällä ei ole sen paremmin tekemistä lihaa ja verta olevan, hengittävän ja hikoilevan ihmiskoskimiehen kanssa. Nyt puhutaan tekijästä, ei henkilöstä. 

Koskimies toimi 1990-luvulla Linnut-lehden päätoimittajana muutaman vuoden ajan. Myönnän auliisti, että en pitänyt hänen päätoimittamistaan lehdistä niiden ilmestymisajankohtana. Aika ei ole ollut tässä suhteessa lainkaan armollinen, sillä pidän niistä tänä päivänä entistä vähemmän: en tunnista niistä alkuunkaan suomalaista lintuharrastuskenttää, en silloista enkä nykyistä. Parhaimmillaankin Koskimiehen Linnut-lehti yritti valjastaa suomalaisen harrastuskentän suojelutyön veturiksi ja tutkimuksen hiilivaunuksi; pahimmillaan lehdistä välittyi moralisoiva, ylemmyydentuntoinen ja osan lintuharrastajista täysin unohtava asenne.

Toisaalta arvostan suuresti Koskimiehen kirjallista työtä sekä määrässä että laadussa mitaten. Yritys saada suomalainen tuhatpäinen lintuharrastajajoukko havaintoineen luonnonsuojelurintaman teräsnyrkiksi on äärimmäisen kunnioitettava, vaikka menetelmistä olisikin eri mieltä. Valtava julkaistujen korkeatasoisten kirja-arvostelujen määrä kielii sekä laajasta lukeneisuudesta että täsmällisestä, aikaansaavasta kirjoittajasta.

Koskimiehen puolustukseksi on myös sanottava, että hän kirjoittaa erittäin hyvin – sanoisin jopa kuin enkeli, ellei hän olisi muistanut julistautua ateistiksi. Koskimiehen kielikuvavalinnat ovat pääsääntöisesti onnistuneita, tarpeetonta sääliä ei osoiteta ja tyylikkäitä viittauksia osataan ripotella oikeisiin paikkoihin. Vastaavantasoisia luontoesseistejä on Pohjoismaissa hyvin harvassa.

Kritiikin yllä ei silti ole kukaan, ei Koskimies enkä minä.  Esimerkiksi Koskimies viljelee niin tiheästi esseen ydintä, ranskalaisen Michel de Montaignen tekstilajiin liittämää ehdotonta minäkeskeisyyttä, että se lähentelee jo narsismia. Muuan ystäväni on ivannut, miten Koskimies joka kirjoituksessaan ensin kertoo hiihtäneensä kolmekymmentä kilometriä ja sitten kavunneensa sadalle sääksenpesälle. Sen jälkeen kirjoittaja rupeaa soittamaan totuuden torvea sekä tarjoilemaan voimakkaana kantavaa omaa ääntään. 

Edellinen on tietysti liioittelua, mutta on mukana hiven totuuttakin – montaignelaisen minäkeskeisyyden ydin ei ole yhden subjektiivisen näkökulman valinta ja siinä pysyminen, vaan oman näkökulman tiedostaminen, jatkuva kyseenalaistaminen ja kritisointi. Montaignen minäkeskeisyys kysyy jatkuvasti mitä minä tiedän – ei koskaan julista tietävänsä jotakin ehdottomasti. Koskimiehen minäkeskeisyys sen sijaan luo sohvalla lojuvalle lukijalle mielikuvan, että oikea luontoharrastaja sovittelisi tälläkin hetkellä tolppakenkiä jalkaan tai vähintäänkin istuisi polkupyörän satulassa matkalla yölaulajaretkelle. Reaalimaailmassa pitää kuitenkin muistaa, että moni lintuharrastaja on työvuorolistojen, asuntolainan ja kellokortin vanki, joka käyttää vähät vapaahetkensä mieluummin Viikin pelloilla tai Porkkalan kärjessä rentoutuen kuin laskemalla linjaa läpi lintuköyhän, hetteikköisen suon.

Entäpä sitten esseessä usein sormien läpi katsotut mutta silti argumentointivirheenä pidetyt ad hominemit, joita Koskimies tämän tästä epäilemättä tietoisesti iskee tiskiin? Onko aivan varma, että nimeltä mainitulla toimittaja-harrastajalla tai ”uuskuvaajalla” ei voi olla tarjottavana mitään uutta näkökulmaa kaakkuria vuosikaudet tutkineelle konkarirengastajalle vain sillä perusteella, että hän ei ole tutkija eikä hänen kirjansa täytä tietokirjan vaatimuksia? Koskimiehen mielestä jyrkästi ei; hänen tapanaan on lisäksi esittää tällaiset mielipiteet tiukkoina totuuksina.  Se voi toki sopia kritiikin kaltaiseen vaikuttamaan pyrkivään tekstilajiin, mutta ajatus on periaatteen tasolla kovin vieras minun käsitykselleni vapaasta tieteestä. Ovatko vain tutkimukseen keskittyvät lintuharrastajat oikeita harrastajia? Siihenkö harrastajan on pyrittävä: esikuvalliseksi, tiettyyn lajiin tai tiettyyn tutkimuksen osa-alueeseen keskittyneeksi amatööritutkijaksi?

Ymmärrän hyvin Koskimiehen korostaman esikuvallisuuden yhteiskunnallisen vaikuttamisen kannalta. Luonnonsuojelijoilla ei ole vaikutusmahdollisuuksia, jos oma pesä ei ole kunnossa ja osoiteta jatkuvasti omalla toiminnalla, että luontoa ja elämää rakastetaan ja kunnioitetaan kaikissa olosuhteissa. Tämä johtaa erään tulkinnan mukaan siihen, että lintuharrastajan on oltava esikuva, joka alistaa itsensä suuremmalle päämäärälle.  En pidä itseäni yltiöindividualistina, mutta silti tämä saa niskakarvani pystyyn. Tavallisen harrastajan syyllistäminen on väärä ja vahingollinen polku.

On ilmeistä, mistä Koskimiehen toitottama esikuvallisuus on peräisin. Se juontuu syväekologiasta, arvatenkin tarkemmin Pentti Linkolan, tunnetuimman suomalaisen syväekologin ja lintuharrastuksen grand old manin ajattelusta. Esimerkiksi Rengastajan käsikirjan luvussa Rengastaja ja elämä (1984) Linkola kirjoittaa näin: ”… luonnonystävällä me tarkoitamme valioyksilöä, poikkeusyksilöä, joka pyrkii erottautumaan siitä maapallon tuhoamiseen tähtäävästä sodasta, jota hänen lajitoverinsa käyvät kaikilla rintamanosilla. Valioyksilön, vastuuntuntoisen ihmisen on kaikissa toimissaan, joka sormenkoukistuksella, kysyttävä tekojensa oikeutusta.”


Useimmille kaakkurikeskustelua seuranneille lienee tullut selväksi, että siinä ei ole enää pitkään aikaan ollut kyse kaakkureista. En pidä todennäköisenä, että kyse olisi sen paremmin tietokirjan tai valokuvan autenttisuudesta tai merkityksestä, vaikka niistäkin on puhuttu ummet ja lammet.  Pohjimmiltaan kyse on siitä, mitä on oikea lintuharrastus ja mitä luontoharrastajalta voidaan vaatia. Onko lintuharrastajan oltava valioyksilö, jonka tehtävänä on olla esikuva maallikoille? Onko todellisen lintuharrastajan oltava syväekologi, joka kilvoittelee kohti parempaa maailmaa? Koskimiehen vastaus on absoluuttinen kyllä; itse en olisi siitä lainkaan niin varma, vaikka joutuisinkin avaamaan samalla portin hedonismisyytöksille.


Minua pelottaa käynnissä olevassa keskustelussa se, että joku sanoo tietävänsä, mitä todellinen lintuharrastus on ja mitä se ei ole. Minulla ei nimittäin ole siitä hajuakaan, vaikka olen yrittänyt pohtia asiaa kohta parikymmentä vuotta.  Yhdestä äärinäkökulmasta katsoen Koskimies on huutavan ääni korvessa, oikean tien näyttäjä ja Suomen luonnonsuojelun toivo. Toisesta näkökulmasta Koskimies on väärä profeetta, joka repii meikäläistä jo muutenkin hajanaista lintuharrastuskenttää entistä pahemmin palasiksi pilaten samalla kaikki reaaliset vaikutusmahdollisuudet. Lopputulos lienee arvioitavissa vasta vuosikymmenien kuluttua.