Lintuharrastaja ja valikoiva bibliofiili ei ole kovin tavaton yhdistelmä. Monen lintuharrastukseen kuuluu keräily muodossa tai toisessa: kerätään elämän-, vuoden-, työmatka- tai pihapinnoja. Monelle pinnankeruu ei ole aktiivista, vaan esimerkiksi mökkipinnoja kerätään kuin huomaamatta halonhakkuun ja saunanlämmityksen yhteydessä, ja varsinainen lista päivitetään ehkä vain kerran vuodessa - jollei se ole ainoastaan harrastajan pääkopan sisällä. Toisessa ääripäässä ovat ns. ikiretkeilijät, jotka laskevat joka päivänä havaitsemansa lajit.
Tyypillisen lintuharrastajan hyllyssä on kaikennäköisiä lintukäsikirjoja, maasto- ja määritysoppaita, muutama eri maita tai alueita käsittelevä lintupaikkaopas, ehkä jokin lintumaalauksia käsittelevä taidekirjakin. Kaikista edellämainituista voisi kirjoittaa palstametreittäin. Nyt keskityn paljon epätyypillisempään lintukirjallisuuden lajiin: lintufiktioon.
Lintuihin liittyvää kaunokirjallisuutta eli lintufiktiota on yllättävän vähän, kun suhteuttaa sen suomalaisen eräkirjallisuuden määrään. Vanhoista klassikoista Yrjö Kokon laulujoutsenkirjat nousevat ensimmäisenä mieleen, mutta myös Jussi Seppä julkaisi jo vuosikymmeniä sitten monipuolista lintuesseistiikkaa. Ruotsalaisen Reinhold Winterin eli nimimerkki Reguluksen mainiot, arvatenkin Sepän mallina olleet lintupakinat suomeksi jo melkein sata vuotta sitten.
Jos tarkasteluun rajataan vain lintuharrastusta käsittelevä fiktio, niin käsiin ei jää montakaan kirjaa. Vanhimmasta päästä mieleen tulee divarien harvinaisuudeksi muuttunut Arvo Aallaksen Pilkkuja meren peilissä (1958), jossa kuvataan Aspskärin saariryhmää, sen lintuja ja lintututkijoita. Hauskan tavan keksivät Porvoon Kummelskärin staijarit tieteellisessä julkaisussaan Kevätarktika (1996). Siinä on diagrammien ja lukumäärien vastapainona joka aukeamalla yhden kappaleen mittainen kaunokirjallinen mietelmä - kuin muistuttamassa, että lintuharrastus on muutakin kuin havaintoja.
Muutamalla vakavammin otettavalla kaunokirjailijalla on syrjähyppyjä lintuharrastuksen piiriin. Markku Turusen romaanissa Tikanpoika (2004) yksi päähenkilöistä on aktiivinen lintuharrastaja. Eeva Tikan tuotannossa viitataan useammankin kerran lintuharrastajiin, kuten novellikokoelman Alumiinikihlat (1984) nimestäkin jo näkee. Ruotsiksi kirjoittavan Ulla-Lena Lundbergin matkakirjassa Sibirien - ett självporträtt med vingar (1993, suom. Linnunsiivin Siperiaan) juuri lintuharrastus on kertojan syy palata nuoruusmuistojen nostalgisesti kultaamaan Siperiaan.
Lintuharrastajan näkökulmasta mielenkiintoisimpia ovat kuitenkin ne harvat yritykset, joissa lintuharrastaja on yrittänyt kuvata lintuharrastusta ja harrastajayhteisöä kaunokirjallisin keinoin. Suomeksi tällaisia yrityksiä on kaksi: Jan Södersvedin ja Matti Koivulan humoristinen Ornimisen sietämätön keveys (1996) ja Arto Vuorjoen Ulkonokalta tuulee (1994).
Ornimisen sietämättömän keveyden iva on paikoin niin todenmukaista, että tiedän usean lintuharrastajan luetuttaneen sen puolisollaan seurustelusuhteen alkuvaiheessa, jotta harrastuksen asema tulisi varmasti selväksi. Lintuharrastuksen - kuten minkä tahansa intohimosta kumpuavan kokonaisvaltaisen harrastuksen - ääri-ilmiöt ovat niin voimakkaat, että Södersvedin ja Koivulan kaltaisten tarkkasilmäisten sisäpiiriläisten on ei ole tarvinnut keksiä enempiä esimerkkejä. Totuus on tässäkin tarua ihmeellisempi.
Vuorjoen tositapahtumiin perustuvassa kirjassa kuvataan pienen harrastajaporukan yhteisiä retkiä Siikajoen Tauvossa, jossa he havaitsevat ennenkuulumattoman määrän harvinaisia lintuja. Virallisesti heidän havaintojaan ei kuitenkaan hyväksytä, ja tämä virallisen ja epävirallisen harrastuskulttuurin ristiriita on kirjan kantava voima. Olipa harvinaisuuksista mieltä mitä tahansa, niin Ulkonokalta tuulee näyttää lintuharrastuksen parhaimmillaan: se on sosiaalinen tapahtuma, jossa päästään hyvässä seurassa pakoon arkielämän kiireitä ja jonka kautta maailman voi ymmärtää tyystin toisella tavalla.
Tänäkään jouluna kirjakauppoihin ei ilmestynyt uutta lintufiktiota, vaan suuri suomalainen lintuharrastusromaani antaa vielä odottaa itseään. Jos tahdot muistaa lintuharrastajaa lintuaiheisella kaunokirjallisuudella, niin ei auta muu kuin divarien kiertäminen.
lauantai 12. joulukuuta 2009
torstai 24. syyskuuta 2009
Syksy ja sääkartta
Moni lintuharrastaja on koukussa erilaisiin sääsivustoihin. Suosittuja ovat muun muassa Ilmatieteen laitoksen, Forecan ja Helsinki Testbedin sivustot. Radiossa kestosuosikki on ollut vuodesta toiseen Merisää, eikä mikään näkyvissä oleva ole uhkaamassa sen valtakautta.
Tämän vuosituhannen vinkkelistä on merkillistä ajatella, että vielä 1990-luvulla tarkin säätiedote oli merisäätiedotuksen ohella taivaanrantaan vilkaisu. Nykyään saman voi tarkistaa sisäsiististi netistä, ja virheen todennäköisyys on lyhyellä tähtäimellä olemattoman pieni. Sofistikoituneimmat pystyvät jopa optimoimaan retkikohteensa muutaman satelliittikuvan perusteella.
Miksi syyssää on sitten erityisen kiinnostava? Syinä ovat ennen kaikkea "pienet vihreät", idästä harhautuvat harvinaiset varpuslinnut. Niitä harhautuu Suomeen selvästi eniten itä- ja kaakkoistuulilla. Niinpä harrastajat ovat oppineet toivomaan sääkartalle vasempaan sojottavia tuulinuolia. Tavallisimmat harhailijalajit ovat taiga- ja hippiäisuunilintu, mutta sekaan mahtuu myös suurempia harvinaisuuksia, ja ilmestyyhän Suomeen aina silloin tällöin jopa maalle ihka uusia lajeja. Idänpuoleisilla tuulilla on niihinkin parhaat mahdollisuudet.
Syyskuun lopulla ja lokakuun alussa länsituuli on lintuharrastajalle kirosana. Se tuo usein mukanaan märkää matalapainetta, mutta ennen kaikkea se tyrehdyttää itäisten lajien harhautumisen. Pidetään siis sormet ristissä ja odotellaan kaakkoistuulten tuomia idän ihmeitä.
Tämän vuosituhannen vinkkelistä on merkillistä ajatella, että vielä 1990-luvulla tarkin säätiedote oli merisäätiedotuksen ohella taivaanrantaan vilkaisu. Nykyään saman voi tarkistaa sisäsiististi netistä, ja virheen todennäköisyys on lyhyellä tähtäimellä olemattoman pieni. Sofistikoituneimmat pystyvät jopa optimoimaan retkikohteensa muutaman satelliittikuvan perusteella.
Miksi syyssää on sitten erityisen kiinnostava? Syinä ovat ennen kaikkea "pienet vihreät", idästä harhautuvat harvinaiset varpuslinnut. Niitä harhautuu Suomeen selvästi eniten itä- ja kaakkoistuulilla. Niinpä harrastajat ovat oppineet toivomaan sääkartalle vasempaan sojottavia tuulinuolia. Tavallisimmat harhailijalajit ovat taiga- ja hippiäisuunilintu, mutta sekaan mahtuu myös suurempia harvinaisuuksia, ja ilmestyyhän Suomeen aina silloin tällöin jopa maalle ihka uusia lajeja. Idänpuoleisilla tuulilla on niihinkin parhaat mahdollisuudet.
Syyskuun lopulla ja lokakuun alussa länsituuli on lintuharrastajalle kirosana. Se tuo usein mukanaan märkää matalapainetta, mutta ennen kaikkea se tyrehdyttää itäisten lajien harhautumisen. Pidetään siis sormet ristissä ja odotellaan kaakkoistuulten tuomia idän ihmeitä.
maanantai 14. syyskuuta 2009
Lajintuntemuksen vastaisku
Tämän syksyn ylioppilaskirjoitusten reaalikokeessa tavallinen luonnossa liikkuva lintuharrastaja olisi saanut leikiten pisteitä. Yhdessä tehtävässä piti tunnistaa värikuvista kahdeksan eläin- ja neljä kasvilajia. Vastaavia lajintunnistustehtäviä ei ole nykymuotoisessa tutkinnossa aikaisemmin ollut.
Tehtävä itsessään ei ole uudenlainen - pikemminkin päinvastoin. Vastaavia luonnontuntemusta mittaavia testejä on ollut roppakaupalla kansa- ja oppikoulujen aikoina, mutta peruskoulun myötä lajintuntemuksen merkitys on rapissut yhtä matkaa luontokerhojen toiminnan hiipumisen kanssa. Biologian opettamisessa on keskitytty suuriin linjoihin, joista toki riittää sisältöä lukion pakollisiin ja valinnaisiin kursseihin.
Tällaisen tehtävän tuominen tuntuu ensi näkemältä paluulta 1800-luvulle, luonnonhistorian ja täytettyjen lintujen aikakauteen. Sillä on kuitenkin tilauksensa maailmaasyleilevien kysymysten suohon juuttuneessa lukion biologiassa. Lajintunnistustehtävä suosii niitä, jotka liikkuvat luonnossa ja joilla on oma henkilökohtainen suhde luontoon. Mikäli lajiston tunteminen todella korreloi luonnon ymmärtämisen ja siten harrastuneisuuden kanssa, niin tällaisen tehtävän laittaminen ylioppilaskokeeseen on enemmän kuin oikeudenmukaista.
Ylioppilastutkinnon pitäisi - ainakin teoriassa - ilmentää perustavalla tavalla sitä tietoa, mitä yhteiskunta pitää kunakin aikakautena merkityksellisenä. Vaikka yksi pääsky ei tee vielä kesää, niin lajintunnistustehtävän paluu antaa ymmärtää, että henkilökohtaisella luontosuhteella on 2000-luvullakin arvoa. Toivotaan, että lajintunnistustehtävät ovat tulleet jäädäkseen.
Tehtävä itsessään ei ole uudenlainen - pikemminkin päinvastoin. Vastaavia luonnontuntemusta mittaavia testejä on ollut roppakaupalla kansa- ja oppikoulujen aikoina, mutta peruskoulun myötä lajintuntemuksen merkitys on rapissut yhtä matkaa luontokerhojen toiminnan hiipumisen kanssa. Biologian opettamisessa on keskitytty suuriin linjoihin, joista toki riittää sisältöä lukion pakollisiin ja valinnaisiin kursseihin.
Tällaisen tehtävän tuominen tuntuu ensi näkemältä paluulta 1800-luvulle, luonnonhistorian ja täytettyjen lintujen aikakauteen. Sillä on kuitenkin tilauksensa maailmaasyleilevien kysymysten suohon juuttuneessa lukion biologiassa. Lajintunnistustehtävä suosii niitä, jotka liikkuvat luonnossa ja joilla on oma henkilökohtainen suhde luontoon. Mikäli lajiston tunteminen todella korreloi luonnon ymmärtämisen ja siten harrastuneisuuden kanssa, niin tällaisen tehtävän laittaminen ylioppilaskokeeseen on enemmän kuin oikeudenmukaista.
Ylioppilastutkinnon pitäisi - ainakin teoriassa - ilmentää perustavalla tavalla sitä tietoa, mitä yhteiskunta pitää kunakin aikakautena merkityksellisenä. Vaikka yksi pääsky ei tee vielä kesää, niin lajintunnistustehtävän paluu antaa ymmärtää, että henkilökohtaisella luontosuhteella on 2000-luvullakin arvoa. Toivotaan, että lajintunnistustehtävät ovat tulleet jäädäkseen.
keskiviikko 19. elokuuta 2009
Sorsastajista sananen
Torstaina 20. päivä jyrähtää tasan kello kaksitoista. Silloin Suomen metsästäjät aloittavat sorsastuksen.
Lintuharrastuksen ja sorsanmetsästyksen yhteydet ovat selvät. Molemmissa harrastuksissa on kyse saalisvietin tyydyttämisestä, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan. Harrastajan kannalta uskon molempien tarjoavan subjektiivisesti suurin piirtein yhtä voimakkaita positiivisia elämyksiä. Moni metsästäjäkin korostaa, että saalis on sivuseikka luonnossa samoilemisen ja ystävien tapaamisen ollessa sitä selvästi tärkeämpiä vaikuttimia. Lintuharrastukseen pätee monasti sama.
Tarkkailukohteen kannalta on kuitenkin yksi olennainen ero: lintuharrastajan ja sorsan kohtaamisessa lintu poistuu paikalta hengissä, kun taas metsästäjän käsittelyn jäljiltä sorsa on jonkinmoisella todennäköisyydellä hengetön.
Niinpä metsästäjien osaamisessa oikean lajinmäärityksen tulisi korostua. Jos lintuharrastaja vääntää metsähanhesta kiljuhanhen, ei sillä ole mitään vaikutusta luonnon kulkuun - korkeintaan lintuyhdistyksen arkistossa on yksi väärin määritetty havainto enemmän. Jos sen sijaan metsästäjä ampuu kiljuhanhen metsähanhena, pienenee Fennoskandian sinnittelevä kiljuhanhikanta yli yhdellä prosentilla. Myös muutaman harmaasorsan ampumisella voidaan vaikuttaa kokonaiskantaan, kun kerran maan kokonaiskanta on vain satakunta paria. (Sekä kiljuhanhi että harmaasorsa ovat ankarasti rauhoitettuja, tietenkin.)
Epäilemättä Suomen puolen miljoonan metsästäjän joukossa on erinomaisia määrittäjiä, vaikka en ole kunnon määrittäjämetsästäjää itse tavannut. On kuitenkin todella surullista, että hyvin suuri osa metsästäjistä ei tunne saalista edes kädessä. Parhaana todisteena tästä on Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen vuosittain julkaisema saalistilasto, joka perustuu metsästäjien omiin ilmoituksiin.
Tilaston kummallisuuksista voisi nostaa monta esimerkkiä, mutta tyydyttäköön räikeimpään: tilaston mukaan Suomessa ammuttiin vuonna 2007 peräti 16800 heinätavia. Luvun täytyy olla perätön, sillä lajin koko maan kokonaiskanta on enintään 3500 paria, eikä Suomen kautta muuta mittavia määriä naapurimaiden populaatiosta, kuten tapahtuu esimerkiksi allin kohdalla.
Toisin sanoen suuri osa metsästäjistä ei tunne ampumaansa sorsaa edes kädessä, saati sitten haulikon piipun yli. Monikohan kiljuhanhi todella on saanut siipeensä metsähanhena ja monikohan harmaasorsa putoaa tänäkin vuonna taivaalta sinisorsana? Kuvion täydentää harvoista oikeuteen asti viedyistä tapauksista annetut olemattomat tuomiot. Esimerkiksi Porissa kaksi vuotta sitten ammuttiin suokukko sorsastuksen yhteydessä. Poikkeuksellisesti ampuja saatiin tuomiolle, mutta tuomio annettiin käräjäoikeudessa suosirrin ampumisesta, koska sen korvaushinta oli vain neljäsosa suokukosta!
Sorsanmetsästys on jäänne ajoilta, jolloin nälkä oli aina vieraana suomalaiskodeissa ja jolloin jokainen sorsa oli tervetullut lisä ruokapöytään. Mikäli keskimääräisen suomalaisen sorsastajan liipaisinsormea ei saada hillittyä ja määritystaitoja olennaisesti kohennettua, koko harrastus on syytä kieltää järkevän luonnonvarojen käytön vastaisena.
Lintuharrastuksen ja sorsanmetsästyksen yhteydet ovat selvät. Molemmissa harrastuksissa on kyse saalisvietin tyydyttämisestä, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan. Harrastajan kannalta uskon molempien tarjoavan subjektiivisesti suurin piirtein yhtä voimakkaita positiivisia elämyksiä. Moni metsästäjäkin korostaa, että saalis on sivuseikka luonnossa samoilemisen ja ystävien tapaamisen ollessa sitä selvästi tärkeämpiä vaikuttimia. Lintuharrastukseen pätee monasti sama.
Tarkkailukohteen kannalta on kuitenkin yksi olennainen ero: lintuharrastajan ja sorsan kohtaamisessa lintu poistuu paikalta hengissä, kun taas metsästäjän käsittelyn jäljiltä sorsa on jonkinmoisella todennäköisyydellä hengetön.
Niinpä metsästäjien osaamisessa oikean lajinmäärityksen tulisi korostua. Jos lintuharrastaja vääntää metsähanhesta kiljuhanhen, ei sillä ole mitään vaikutusta luonnon kulkuun - korkeintaan lintuyhdistyksen arkistossa on yksi väärin määritetty havainto enemmän. Jos sen sijaan metsästäjä ampuu kiljuhanhen metsähanhena, pienenee Fennoskandian sinnittelevä kiljuhanhikanta yli yhdellä prosentilla. Myös muutaman harmaasorsan ampumisella voidaan vaikuttaa kokonaiskantaan, kun kerran maan kokonaiskanta on vain satakunta paria. (Sekä kiljuhanhi että harmaasorsa ovat ankarasti rauhoitettuja, tietenkin.)
Epäilemättä Suomen puolen miljoonan metsästäjän joukossa on erinomaisia määrittäjiä, vaikka en ole kunnon määrittäjämetsästäjää itse tavannut. On kuitenkin todella surullista, että hyvin suuri osa metsästäjistä ei tunne saalista edes kädessä. Parhaana todisteena tästä on Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen vuosittain julkaisema saalistilasto, joka perustuu metsästäjien omiin ilmoituksiin.
Tilaston kummallisuuksista voisi nostaa monta esimerkkiä, mutta tyydyttäköön räikeimpään: tilaston mukaan Suomessa ammuttiin vuonna 2007 peräti 16800 heinätavia. Luvun täytyy olla perätön, sillä lajin koko maan kokonaiskanta on enintään 3500 paria, eikä Suomen kautta muuta mittavia määriä naapurimaiden populaatiosta, kuten tapahtuu esimerkiksi allin kohdalla.
Toisin sanoen suuri osa metsästäjistä ei tunne ampumaansa sorsaa edes kädessä, saati sitten haulikon piipun yli. Monikohan kiljuhanhi todella on saanut siipeensä metsähanhena ja monikohan harmaasorsa putoaa tänäkin vuonna taivaalta sinisorsana? Kuvion täydentää harvoista oikeuteen asti viedyistä tapauksista annetut olemattomat tuomiot. Esimerkiksi Porissa kaksi vuotta sitten ammuttiin suokukko sorsastuksen yhteydessä. Poikkeuksellisesti ampuja saatiin tuomiolle, mutta tuomio annettiin käräjäoikeudessa suosirrin ampumisesta, koska sen korvaushinta oli vain neljäsosa suokukosta!
Sorsanmetsästys on jäänne ajoilta, jolloin nälkä oli aina vieraana suomalaiskodeissa ja jolloin jokainen sorsa oli tervetullut lisä ruokapöytään. Mikäli keskimääräisen suomalaisen sorsastajan liipaisinsormea ei saada hillittyä ja määritystaitoja olennaisesti kohennettua, koko harrastus on syytä kieltää järkevän luonnonvarojen käytön vastaisena.
perjantai 7. elokuuta 2009
Lesche ja monkku
Kristiinankaupungissa havaittiin parisen viikkoa sitten ylänkötylli, Charadrius mongolus. Havainto on ensimmäinen Suomesta. Tieteellisen nimen mukaisesti lintuslangissa monkuksi kutsuttu tylli viihtyi Domarkobbanin luodolla muutaman päivän ennen katoamistaan.
Ylänkötyllin tapauksen tekee erityisen hauskaksi se, että ensihavainto voi vielä osoittautua vasta Suomen toiseksi. Elokuussa 1988 Porissa havaittiin näet tylli, jota epäiltiin ylänkötylliksi (vaikka tuolloin käytettiin vielä vanhaa nimeä mongoliantylli). Ylänkötyllillä on kuitenkin erittäin samannäköinen sisarlaji aavikkotylli (Charadrius leschenaultii), harrastajien puheessa usein pelkkä lesche. Se on havaittu Suomessa muutaman kerran.
Porin lintua ei ole vieläkään määritetty, vaikka linnusta saatiin kohtuullisen hyviä valokuvia. Edesmennyt Alula-lehti laittoi vaivihkaa linnusta saadun kuvan tyllimääritysartikkelin kylkeen ja pyysi määrityksiä kertomatta linnun taustaa tai kuvaamispaikkaa. Valtaosa vastaajista oli ylänkötyllin kannalla, mutta pitää muistaa, että pelkillä enemmistöpäätöksillä ei ole lintujen määrittämisessä mitään arvoa. Lesche-/monkku- lajiparin vaikeudesta se sen sijaan antaa hyvän kuvan.
Kristiinankaupunki on malliesimerkki siitä, miten muutaman aktiivisen retkeilijän työn tuloksena on löydetty kokonainen valtakunnallisesti arvokas lintupaikka. Yhden mittarin mukaan lintuharrastajan suurin toiveiden täyttymys on maalle uuden lintulajin löytyminen. On oikeus ja kohtuus, että ylänkötylli löytyi juuri Kristiinankaupungista.
Ylänkötyllin tapauksen tekee erityisen hauskaksi se, että ensihavainto voi vielä osoittautua vasta Suomen toiseksi. Elokuussa 1988 Porissa havaittiin näet tylli, jota epäiltiin ylänkötylliksi (vaikka tuolloin käytettiin vielä vanhaa nimeä mongoliantylli). Ylänkötyllillä on kuitenkin erittäin samannäköinen sisarlaji aavikkotylli (Charadrius leschenaultii), harrastajien puheessa usein pelkkä lesche. Se on havaittu Suomessa muutaman kerran.
Porin lintua ei ole vieläkään määritetty, vaikka linnusta saatiin kohtuullisen hyviä valokuvia. Edesmennyt Alula-lehti laittoi vaivihkaa linnusta saadun kuvan tyllimääritysartikkelin kylkeen ja pyysi määrityksiä kertomatta linnun taustaa tai kuvaamispaikkaa. Valtaosa vastaajista oli ylänkötyllin kannalla, mutta pitää muistaa, että pelkillä enemmistöpäätöksillä ei ole lintujen määrittämisessä mitään arvoa. Lesche-/monkku- lajiparin vaikeudesta se sen sijaan antaa hyvän kuvan.
Kristiinankaupunki on malliesimerkki siitä, miten muutaman aktiivisen retkeilijän työn tuloksena on löydetty kokonainen valtakunnallisesti arvokas lintupaikka. Yhden mittarin mukaan lintuharrastajan suurin toiveiden täyttymys on maalle uuden lintulajin löytyminen. On oikeus ja kohtuus, että ylänkötylli löytyi juuri Kristiinankaupungista.
maanantai 11. toukokuuta 2009
Balkanin santaa
Siepot ovat tuttuja jokaiselle lintuharrastajalle. Kirjosieppo on joka kesäterassin ilmestys, jollaisen kuka tahansa saa vaivatta pihapönttöönsä pesimään. Rariorientoituneemmat voivat kiusoitella itseään myös vuosittain Suomessa tavattavan sepelsiepon mahdollisuudella: lajin lähimmät pesimäalueet ovat Gotlannissa ja Öölannissa, Ahvenanmaalta katsoen edellisillä eteläpuolen saarilla.
Huhtikuussa koettiin iso yllätys, kun lappeenrantalaiselle pihalle ilmestyi 18.4. sieppo, joka ei tuntunut sopivan kirjo- eikä edes sepelsiepon muottiin. Linnulla oli muun muassa hieman valkeaa keskimmäisten peitinhöyhenten kärjissä. Bongaamisessa oli hieman ongelmia, kun linnun ruokailupaikakseen valitsemalla pihalla ei saanut liikkua, mutta joitakin kuvia linnusta saatiin. Ääntä ei kuultu.
Monen mielestä lintu muistutti eniten balkaninsieppoa, Ficedula semitorquata, harvalukuista Kaakkois-Euroopassa, Vähässä Aasiassa ja Kaukasuksella pesivää sieppolajia. Sitä ei ole tavattu Suomessa. Linnussa on kuitenkin myös sepelsieppoon sopivia piirteitä, ja ulkonäkö on jopa niin hämmentävä, että kirjosiepostakaan ei ole määrityskeskustelussa aina tohdittu luopua.
Keskusteluun nykäistiinkin pian mukaan risteymän mahdollisuus. Esimerkiksi Öölannissa sepelsieppo risteytyy säännöllisesti ja jatkuvasti kirjosiepon kanssa, ja kaiken kukkuraksi risteymien koiraspuoliset jälkeläiset ovat lisääntymiskykyisiä. Takaisinristeymät voivat näyttää jommalta kummalta emolajilta - tai toisinaan aivan joltakin muulta. Balkaninsiepon mahdollisesta risteytymisestä en ole kuullut, mutta laji on ensinnäkin varsin huonosti tunnettu ja toisekseen hyvin lähellä sepel- ja kirjosieppoa.
Tavallisessa havainnossa ei ole yleensä syytä olettaa risteymän mahdollisuutta, mutta harvinaisuuksien kohdalla sekin on syytä muistaa, etenkin jos linnussa on toiseen lajiin viittaavia piirteitä. Lappeenrannan sieppo teki kuvaamisen jälkeen katoamistemput eikä sitä saatu pyydystettyä. Onkin jännittävää, että useimmat ovat jo luopuneet toivosta, että Lappeenrannan siepon identiteetti joskus selviäisi. Tarkkoja mittoja ja yksityiskohtaisia kuvia ei saatu höyhennäytteistä puhumattakaan, joten jäljelle jää vain muutama kummallinen kuva ja varpuslintujen määrityksestä kiinnostuneiden lintuharrastajien perimätieto erikoisesta sieposta.
Bongareiden keskuudessa on sovittu, että risteymät eivät ole pinnakelpoisia. Se ei kuitenkaan vähennä niiden kiehtovuutta. Lappeenrannan tapauksen jälkeen onkin ehdotettu, että tämänkaltaisia tapauksia varten pitäisi perustaa rengastajaryhmä, joka erikoistuisi vaikeasti tunnistettavien tai risteymiksi epäiltyjen lintuyksilöiden rengastukseen ja dokumentointiin. Se olisi kelpo tapa viedä poikkeuksellisten lintuyksilöiden tarkastelu 2000-luvun vaatimalle tasolle.
Huhtikuussa koettiin iso yllätys, kun lappeenrantalaiselle pihalle ilmestyi 18.4. sieppo, joka ei tuntunut sopivan kirjo- eikä edes sepelsiepon muottiin. Linnulla oli muun muassa hieman valkeaa keskimmäisten peitinhöyhenten kärjissä. Bongaamisessa oli hieman ongelmia, kun linnun ruokailupaikakseen valitsemalla pihalla ei saanut liikkua, mutta joitakin kuvia linnusta saatiin. Ääntä ei kuultu.
Monen mielestä lintu muistutti eniten balkaninsieppoa, Ficedula semitorquata, harvalukuista Kaakkois-Euroopassa, Vähässä Aasiassa ja Kaukasuksella pesivää sieppolajia. Sitä ei ole tavattu Suomessa. Linnussa on kuitenkin myös sepelsieppoon sopivia piirteitä, ja ulkonäkö on jopa niin hämmentävä, että kirjosiepostakaan ei ole määrityskeskustelussa aina tohdittu luopua.
Keskusteluun nykäistiinkin pian mukaan risteymän mahdollisuus. Esimerkiksi Öölannissa sepelsieppo risteytyy säännöllisesti ja jatkuvasti kirjosiepon kanssa, ja kaiken kukkuraksi risteymien koiraspuoliset jälkeläiset ovat lisääntymiskykyisiä. Takaisinristeymät voivat näyttää jommalta kummalta emolajilta - tai toisinaan aivan joltakin muulta. Balkaninsiepon mahdollisesta risteytymisestä en ole kuullut, mutta laji on ensinnäkin varsin huonosti tunnettu ja toisekseen hyvin lähellä sepel- ja kirjosieppoa.
Tavallisessa havainnossa ei ole yleensä syytä olettaa risteymän mahdollisuutta, mutta harvinaisuuksien kohdalla sekin on syytä muistaa, etenkin jos linnussa on toiseen lajiin viittaavia piirteitä. Lappeenrannan sieppo teki kuvaamisen jälkeen katoamistemput eikä sitä saatu pyydystettyä. Onkin jännittävää, että useimmat ovat jo luopuneet toivosta, että Lappeenrannan siepon identiteetti joskus selviäisi. Tarkkoja mittoja ja yksityiskohtaisia kuvia ei saatu höyhennäytteistä puhumattakaan, joten jäljelle jää vain muutama kummallinen kuva ja varpuslintujen määrityksestä kiinnostuneiden lintuharrastajien perimätieto erikoisesta sieposta.
Bongareiden keskuudessa on sovittu, että risteymät eivät ole pinnakelpoisia. Se ei kuitenkaan vähennä niiden kiehtovuutta. Lappeenrannan tapauksen jälkeen onkin ehdotettu, että tämänkaltaisia tapauksia varten pitäisi perustaa rengastajaryhmä, joka erikoistuisi vaikeasti tunnistettavien tai risteymiksi epäiltyjen lintuyksilöiden rengastukseen ja dokumentointiin. Se olisi kelpo tapa viedä poikkeuksellisten lintuyksilöiden tarkastelu 2000-luvun vaatimalle tasolle.
torstai 26. maaliskuuta 2009
Ilves on karhu: kulttuurinen luontokäsitys
Lehtien palstoilla on viime päivät irvailtu Nuuksiossa retkellä olleille ihmisille, jotka karhun nähtyään soittivat rajavartioston helikopterin pelastamaan heidät hengenvaarasta. Nyt on käynyt ilmi, että kyse ei ollut karhuista vaan ilveksistä. En aio vaatia panikoineita retkeilijöitä tilille verovarojen väärinkäytöstä enkä edes naureskella olemattomalle lajintunnistustaidolle, mutta tahdon ihmetellä, miksi mennä Nuuksion luontoon, jos todellista luontoa kohdatessaan pitää itku kurkussa soittaa helikopteri hakemaan.
Lintuharrastaja ei ole joka suhteessa tyypillinen retkeilijä, vaikka retkelle sanookin lähtevänsä, sillä lintuharrastajalla on selvä luontoon liittyvä agenda. Harrastuksessa on myös jännityselementti: koskaan ei voi tietää ennalta, mitä retkellä tulee vastaan. Tässä rajatussa mielessä lintuharrastus on luonnon ehdoilla etenemistä, passiivista tarkkailua.
Nuuksiota markkinoidaan miljoonan ihmisen erämaana valtavien retkeilijävirtojen takia. Miljoonasta kävijästä ehkä kymmenen prosenttia todella ajattelee menevänsä luontoon, metsään. Lopuille Nuuksio on ulkoilualue, kansallispuisto, paikka kävellä rauhassa, hiihtolatuverkosto, joukko kuntopolkuja tai tulistelupaikka.
Yhteistä näille Nuuksio-käsityksille on, että paikka hahmotetaan kulttuurisena konstruktiona, ei luonnontilaisena alueena. Alueen ajatteleminen kansallispuistona on luonnon kesyttämistä ja luonnon suodattamista kulttuurisen näkemyksen läpi. Hiihto- tai retkeilyalueena ollaan jo askelta pidemmällä, eikä luonnolla ole silloin enää välttämättä minkäänlaista osaa alueen hahmottamisessa. Hiihtoputki kuusikossa ajaisi saman asian. Tavallisen pääkaupunkiseudulla asuvan ihmisen luontokäsitys ei perustu todelliseen luontoon: se pohjaa perusteettomiin mielikuviin luonnosta, jota ihminen hallitsee tai ainakin pitäisi hallita.
Nuuksio ei ole ainoa esimerkki siitä, että keskimääräisen kaupunkilaisen luontosuhde on perustavalla tavalla katkennut. Esimerkiksi Helsingin valkoposkihanhet eivät ole kaupunkilaiselle osa luontoa, vaan uhka urbaanille luontokäsitykselle. Villi luonto on kuviteltu jonnekin kauas, konstruoitu kansallispuistoiksi ja luonnonsuojelualueiksi, eikä urbaanille nurmikolle paradoksaalisen kesysti tunkeva hanhilauma sovi alkuunkaan tällä tavalla kehystettyyn käsitykseen luonnosta. Sama ristiriita on havaittavissa kaupunkihuuhkajissa, vaikka suhtautuminen niihin on ollut pääosin myötämielistä. Tavallinen uusmaalaisella kalliohyllyllä huuteleva huuhkaja ei ylitä uutiskynnystä, mutta Forumin kyltillä päivehtiessään samasta linnusta tuleekin valtakunnallinen julkkis. Luonto ylittää odotuksenvastaisesti urbaanin rajan, jolloin siitä tulee poikkeuksellista.
Jaksaisin naureskella täysin rinnoin koko Nuuksio-episodille, jos Hangon lintuaseman karhutapaus ei olisi vielä tuoreessa muistissa. Vastuullinen lintuharrastaja ajattelee luonnon parasta. Jos olet niin onnekas että satut kohtaamaan maastossa karhun, älä missään nimessä ilmoita siitä eteenpäin. Helikopterikutsutkin kannattaa jättää toiseen kertaan ja vetäytyä rauhassa takaisin omaa tuloreittiä pitkin.
Lintuharrastaja ei ole joka suhteessa tyypillinen retkeilijä, vaikka retkelle sanookin lähtevänsä, sillä lintuharrastajalla on selvä luontoon liittyvä agenda. Harrastuksessa on myös jännityselementti: koskaan ei voi tietää ennalta, mitä retkellä tulee vastaan. Tässä rajatussa mielessä lintuharrastus on luonnon ehdoilla etenemistä, passiivista tarkkailua.
Nuuksiota markkinoidaan miljoonan ihmisen erämaana valtavien retkeilijävirtojen takia. Miljoonasta kävijästä ehkä kymmenen prosenttia todella ajattelee menevänsä luontoon, metsään. Lopuille Nuuksio on ulkoilualue, kansallispuisto, paikka kävellä rauhassa, hiihtolatuverkosto, joukko kuntopolkuja tai tulistelupaikka.
Yhteistä näille Nuuksio-käsityksille on, että paikka hahmotetaan kulttuurisena konstruktiona, ei luonnontilaisena alueena. Alueen ajatteleminen kansallispuistona on luonnon kesyttämistä ja luonnon suodattamista kulttuurisen näkemyksen läpi. Hiihto- tai retkeilyalueena ollaan jo askelta pidemmällä, eikä luonnolla ole silloin enää välttämättä minkäänlaista osaa alueen hahmottamisessa. Hiihtoputki kuusikossa ajaisi saman asian. Tavallisen pääkaupunkiseudulla asuvan ihmisen luontokäsitys ei perustu todelliseen luontoon: se pohjaa perusteettomiin mielikuviin luonnosta, jota ihminen hallitsee tai ainakin pitäisi hallita.
Nuuksio ei ole ainoa esimerkki siitä, että keskimääräisen kaupunkilaisen luontosuhde on perustavalla tavalla katkennut. Esimerkiksi Helsingin valkoposkihanhet eivät ole kaupunkilaiselle osa luontoa, vaan uhka urbaanille luontokäsitykselle. Villi luonto on kuviteltu jonnekin kauas, konstruoitu kansallispuistoiksi ja luonnonsuojelualueiksi, eikä urbaanille nurmikolle paradoksaalisen kesysti tunkeva hanhilauma sovi alkuunkaan tällä tavalla kehystettyyn käsitykseen luonnosta. Sama ristiriita on havaittavissa kaupunkihuuhkajissa, vaikka suhtautuminen niihin on ollut pääosin myötämielistä. Tavallinen uusmaalaisella kalliohyllyllä huuteleva huuhkaja ei ylitä uutiskynnystä, mutta Forumin kyltillä päivehtiessään samasta linnusta tuleekin valtakunnallinen julkkis. Luonto ylittää odotuksenvastaisesti urbaanin rajan, jolloin siitä tulee poikkeuksellista.
Jaksaisin naureskella täysin rinnoin koko Nuuksio-episodille, jos Hangon lintuaseman karhutapaus ei olisi vielä tuoreessa muistissa. Vastuullinen lintuharrastaja ajattelee luonnon parasta. Jos olet niin onnekas että satut kohtaamaan maastossa karhun, älä missään nimessä ilmoita siitä eteenpäin. Helikopterikutsutkin kannattaa jättää toiseen kertaan ja vetäytyä rauhassa takaisin omaa tuloreittiä pitkin.
keskiviikko 4. maaliskuuta 2009
Hömppälehtien lintuviihdettä
Iltalehdessä oli huvittava juttu lieksalaiseen ulkovarastoon tunkeutuneesta haukasta, joka koppasi matkaansa kirkkaankeltaisen pehmolelun ja viedä retuutti sen kynsissään metsään. Lintuharrastajan kannalta oli vähintään katastrofin neljännes, että jutussa puhuttiin koko ajan nuoresta hiirihaukkakoiraasta, vaikka kuvissa oli päivänselvä nuori kanahaukka.
Luin Tringa-verkkoon postitetun linkin ja päätin todistaa keskiverron lintuharrastajan tosikkomaisuuden määritysasioissa. Niinpä lähetin omalla nimelläni lyhyen mutta ystävällisen viestin Iltalehden verkkosivujen palautelomakkeen kautta, ja mainitsin muutoin hauskassa jutussa olleesta pikkuvirheestä ja kerroin kuvan linnun olevan oikeasti kanahaukka. Lähetin palautteeni aamupäivällä hieman ennen kello yhtätoista. Kello neljään mennessä virhettä ei ollut korjattu.
Tavallinen lukija tuskin hetkauttaa korvaansa sille, lukeeko jutussa hiirihaukka vai kanahaukka tai kumpi laji kuvissa sattuu olemaan. Sattumus on vain lystikäs: jos ihminen on erehtyväinen, niin on sitä petolintukin. Lisäksi jutussa pohdittiin leikillisesti, oliko kyseessä vain saalis vai olisiko pörrölelu herättänyt haukan pariutumisvietin. Kelpo viihdettä.
Mielenkiintoista on se, että Iltalehti ei vaivautunut korjaamaan virhettä vaan piti sitä jutun kannalta epäolennaisena pikkuseikkana. Ei, en aio retostella journalistisen tarkkuuden kärsimisellä tai taivastella toimittajien huolimatonta kiireisyyttä. Tahdon tietää, miksi linnusta kertovan jutun lintuyksityiskohdat ovat epäolennaisia. Ovatko lintu-uutiset menossa biologisten, harrastukseen, tutkimukseen, suojeluun tai lintukantoihin liittyvien aiheiden sijasta niin viihteellisiksi jutuiksi, että jopa lintusubjektin laji on jutun kannalta irrelevantti?
BirdLife Suomi on pihabongauksineen valinnut jäsenmäärän kasvattamisen keinolla millä hyvänsä. Ottipa jopa istuva presidentti osaa pihabongaukseen keskustoimiston väen opastamana. Malli on haettu eurooppalaisen lintuharrastuskulttuurin kehdosta Iso-Britanniasta, jossa on yli miljoona yhdistyksiin kuuluvaa lintuharrastajaa. Ornit ovat siellä iso ja vaikutusvaltainen ryhmä, jonka sanomiset ja tekemiset saavat suuruuden mukaisen painoarvon. Tällaiseen asemaan pyrkiminen on suojelusyistä kannatettavaa myös Suomessa.
Iltalehden juttu on tyypillinen 2000-luvun viihteellinen lintujuttu, jossa lajin määrittämisellä ei ole merkitystä. Lintuharrastajan kannalta tällainen koko kansan pehmotapa on valovuosien päässä 1980- ja 1990-lukujen määrityskeskeisestä hardcore-lintuharrastuskulttuurista. Tietysti suojelumyönteisten ajatusten leviämisen edistämiseksi on hyvä, että lintuharrastajia on monenlaisia ja -tasoisia, eikä jokaisen tarvitse osata tunnistaa isokirvistä mongoliankirvisestä tai tietää, mitkä varpuslinnut sulkivat siipisulat käänteisessä järjestyksessä.
Laajalle leviävän pehmobongauksen kääntöpuoli on harrastuskulttuurin kannalta tuhoisa. Jos joka puolelle levittäytyvän pehmolintuharrastuksen seurauksena lintukirjoittelu viihteellistyy niin rajusti, että edes Suomen luetuin verkkolehti ei vaivaudu korjaamaan lintujutussa olevia lintujen määritykseen liittyviä asiavirheitä, niin harrastuskultturi on menossa aivan väärään suuntaan. Se tarkoittaa havaintoon luottamisen rapautumista ja viime kädessä harrastajien keräämän tiedon vääritymistä. Perinpohjaisen viihteellistymisen jälkeen on turha ihmetellä, miksi Tiira-havaintotietokanta on pullollaan väärin määritettyjä havaintoja.
Luin Tringa-verkkoon postitetun linkin ja päätin todistaa keskiverron lintuharrastajan tosikkomaisuuden määritysasioissa. Niinpä lähetin omalla nimelläni lyhyen mutta ystävällisen viestin Iltalehden verkkosivujen palautelomakkeen kautta, ja mainitsin muutoin hauskassa jutussa olleesta pikkuvirheestä ja kerroin kuvan linnun olevan oikeasti kanahaukka. Lähetin palautteeni aamupäivällä hieman ennen kello yhtätoista. Kello neljään mennessä virhettä ei ollut korjattu.
Tavallinen lukija tuskin hetkauttaa korvaansa sille, lukeeko jutussa hiirihaukka vai kanahaukka tai kumpi laji kuvissa sattuu olemaan. Sattumus on vain lystikäs: jos ihminen on erehtyväinen, niin on sitä petolintukin. Lisäksi jutussa pohdittiin leikillisesti, oliko kyseessä vain saalis vai olisiko pörrölelu herättänyt haukan pariutumisvietin. Kelpo viihdettä.
Mielenkiintoista on se, että Iltalehti ei vaivautunut korjaamaan virhettä vaan piti sitä jutun kannalta epäolennaisena pikkuseikkana. Ei, en aio retostella journalistisen tarkkuuden kärsimisellä tai taivastella toimittajien huolimatonta kiireisyyttä. Tahdon tietää, miksi linnusta kertovan jutun lintuyksityiskohdat ovat epäolennaisia. Ovatko lintu-uutiset menossa biologisten, harrastukseen, tutkimukseen, suojeluun tai lintukantoihin liittyvien aiheiden sijasta niin viihteellisiksi jutuiksi, että jopa lintusubjektin laji on jutun kannalta irrelevantti?
BirdLife Suomi on pihabongauksineen valinnut jäsenmäärän kasvattamisen keinolla millä hyvänsä. Ottipa jopa istuva presidentti osaa pihabongaukseen keskustoimiston väen opastamana. Malli on haettu eurooppalaisen lintuharrastuskulttuurin kehdosta Iso-Britanniasta, jossa on yli miljoona yhdistyksiin kuuluvaa lintuharrastajaa. Ornit ovat siellä iso ja vaikutusvaltainen ryhmä, jonka sanomiset ja tekemiset saavat suuruuden mukaisen painoarvon. Tällaiseen asemaan pyrkiminen on suojelusyistä kannatettavaa myös Suomessa.
Iltalehden juttu on tyypillinen 2000-luvun viihteellinen lintujuttu, jossa lajin määrittämisellä ei ole merkitystä. Lintuharrastajan kannalta tällainen koko kansan pehmotapa on valovuosien päässä 1980- ja 1990-lukujen määrityskeskeisestä hardcore-lintuharrastuskulttuurista. Tietysti suojelumyönteisten ajatusten leviämisen edistämiseksi on hyvä, että lintuharrastajia on monenlaisia ja -tasoisia, eikä jokaisen tarvitse osata tunnistaa isokirvistä mongoliankirvisestä tai tietää, mitkä varpuslinnut sulkivat siipisulat käänteisessä järjestyksessä.
Laajalle leviävän pehmobongauksen kääntöpuoli on harrastuskulttuurin kannalta tuhoisa. Jos joka puolelle levittäytyvän pehmolintuharrastuksen seurauksena lintukirjoittelu viihteellistyy niin rajusti, että edes Suomen luetuin verkkolehti ei vaivaudu korjaamaan lintujutussa olevia lintujen määritykseen liittyviä asiavirheitä, niin harrastuskultturi on menossa aivan väärään suuntaan. Se tarkoittaa havaintoon luottamisen rapautumista ja viime kädessä harrastajien keräämän tiedon vääritymistä. Perinpohjaisen viihteellistymisen jälkeen on turha ihmetellä, miksi Tiira-havaintotietokanta on pullollaan väärin määritettyjä havaintoja.
maanantai 2. maaliskuuta 2009
Mustakaularastas rynnäköi
Helsingin Haagaan Tringan emerituspuheenjohtajan Mauri Rautkarin piharuokinnalle ilmestynyt mustakaularastas ylitti lamatunnelmien keskellä peräti Helsingin Sanomien uutiskynnyksen. Lintu on 39. tässä maassa tavattu lajinsa edustaja.
Jos tuijottaa vain havaittujen yksilöiden määrää, niin mustakaularastas on runsastunut rytinällä. Ennen vuosituhannen vaihdetta Suomessa havaittiin 21 mustakaularastasta. Kuluvalla milleniumilla niitä on havaittu jo 18 eli miltei saman verran. Selvää pässinlihaa. Kohta se varmaan pesii Suomessa.
Kuviota mutkistaa se, että vuosituhannen vaihteen mailla mustakaularastaiden sukupuoli vaihtui. Suuri osa vanhemmista havainnoista on komean mustakurkkuisia koiraita, kun taas tyypillinen 2000-luvun mustakaularastas on pliisun näköinen naaras. Kuluvan vuosituhannen havannoista vain Oulussa maaliskuussa 2007 kuvattu lintu on todella komea vanha koiras, ja lähes kaikki muut ovat hyvin pliisuja yksilöitä, kuten Helsingin Lauttasaaren viimetalvinen lintu. Jos mittariksi valitaan vanhojen koiraiden määrä, niin laji ei näytä juuri runsastuneen.
Oma tulkintani on, että havaintojen määrän kasvu ei tarkoita Suomeen todellisuudessa harhautuvien mustakaularastaiden määrän lisääntymistä. Mukarastas osaa olla todella salaperäinen kähmy - Haagan lintukin on piilotellut tiheässä kuusessa paremmin kuin mustarastas konsanaan. Pikaisesti nähty naaraspukuinen mustakaularastas ei tuo heti mieleen suurharvinaisuutta, vaan sen voi kuitata vain piilottelevana punakylkenä tai jopa räkättinä. Näin kuulemma oli käydä myös Lauttasaaren rastaalle. Runsastumisessa saattaakin olla kyse vain siitä, että tavalliset lintuharrastajat ovat oppineet kiinnittämään huomiota myös naaraspukuisiin mustakaularastaisiin.
Jos tuijottaa vain havaittujen yksilöiden määrää, niin mustakaularastas on runsastunut rytinällä. Ennen vuosituhannen vaihdetta Suomessa havaittiin 21 mustakaularastasta. Kuluvalla milleniumilla niitä on havaittu jo 18 eli miltei saman verran. Selvää pässinlihaa. Kohta se varmaan pesii Suomessa.
Kuviota mutkistaa se, että vuosituhannen vaihteen mailla mustakaularastaiden sukupuoli vaihtui. Suuri osa vanhemmista havainnoista on komean mustakurkkuisia koiraita, kun taas tyypillinen 2000-luvun mustakaularastas on pliisun näköinen naaras. Kuluvan vuosituhannen havannoista vain Oulussa maaliskuussa 2007 kuvattu lintu on todella komea vanha koiras, ja lähes kaikki muut ovat hyvin pliisuja yksilöitä, kuten Helsingin Lauttasaaren viimetalvinen lintu. Jos mittariksi valitaan vanhojen koiraiden määrä, niin laji ei näytä juuri runsastuneen.
Oma tulkintani on, että havaintojen määrän kasvu ei tarkoita Suomeen todellisuudessa harhautuvien mustakaularastaiden määrän lisääntymistä. Mukarastas osaa olla todella salaperäinen kähmy - Haagan lintukin on piilotellut tiheässä kuusessa paremmin kuin mustarastas konsanaan. Pikaisesti nähty naaraspukuinen mustakaularastas ei tuo heti mieleen suurharvinaisuutta, vaan sen voi kuitata vain piilottelevana punakylkenä tai jopa räkättinä. Näin kuulemma oli käydä myös Lauttasaaren rastaalle. Runsastumisessa saattaakin olla kyse vain siitä, että tavalliset lintuharrastajat ovat oppineet kiinnittämään huomiota myös naaraspukuisiin mustakaularastaisiin.
lauantai 28. helmikuuta 2009
Arvo Akvila & co.
Helsingin seudun lintutieteellisen yhdistyksen Tringan monivuotinen aluevastaava Markku "Ode" Ojala kertoi aikoinaan, miten joku harrastaja jätti reagoimatta Oden "arvoaquila!"-huutoon. Ressukka selitteli, että oli luullut Oden moikanneen jotakuta Arvo Akvilaa.
Arvoaquila eli rarikotka on jokin muu kotkalaji kuin Suomen säännölliseen pesimälinnustoon kuuluva meri- tai maakotka. Useimmiten kyse on kiljukotkista tai pikkukiljukotkista, harvoin aro- tai keisarikotkista. Ovatpa jotkut onnekkaat nähneet myös pikku- ja käärmekotkia kotimaan kamaralla, vaikka ne eivät Aquila-sukuun kuulukaan. Rarikotkien yhdistävä piirre on se, että ne vetävät lintuharrastajia puoleensa kuin viikon vanha rotanraato turkkiloita.
Kotkia näkee varsin harvoin paikallisena, joten niiden bointsaaminen on hyvin vaikeaa. Toisaalta ne ovat melko hitaasti eteneviä päivämuuttajia, jotka seilaavat usein Etelä-Suomen rannikkolinjaa itään ja länteen. Kotkat ovat niin isoja rotjakkeita, että kokenut staijari havaitsee sellaisen vaivatta muutaman kilometrin etäisyydeltä. On jopa väitetty, että optimiolosuhteissa maakotka on onnistuttu määrittämään lajilleen 26 kilometrin päästä. Jos tieto muuttolennossa olevasta kotkasta tulee ajoissa, niin lintuharrastaja voi yrittää etsiytyä pikaisesti sopivalle staijikukkulalle ja yrittää kopata lähestyvää arvokotkaa. Joskus tämä onnistuu, varsin usein ei.
Kymenlaaksossa asusteleva Tero Ilomäki hioi 2000-luvun alussa rarikotkien staijaamistaidon huippuunsa. Ilomäen Merta karta - arvokotkien muutosta ja sen havainnoinnista Kymenlaaksossa ja vähän muuallakin on tiivistys siitä, mitä lintuharrastajien havaintojen perusteella voi arvoaquiloiden muutosta sanoa. Ilomäen esimerkkien ja matkanopeuksien perusteella monen koppaajan tietotaito on karttunut roimasti. Nykyään onkin jo poikkeus, jos etelärannikkoa itään tai länteen matkaava kotka havaitaan vain yhdestä pisteestä.
Arvoaquila eli rarikotka on jokin muu kotkalaji kuin Suomen säännölliseen pesimälinnustoon kuuluva meri- tai maakotka. Useimmiten kyse on kiljukotkista tai pikkukiljukotkista, harvoin aro- tai keisarikotkista. Ovatpa jotkut onnekkaat nähneet myös pikku- ja käärmekotkia kotimaan kamaralla, vaikka ne eivät Aquila-sukuun kuulukaan. Rarikotkien yhdistävä piirre on se, että ne vetävät lintuharrastajia puoleensa kuin viikon vanha rotanraato turkkiloita.
Kotkia näkee varsin harvoin paikallisena, joten niiden bointsaaminen on hyvin vaikeaa. Toisaalta ne ovat melko hitaasti eteneviä päivämuuttajia, jotka seilaavat usein Etelä-Suomen rannikkolinjaa itään ja länteen. Kotkat ovat niin isoja rotjakkeita, että kokenut staijari havaitsee sellaisen vaivatta muutaman kilometrin etäisyydeltä. On jopa väitetty, että optimiolosuhteissa maakotka on onnistuttu määrittämään lajilleen 26 kilometrin päästä. Jos tieto muuttolennossa olevasta kotkasta tulee ajoissa, niin lintuharrastaja voi yrittää etsiytyä pikaisesti sopivalle staijikukkulalle ja yrittää kopata lähestyvää arvokotkaa. Joskus tämä onnistuu, varsin usein ei.
Kymenlaaksossa asusteleva Tero Ilomäki hioi 2000-luvun alussa rarikotkien staijaamistaidon huippuunsa. Ilomäen Merta karta - arvokotkien muutosta ja sen havainnoinnista Kymenlaaksossa ja vähän muuallakin on tiivistys siitä, mitä lintuharrastajien havaintojen perusteella voi arvoaquiloiden muutosta sanoa. Ilomäen esimerkkien ja matkanopeuksien perusteella monen koppaajan tietotaito on karttunut roimasti. Nykyään onkin jo poikkeus, jos etelärannikkoa itään tai länteen matkaava kotka havaitaan vain yhdestä pisteestä.
keskiviikko 28. tammikuuta 2009
Havainnon kyökkipsykologiaa
Kahdella itäisellä suurharvinaisuudella on legendaarinen maine Suomessa: sarasirkkalinnulla ja tundrakirvisellä. Maine ei ole syntynyt siitä, että ne olisivat poikkeuksellisen komeita tai maailmanlaajuisesti uhanalaisia, vaan siitä, että ne ovat vuosittaisia harhailijoita Länsi-Eurooppaan, mutta tapaavat kiertää Suomen kaukaa. Sarasirkkalintua ei ole Suomessa vielä hyväksytysti havaittu, ja tundrakirvisestä on vain yksi vanhanpuoleinen havainto.
Lintuharrastuksen perusyksikkö on havainto. Sitä ilman lintuharrastusta ei ole. On melko todennäköistä, että osa esimerkiksi Brittein saarilla tavatuista sarasirkkalinnuista on harhautunut Suomen kautta, mutta koska näistä ei ole havaintoja, ei lajia luonnollisesti voida laskea Suomen listalle.
Harvinaisuutta ei siis ole, ennen kuin joku onnistuu havaitsemaan ja vieläpä määrittämään sen. Havainnoijalta tämä edellyttää melkoisen määrän sekä valppautta että lintutuntemusta. Kuinka moni sarasirkkalintu on Suomessa kuitattu vain nopeasti heinikossa vilahtaneena pikkulintuna? "Oli varmaan ruokokerttunen."
On myös mielenkiintoista, että harvinaisuushavainnoilla on tapana keskittyä tietyille paikoille. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla tavatuista pikkukultarinnoista leijonanosa keskittyy tehoretkeillylle Porkkalan alueelle. Porkkala on Suomenlahteen pistävänä niemenä tietysti tärkeä flyway ja monipuolisten biotooppien mosaiikki, mutta on ilmiselvää, että harvinaisuuksia on muuallakin kuin hyvillä lintupaikoilla. Niitä ei vain ymmärretä etsiä.
Harvinaisuushavaintojen keskittymisen kääntöpuoli on ns. huonon lintupaikan paradoksi: se viittaa siihen, että kokenutkin lintuharrastaja on valppaimmillaan retkellä kiikarit kaulassa ja putki käden ulottuvilla, eikä harvinaisuuksia osata etsiä kuin todistetusti hyviltä lintupaikoilta. Kun kotipihan nurkalta Hyvinkäällä lähtee lentoon sriiaileva kirvinen, harva miettii muun kuin metsäkirvisen mahdollisuutta. Kun samanlainen kirvinen lähtee lentoon Lågskärin niityn laidalta, adrenaliinia erittyy vereen maksimimäärä sillä silmänräpäyksellä: olisiko se sitten taigakirvinen?
Havaittavuuskriteerien lisäksi pitää ottaa huomioon, että ihminen havaitsee lähinnä sellaista, jota ymmärtää pitää silmällä. Amerikkalainen lintumaalari David Sibley linkitti jokin aika sitten blogiinsa yksinkertaisen huomiotestin, jossa pitää laskea toisen koripallojoukkueen tekemät syötöt. Käykääpä laskemassa valkoisten syötöt. Vaikka kyse on alun perin liikenneturvamainoksesta, niin testin kautta voi oivaltaa jotakin lintuharrastajan kannalta hyvin, hyvin tärkeää.
Lintuharrastuksen perusyksikkö on havainto. Sitä ilman lintuharrastusta ei ole. On melko todennäköistä, että osa esimerkiksi Brittein saarilla tavatuista sarasirkkalinnuista on harhautunut Suomen kautta, mutta koska näistä ei ole havaintoja, ei lajia luonnollisesti voida laskea Suomen listalle.
Harvinaisuutta ei siis ole, ennen kuin joku onnistuu havaitsemaan ja vieläpä määrittämään sen. Havainnoijalta tämä edellyttää melkoisen määrän sekä valppautta että lintutuntemusta. Kuinka moni sarasirkkalintu on Suomessa kuitattu vain nopeasti heinikossa vilahtaneena pikkulintuna? "Oli varmaan ruokokerttunen."
On myös mielenkiintoista, että harvinaisuushavainnoilla on tapana keskittyä tietyille paikoille. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla tavatuista pikkukultarinnoista leijonanosa keskittyy tehoretkeillylle Porkkalan alueelle. Porkkala on Suomenlahteen pistävänä niemenä tietysti tärkeä flyway ja monipuolisten biotooppien mosaiikki, mutta on ilmiselvää, että harvinaisuuksia on muuallakin kuin hyvillä lintupaikoilla. Niitä ei vain ymmärretä etsiä.
Harvinaisuushavaintojen keskittymisen kääntöpuoli on ns. huonon lintupaikan paradoksi: se viittaa siihen, että kokenutkin lintuharrastaja on valppaimmillaan retkellä kiikarit kaulassa ja putki käden ulottuvilla, eikä harvinaisuuksia osata etsiä kuin todistetusti hyviltä lintupaikoilta. Kun kotipihan nurkalta Hyvinkäällä lähtee lentoon sriiaileva kirvinen, harva miettii muun kuin metsäkirvisen mahdollisuutta. Kun samanlainen kirvinen lähtee lentoon Lågskärin niityn laidalta, adrenaliinia erittyy vereen maksimimäärä sillä silmänräpäyksellä: olisiko se sitten taigakirvinen?
Havaittavuuskriteerien lisäksi pitää ottaa huomioon, että ihminen havaitsee lähinnä sellaista, jota ymmärtää pitää silmällä. Amerikkalainen lintumaalari David Sibley linkitti jokin aika sitten blogiinsa yksinkertaisen huomiotestin, jossa pitää laskea toisen koripallojoukkueen tekemät syötöt. Käykääpä laskemassa valkoisten syötöt. Vaikka kyse on alun perin liikenneturvamainoksesta, niin testin kautta voi oivaltaa jotakin lintuharrastajan kannalta hyvin, hyvin tärkeää.
torstai 8. tammikuuta 2009
Isolanttu Saltilla
Hiljaisten talvikuukausien vakiriemu (tai -riesa) on Lintuverkkoon ilmestyvä rönsyilevä, pahemman kerran epäornitologinen keskustelu. Yksi vuodesta toiseen toistuva suosikkiaihe on slanginimien epäselvyys, kun joku pääsee valittamaan niiden häiritsevän harrastajatoverien välistä viestintää.
Vanhan viisauden mukaan helpoin tapa saada kielentutkija kiukkuiseksi on väittää kielen olevan pelkkä viestintäväline. Väännettäköön vielä kerran rautalangasta: kieli on paljon muutakin kuin kommunikaation väline, ja sattuman oikusta slangista puhuttaessa yksi kielen muu käyttötarkoitus tulee mainiosti esiin.
Määritelmällisesti slangi on tietyn ihmisryhmän puhetapa ja ilmiönä sanastollinen. On toisin sanoen oletuksenmukaista, että lintuharrastajat puhuvat omalla tavallaan, ja että lintuharrastajan kannalta merkityksekäs vaihtelu syntyy oman alan sanastossa.
Niinpä virkeissä
Mä näin Saltilla isolantun.
Mie näin Saltilla isolantun.
ero on murteessa, ei slangissa. Molemmat puhujat ovat oletettavasti lintuharrastajia, tosin jälkimmäinen lienee eksynyt Kirkkonummelle jostain pääkaupunkiseutua kauempaa. Isolanttu on kuitenkin varma merkki siitä, että kaveri on oikea lintuharrastaja, jolle voi uskoa sydämeltään vaikka vähän paremmankin havainnon lähiseudulta.
Sen sijaan virkkeissä
Mä näin Saltilla isolantun.
Mä näin Kirkkonummen Vårnäsin sillan pohjoispuolisilla aukeilla isolepinkäisen.
ero on slangissa. Jälkimmäinen puhuja on keskiverron lintuharrastajan näkökulmasta epäilyttävä: eikö se parka tiedä, että aukean nimi on Saltfjärden eli Saltti? Paikannimen osaamattomuus voisi vielä mennä läpi - eihän edellisenkään esimerkkiparin toinen puhuja ollut natiivi - mutta sen yhdistyminen onnettomaan isolepinkäiseen on anteeksiantamatonta. Taitaa olla dude. Onkohan se edes lepinkäinen, ettei olisi vain vääntänyt harakasta kovempaa lajia?
Kokeilkaapa tätä maastossa: käyttäkää tuntemattomille lintuharrastajille vain BirdLife Suomen nimistökomitean hyväksymiä virallisia linnunnimiä ja GT-kartasta löytyviä paikannimiä. Turpiin tuskin tulee, mutta todennäköisesti tunnelma lintutornissa muuttuu varautuneeksi. Lintuharrastaja tunnistautuu kielellä.
Todellinen lintuharrastaja siis ei synny kaukoputkesta, kalliista kiikareista, vihreästä takista tai mustasta vahakansihaviksesta. Lintuharrastaja syntyy siitä puhetavasta, jolla liitytään porukkaan. Muista se, jos satut vaikka käymään Larun Spedeniemessä bointsaamassa kirsikälin.
Vanhan viisauden mukaan helpoin tapa saada kielentutkija kiukkuiseksi on väittää kielen olevan pelkkä viestintäväline. Väännettäköön vielä kerran rautalangasta: kieli on paljon muutakin kuin kommunikaation väline, ja sattuman oikusta slangista puhuttaessa yksi kielen muu käyttötarkoitus tulee mainiosti esiin.
Määritelmällisesti slangi on tietyn ihmisryhmän puhetapa ja ilmiönä sanastollinen. On toisin sanoen oletuksenmukaista, että lintuharrastajat puhuvat omalla tavallaan, ja että lintuharrastajan kannalta merkityksekäs vaihtelu syntyy oman alan sanastossa.
Niinpä virkeissä
Mä näin Saltilla isolantun.
Mie näin Saltilla isolantun.
ero on murteessa, ei slangissa. Molemmat puhujat ovat oletettavasti lintuharrastajia, tosin jälkimmäinen lienee eksynyt Kirkkonummelle jostain pääkaupunkiseutua kauempaa. Isolanttu on kuitenkin varma merkki siitä, että kaveri on oikea lintuharrastaja, jolle voi uskoa sydämeltään vaikka vähän paremmankin havainnon lähiseudulta.
Sen sijaan virkkeissä
Mä näin Saltilla isolantun.
Mä näin Kirkkonummen Vårnäsin sillan pohjoispuolisilla aukeilla isolepinkäisen.
ero on slangissa. Jälkimmäinen puhuja on keskiverron lintuharrastajan näkökulmasta epäilyttävä: eikö se parka tiedä, että aukean nimi on Saltfjärden eli Saltti? Paikannimen osaamattomuus voisi vielä mennä läpi - eihän edellisenkään esimerkkiparin toinen puhuja ollut natiivi - mutta sen yhdistyminen onnettomaan isolepinkäiseen on anteeksiantamatonta. Taitaa olla dude. Onkohan se edes lepinkäinen, ettei olisi vain vääntänyt harakasta kovempaa lajia?
Kokeilkaapa tätä maastossa: käyttäkää tuntemattomille lintuharrastajille vain BirdLife Suomen nimistökomitean hyväksymiä virallisia linnunnimiä ja GT-kartasta löytyviä paikannimiä. Turpiin tuskin tulee, mutta todennäköisesti tunnelma lintutornissa muuttuu varautuneeksi. Lintuharrastaja tunnistautuu kielellä.
Todellinen lintuharrastaja siis ei synny kaukoputkesta, kalliista kiikareista, vihreästä takista tai mustasta vahakansihaviksesta. Lintuharrastaja syntyy siitä puhetavasta, jolla liitytään porukkaan. Muista se, jos satut vaikka käymään Larun Spedeniemessä bointsaamassa kirsikälin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)