Itsenäisyyspäivä on lintuharrastajalle ennen kaikkea rallipäivä. Hardcoreimmankin harrastajan on silti mahdotonta välttyä itsenäisyyspäivän mukanaan tuomalta sodan muistelulta. Pieni hiljentymistuokio voi olla paikallaan myös maailmansotien uhreille.
Tänään tulee kuluneeksi 67 vuotta Japanin yllätyshyökkäyksestä Pearl Harboriin. Peruskoulun historiantunnilla nukkuneille muistutettakoon, että vasta se tarkoitti Yhdysvaltojen lopullista liittymistä toiseen maailmansotaan. Lintuharrastaja ei muistele tällä kertaa suomalaisia, saksalaisia tai juutalaisia surmattuja, vaan sodan kaikkein huomaamattomimpia uhreja. Esimerkiksi wakenluhtakanaa.
Wake on kolmesta saaresta muodostuva pikkuruinen atolli Tyynellä valtamerellä, jonne Yhdysvallat oli rakentanut pienen tukikohdan lentokenttineen ennen sotaa. Kuten monella muulla syrjäisellä saarella, niin myös tällä oli endeemisiä eliölajeja. Ainoa maalintu oli pieni, kesy ja lentokyvytön rantakanalaji, wakenluhtakana (Gallirallus wakensis).
Pearl Harborin tapahtumien jälkeen Waken tukikohtaa oli myöhäistä vahvistaa. Joulukuussa 1941 amerikkalainen varuskunta torjui näyttävästi japanilaisten ensimmäiset suurella ylivoimalla toteutetut maihinnousuyritykset, mutta kun puolustajille ei kuulunut apua, niin japanilaisten onnistui vallata saari hieman ennen joulua.
Yhdysvalloille saari oli kuitenkin toisarvoinen, eikä sitä kiinnostanut vallata syrjässä olevaa saarta takaisin, sillä operaatio olisi todennäköisesti johtanut suureen mieshukkaan. Sille riitti, että laivasto ja ilmavoimat katkaisivat saaren huoltoyhteydet, jolloin nälkä alkoi riuduttaa miehittäjiä. Pieni atolli ei voinut mitenkään elättää suureksi paisunutta asujamistoa.
Sodan pitkittyessä eristetyltä saarelta syötiin kaikki irti lähtevä ruohonkorsia ja lehtiä myöten. Wakenluhtakanojen pyydystäminen ei ilmeisesti ollut kovin vaikeaa, sillä saarilla ei ollut enää ensimmäistäkään luhtakanaa japanilaisen varuskunnan antautuessa amerikkalaisille syyskuun neljäntenä 1945.
Wakenluhtakana siis syötiin sukupuuttoon muutamassa vuodessa sivistyneenä pidetyllä 1900-luvulla, eikä lajin menetystä tietenkään saada koskaan takaisin. Sotahistoria huomioi hyvin harvoin ympäristöä, vaikka konflikteilla on aina myös ei-inhimillisiä häviäjiä. Tämä pätee valitettavan usein myös nykykriiseissä, joissa ympäristö on monesti se pahin kärsijä.
sunnuntai 7. joulukuuta 2008
lauantai 22. marraskuuta 2008
Muistetaan Phoebeä, pojat!
Naisharrastajien näkymättömyyttä ihmetellään usein. Jos asiaa tarkastellaan sukupuoliroolien valossa, niin bongarit erottuvat kaikkein miesvaltaisimpana sakkina. Bongariliiton sivujen mukaan eniten lintulajeja Suomessa havainnut suomalainen nainen on Ulla-Maija Vainikka, joka on kotimaan elislistauksessa sijalla 21. Surfbirds taas paljastaa maailmanpinnakärkeen kuuluvan vain yhden naisen, amerikkalaisen Phoebe Snetsingerin (1931-1999), jonka kuolemasta tulee sunnuntaina kuluneeksi tasan yhdeksän vuotta.
Feminiininen poikkeus säännöstä on poikkeuksellinen. Vaikka Phoebe Snetsinger oli aloittanut pihabongailutasoisen lintuharrastuksen jo 1960-luvulla, niin vasta 1981 diagnosoitu syöpä sai hänet lähtemään ensimmäiselle "oikealle" lintumatkalle. Se suuntautui Alaskaan, joka vetää puoleensa jenkkiharrastajia kuin Norjan Varanginvuono meikäläisiä.
Lääkärit olivat antaneet Phoebelle vain vähän toivoa, sillä syöpä oli pahanlaatuinen ja jo leviämisensä aloittanut. Sitä suurempi oli ihmetys, kun matkalta paluun jälkeen kontrollissa syövän leviämisen todettiin loppuneen, ja pian syöpä muuttui kokonaan passiiviseksi. Vaikka lintuharrastajana mieluusti uskoisin harrastuksen parantavaan voimaan, niin varmaa selitystä syövän vetäytymiselle ei ole pystytty antamaan.
Uudelleen saadut elinvuodet saivat Phoeben muuttamaan tapojaan. Hän oli perinyt isältään kohtuullisen omaisuuden, ja nyt Phoebe päätti jatkaa siitä, mihin hän Alaskasta palattuaan jäi. Lintumatkat veivät häntä ympäri maailmaa. Hiljalleen Phoebe nousi maailman pinnakärkeen, ja Phoebe olikin maailman ensimmäinen 8000 lajin rajapyykin ylittäjä.
Erityisesti Phoebe kannattaa muistaa pedanttien muistiinpanojen tekijänä. Niinpä Phoebe on saanut lukuisia ns. nojatuolipinnoja vielä kuolemansa jälkeen, koska piti tarkkaa kirjaa lajien lisäksi myös niistä alalajeista, jotka hän oli havainnut. Niinpä moni alalajin nosto täyden lajin kategoriaan on tuonut postuumin pinnan myös Phoeben listaan.
Sunnuntaista yhdeksän vuotta sitten Phoebe Snetsinger oli Madagaskarilla pikkubussissa palaamassa onnistuneelta bongausreissulta. Lista oli karttunut isotiaisvangalla (Red-shouldered Vanga, Calicalicus rufocarpalis), ja Phoebe nukkui varhaisen herätyksen aiheuttamaa univelkaa pois. Jokin meni kuitenkin pieleen. Pikkubussi suistui tieltä alas rinnettä, ja Phoebe sai surmansa välittömästi.
Vaikka tapaus on tietysti erittäin traaginen, niin siinä on myös jotain aktiiviharrastajaa kiehtovaa. Jos minä saisin valita tapani tästä maailmasta erkanemiseen, niin Phoeben malli olisi varmasti kärkipäässä. Takana onnistunut retki, uusi laji plakkarissa ja unen ihana raukeus - mitä muuta lintuharrastaja voi enää toivoa?
Feminiininen poikkeus säännöstä on poikkeuksellinen. Vaikka Phoebe Snetsinger oli aloittanut pihabongailutasoisen lintuharrastuksen jo 1960-luvulla, niin vasta 1981 diagnosoitu syöpä sai hänet lähtemään ensimmäiselle "oikealle" lintumatkalle. Se suuntautui Alaskaan, joka vetää puoleensa jenkkiharrastajia kuin Norjan Varanginvuono meikäläisiä.
Lääkärit olivat antaneet Phoebelle vain vähän toivoa, sillä syöpä oli pahanlaatuinen ja jo leviämisensä aloittanut. Sitä suurempi oli ihmetys, kun matkalta paluun jälkeen kontrollissa syövän leviämisen todettiin loppuneen, ja pian syöpä muuttui kokonaan passiiviseksi. Vaikka lintuharrastajana mieluusti uskoisin harrastuksen parantavaan voimaan, niin varmaa selitystä syövän vetäytymiselle ei ole pystytty antamaan.
Uudelleen saadut elinvuodet saivat Phoeben muuttamaan tapojaan. Hän oli perinyt isältään kohtuullisen omaisuuden, ja nyt Phoebe päätti jatkaa siitä, mihin hän Alaskasta palattuaan jäi. Lintumatkat veivät häntä ympäri maailmaa. Hiljalleen Phoebe nousi maailman pinnakärkeen, ja Phoebe olikin maailman ensimmäinen 8000 lajin rajapyykin ylittäjä.
Erityisesti Phoebe kannattaa muistaa pedanttien muistiinpanojen tekijänä. Niinpä Phoebe on saanut lukuisia ns. nojatuolipinnoja vielä kuolemansa jälkeen, koska piti tarkkaa kirjaa lajien lisäksi myös niistä alalajeista, jotka hän oli havainnut. Niinpä moni alalajin nosto täyden lajin kategoriaan on tuonut postuumin pinnan myös Phoeben listaan.
Sunnuntaista yhdeksän vuotta sitten Phoebe Snetsinger oli Madagaskarilla pikkubussissa palaamassa onnistuneelta bongausreissulta. Lista oli karttunut isotiaisvangalla (Red-shouldered Vanga, Calicalicus rufocarpalis), ja Phoebe nukkui varhaisen herätyksen aiheuttamaa univelkaa pois. Jokin meni kuitenkin pieleen. Pikkubussi suistui tieltä alas rinnettä, ja Phoebe sai surmansa välittömästi.
Vaikka tapaus on tietysti erittäin traaginen, niin siinä on myös jotain aktiiviharrastajaa kiehtovaa. Jos minä saisin valita tapani tästä maailmasta erkanemiseen, niin Phoeben malli olisi varmasti kärkipäässä. Takana onnistunut retki, uusi laji plakkarissa ja unen ihana raukeus - mitä muuta lintuharrastaja voi enää toivoa?
sunnuntai 9. marraskuuta 2008
Ei harvinaisuuksia, vaan elämää varten
Keskustellessani yhden valaistumattoman maallikon kanssa törmäsin taas kerran tuttuun stereotypiaan: lintuharrastus on vain harvinaisuuksien etsimistä ja näkemistä. Korostetaan siis vielä kerran kissankokoisin kirjaimin. Lintuharrastus ei ole pelkkiä harvinaisuuksia, vaikka moni ei-lintuharrastaja niin tuntuu kuvittelevan.
Lintuihin vihkiytymättömän on helppo ymmärtää tarvetta lintujen tarkkailuun harvinaisuuksien kautta. Tietysti harvinaiset asiat sykähdyttävät ihmismieltä, olipa sitten lintuharrastaja tai tavallinen pallontallaaja. Juhla tuntuu juhlalta, koska juhlan vastapainoksi pitää raataa pitkiä arkipäiviä. Urheilijat arvostavat olympiakisoja, koska niissä kilpailee kunkin urheilulajin kerma ja niitä järjestetään vain kerran neljässä vuodessa: ne ovat siis harvinainen tapahtuma, jollaisen aktiiviurheilija kohtaa tavallisesti urallaan vain kaksi, korkeintaan kolme kertaa. Harvinainen on arvokasta.
Luonnollisesti suomalaisten lintuharrastajien joukossa on niitä, jotka korostavat julkisestikin harvinaisuuksien merkityksettömyyttä. Esimerkiksi ammattiornitologi Pertti Koskimies kuvaa Lintuharrastajan oppaassa harvinaisuushavaintoja tarkastavan rariteettikomitean (RK) työtä näin:
RK:n työ parantaa määritystietämystä ja korostaa kriittisyyttä, jota kilpailu harvinaisuuksien näkemisessä voi madaltaa. Muutamalla sadalla vuosittain tarkastetulla havainnolla ei ole suurta tieteellistä mielenkiintoa. Näitä "vammaisia" yksilöitä on varmasti aina ajautunut tänne kauas pesimäseuduiltaan muuttosuunnan perinnöllisen häiriön, tuulen tai muun vastaavan syyn lennättäminä. - - - Suomeen todella levittäytymässä olevat, tutkimuksen kannalta mielenkiintoiset lajit ovat liian yleisiä tarkastettaviksi ja monet helpommin tunnettaviakin.
(s.17, lainausmerkit alkuperäisessä tekstissä)
Koskimiehen näkemys on kuitenkin tutkijan, ei tavallisen riviharrastajan. Näin tutkimuskohteeseensa suhtautuu tutkija ja ammattilainen, ei harrastaja ja rakastaja. Sitähän sana amatööri pohjimmiltaan tarkoittaa, rakastajaa. Toki moni suomalainenkin lintuharrastaja on valinnut retkeilevänsä vain kotikulmillaan eikä säntäile harvinaisuuksien perässä, osin ekologisista, osin ehkä ajankäytöllisistä, taloudellisista tai perheeseen liittyvistä syistä. Monelle myös riittävät tasan ne lajit, jotka sattuvat olemaan paikalla oman käynnin aikana.
En kuitenkaan usko sellaisen lintuharrastajan olemassaoloon, jota ei lainkaan hetkauttaisi kiikarien kenttään yllättäen osunut ennen näkemätön lintulaji. Jos uuden lintulajin näkeminen ei tunnu missään, niin eipä lintua katsovaa voi silloin lintuharrastajaksi kutsua.
Lintuihin vihkiytymättömän on helppo ymmärtää tarvetta lintujen tarkkailuun harvinaisuuksien kautta. Tietysti harvinaiset asiat sykähdyttävät ihmismieltä, olipa sitten lintuharrastaja tai tavallinen pallontallaaja. Juhla tuntuu juhlalta, koska juhlan vastapainoksi pitää raataa pitkiä arkipäiviä. Urheilijat arvostavat olympiakisoja, koska niissä kilpailee kunkin urheilulajin kerma ja niitä järjestetään vain kerran neljässä vuodessa: ne ovat siis harvinainen tapahtuma, jollaisen aktiiviurheilija kohtaa tavallisesti urallaan vain kaksi, korkeintaan kolme kertaa. Harvinainen on arvokasta.
Luonnollisesti suomalaisten lintuharrastajien joukossa on niitä, jotka korostavat julkisestikin harvinaisuuksien merkityksettömyyttä. Esimerkiksi ammattiornitologi Pertti Koskimies kuvaa Lintuharrastajan oppaassa harvinaisuushavaintoja tarkastavan rariteettikomitean (RK) työtä näin:
RK:n työ parantaa määritystietämystä ja korostaa kriittisyyttä, jota kilpailu harvinaisuuksien näkemisessä voi madaltaa. Muutamalla sadalla vuosittain tarkastetulla havainnolla ei ole suurta tieteellistä mielenkiintoa. Näitä "vammaisia" yksilöitä on varmasti aina ajautunut tänne kauas pesimäseuduiltaan muuttosuunnan perinnöllisen häiriön, tuulen tai muun vastaavan syyn lennättäminä. - - - Suomeen todella levittäytymässä olevat, tutkimuksen kannalta mielenkiintoiset lajit ovat liian yleisiä tarkastettaviksi ja monet helpommin tunnettaviakin.
(s.17, lainausmerkit alkuperäisessä tekstissä)
Koskimiehen näkemys on kuitenkin tutkijan, ei tavallisen riviharrastajan. Näin tutkimuskohteeseensa suhtautuu tutkija ja ammattilainen, ei harrastaja ja rakastaja. Sitähän sana amatööri pohjimmiltaan tarkoittaa, rakastajaa. Toki moni suomalainenkin lintuharrastaja on valinnut retkeilevänsä vain kotikulmillaan eikä säntäile harvinaisuuksien perässä, osin ekologisista, osin ehkä ajankäytöllisistä, taloudellisista tai perheeseen liittyvistä syistä. Monelle myös riittävät tasan ne lajit, jotka sattuvat olemaan paikalla oman käynnin aikana.
En kuitenkaan usko sellaisen lintuharrastajan olemassaoloon, jota ei lainkaan hetkauttaisi kiikarien kenttään yllättäen osunut ennen näkemätön lintulaji. Jos uuden lintulajin näkeminen ei tunnu missään, niin eipä lintua katsovaa voi silloin lintuharrastajaksi kutsua.
lauantai 1. marraskuuta 2008
3663 ja risat
Maapallolla elää noin 10 000 lintulajia. Epämääräisyyden ilmaisin noin tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että eri listojen laatijoilla on erilaiset käsitykset siitä, mikä lasketaan lajiksi ja mikä alalajiksi. Kymppitonni osoittaa joka tapauksessa suuruusluokan. Englanninkielisessä maailmassa suositun Surfbirds-sivuston mukaan näistä eniten on havainnut brittiläinen Tom Gullick, jonka listalla on 8725 lajia.
Kovin moni ei ole vakavissaan edes yrittänyt havaita kalenterivuoden aikana mahdollisimman monta lintulajia. Ensinnäkin harvalta liikenee perhe- ja työelämän kiireiltä aikaa moiseen yritykseen. Vielä harvemmalla on siihen rahaa, ja ajan ja rahan yhdistelmä onkin jo vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Joitakin yrittäjiä on kuitenkin ollut, eivätkä kaikki ole suinkaan olleet upporikkaita.
Yksi ensimmäisistä vakavista yrittäjistä oli Derek Scott, joka peri 1960-luvun alussa laukullisen rahaa. Perintösumma ei ollut hänen omien sanojensa mukaan valtava, mutta sillä olisi saanut ostettua mukavan, keskikokoisen ja -luokkaisen asunnon. Nipin napin täysi-ikäinen Scott jätti kuitenkin asuntokaupat sikseen, otti kiikarit ja laukun ja lähti reissaamaan ympäri maailmaa lintujen perässä. Scott oli mahdollisesti ensimmäinen, joka havaitsi saman kalenterivuoden aikana yli 2000 lintulajia.
Vuoden 2008 alusta brittiläiset Alan Davies ja Ruth Miller ovat matkanneet ympäri maailmaa. Pariskunnan tavoite on koko ajan ollut uuden maailmanpinnaennätyksen tekemisessä eli yli 3662 lajin havaitsemisessa. Rahaa on kuulemma palanut yli odotusten, mutta lokakuun viimeisen päivän aamuna matkanteko palkittiiin. Uusi ennätys tehtiin liekkiparatiisikaijalla (Bluebonnet, Northiella haematogaster) Australian Leetonissa. Jos rahat riittävät vielä kahdeksi kuukaudeksi, niin uusi ennätys nakutetaan roimasti yli 4000 lajin lukemiin. Kiinnostuneet voivat lukea lisää ja seurata kaksikon blogia tästä.
Ei ole mahdotonta, että brittipariskunnan ennätys jää lopulliseksi. Vaikka tietämys linnuista kasvaa koko ajan ja lintumatkailuyrityksiä syntyy kuin sieniä sateella, niin halvan kerosiinin ja siten helpon lentämisen aika saattaa olla lopullisesti ohi. On myös vaikea kuvitella, että yhä suuremmiksi, vaikutusvaltaisemmiksi ja ympäristötietoisemmiksi profiloituvat lintuharrastusjärjestöt suhtautuisivat uusiin ja yhä uusiin yrittäjiin loputtoman suopeasti.
Pohjimmiltaan maailmanvuodariennätyksessä on kyse harvojen ja valittujen pöhköstä, mutta epäilemättä äärettömän antoisasta extreme-harrastuksesta. Jos kuulet lintuharrastajan kritisoivan kärkevin äänenpainoin Alanin ja Ruthin projektia, niin todennäköisimmin äänestä kuultaa läpi aimo annos kateutta. Vähissä ovat ne harrastajat, jotka kieltäytyisivät suoralta kädeltä mahdollisuudesta nähdä neljätuhatta lintulajia vuodessa.
Kovin moni ei ole vakavissaan edes yrittänyt havaita kalenterivuoden aikana mahdollisimman monta lintulajia. Ensinnäkin harvalta liikenee perhe- ja työelämän kiireiltä aikaa moiseen yritykseen. Vielä harvemmalla on siihen rahaa, ja ajan ja rahan yhdistelmä onkin jo vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Joitakin yrittäjiä on kuitenkin ollut, eivätkä kaikki ole suinkaan olleet upporikkaita.
Yksi ensimmäisistä vakavista yrittäjistä oli Derek Scott, joka peri 1960-luvun alussa laukullisen rahaa. Perintösumma ei ollut hänen omien sanojensa mukaan valtava, mutta sillä olisi saanut ostettua mukavan, keskikokoisen ja -luokkaisen asunnon. Nipin napin täysi-ikäinen Scott jätti kuitenkin asuntokaupat sikseen, otti kiikarit ja laukun ja lähti reissaamaan ympäri maailmaa lintujen perässä. Scott oli mahdollisesti ensimmäinen, joka havaitsi saman kalenterivuoden aikana yli 2000 lintulajia.
Vuoden 2008 alusta brittiläiset Alan Davies ja Ruth Miller ovat matkanneet ympäri maailmaa. Pariskunnan tavoite on koko ajan ollut uuden maailmanpinnaennätyksen tekemisessä eli yli 3662 lajin havaitsemisessa. Rahaa on kuulemma palanut yli odotusten, mutta lokakuun viimeisen päivän aamuna matkanteko palkittiiin. Uusi ennätys tehtiin liekkiparatiisikaijalla (Bluebonnet, Northiella haematogaster) Australian Leetonissa. Jos rahat riittävät vielä kahdeksi kuukaudeksi, niin uusi ennätys nakutetaan roimasti yli 4000 lajin lukemiin. Kiinnostuneet voivat lukea lisää ja seurata kaksikon blogia tästä.
Ei ole mahdotonta, että brittipariskunnan ennätys jää lopulliseksi. Vaikka tietämys linnuista kasvaa koko ajan ja lintumatkailuyrityksiä syntyy kuin sieniä sateella, niin halvan kerosiinin ja siten helpon lentämisen aika saattaa olla lopullisesti ohi. On myös vaikea kuvitella, että yhä suuremmiksi, vaikutusvaltaisemmiksi ja ympäristötietoisemmiksi profiloituvat lintuharrastusjärjestöt suhtautuisivat uusiin ja yhä uusiin yrittäjiin loputtoman suopeasti.
Pohjimmiltaan maailmanvuodariennätyksessä on kyse harvojen ja valittujen pöhköstä, mutta epäilemättä äärettömän antoisasta extreme-harrastuksesta. Jos kuulet lintuharrastajan kritisoivan kärkevin äänenpainoin Alanin ja Ruthin projektia, niin todennäköisimmin äänestä kuultaa läpi aimo annos kateutta. Vähissä ovat ne harrastajat, jotka kieltäytyisivät suoralta kädeltä mahdollisuudesta nähdä neljätuhatta lintulajia vuodessa.
tiistai 28. lokakuuta 2008
Etsi pääsky, tongi mutaa
On täysin loogista, että pääskyset talvehtivat veden pohjassa. Ne kerääntyvät syysiltaisin ruovikoihin ja katoavat äkisti jonnekin - arvatenkin pudottautuvat veteen ja kaivautuvat mutaan, josta nousevat vasta seuraavana keväänä.
Kiinnostavinta pääskytapauksessa on se, että sen voisi kuvitella perustuvan lintuharrastajan omiin havaintoihin. Pesimäkauden jälkeen pääskyset kokoontuvat suuriksi parviksi, jotka yöpyvät ruovikoissa. Tätä iltalentoa voi havainnoida Aristoteleen jalanjäljissä vaikkapa Viikin ruovikoiden laitamilla. Aamulla pääskyt sen sijaan katoavat ruovikoista kuin varkain, ja kun syksyisiä meren ylittäviä massamuuttojakaan ei nähdä, niin yksinkertainen johtopäätös voisi olla, että ruovikossahan ne yhä ovat. Mudan tonkiminen vyötäisiin asti ulottuvassa vedessä seisoen taas on niin työlästä, että siihen ei ainakaan henkisen työn tekijä helpolla rupea. Olkoot mudassa, pääskyparat.
Väitettä vedenpohjassa talvehtivista pääskysistä pidetään tällä vuosituhannella huvittavana ja populaarina esimerkkinä siitä, miten luonnontieteellinen tieto voi muuttua perin pohjin. Luulo mudassa talvehtivista pääskysistä on ikivanha: se esiintyy jo Aristoteleella, jonka teoksista se kopioitui kaikkiin luonnontieteellisiin opuksiin aina uudelle ajalle asti. Muuttolintujen liikehdinnät mantereiden välillä selvisivät vasta 1800-luvulla.
Nykyinen tieteellinen rengastus alkoi vasta 1899, vaikka esimerkiksi haukkametsästäjät merkitsivät omaisuuttaan renkain jo keskiajalla. Rengastusta edeltävältä ajalta on muutama mielenkiintoinen hajatieto siitä, että pohjoiseurooppalaiset linnut todella voivat muuttaa Afrikkaan. Näistä tunnetuin ja vaikutusvaltaisin on ns. Rostockin nuolihaikara.
Klützin lähellä sijaitsevalle haikaranpesälle ilmestyi vuonna 1822 haikara, jossa roikkui nuoli. Haikara ammuttiin ja nuoli otettiin tarkempaan tutkiskeluun. Tekotavan ja koristelun perusteella nuoli pystyttiin määrittämään kansan tarkkuudella keskiafrikkalaiseksi. Rostockin yliopiston kokoelmiin nuolineen päivineen talletettu haikara oli ensimmäinen konkreettinen todiste siitä, että eurooppalaiset linnut voivat todella lentää talveksi toiselle mantereelle.
Nykyharrastaja tietää ilman nuoliakin, että meikäläiset haarapääskyt talvehtivat Länsi-Afrikassa: tavallisella kahden viikon retkellä tammikuiseen Gambiaan niitä näkee satamäärin. Ylpeyteen ei ole kuitenkaan aihetta, vaan lintutiedon kanssa kannattaa lähteä liikkeelle nöyrästi. Jokin meidän varmana tietona pitämämme asia voi vielä osoittautua mudassa talvehtivan pääskyn veroiseksi ankaksi.
Kiinnostavinta pääskytapauksessa on se, että sen voisi kuvitella perustuvan lintuharrastajan omiin havaintoihin. Pesimäkauden jälkeen pääskyset kokoontuvat suuriksi parviksi, jotka yöpyvät ruovikoissa. Tätä iltalentoa voi havainnoida Aristoteleen jalanjäljissä vaikkapa Viikin ruovikoiden laitamilla. Aamulla pääskyt sen sijaan katoavat ruovikoista kuin varkain, ja kun syksyisiä meren ylittäviä massamuuttojakaan ei nähdä, niin yksinkertainen johtopäätös voisi olla, että ruovikossahan ne yhä ovat. Mudan tonkiminen vyötäisiin asti ulottuvassa vedessä seisoen taas on niin työlästä, että siihen ei ainakaan henkisen työn tekijä helpolla rupea. Olkoot mudassa, pääskyparat.
Väitettä vedenpohjassa talvehtivista pääskysistä pidetään tällä vuosituhannella huvittavana ja populaarina esimerkkinä siitä, miten luonnontieteellinen tieto voi muuttua perin pohjin. Luulo mudassa talvehtivista pääskysistä on ikivanha: se esiintyy jo Aristoteleella, jonka teoksista se kopioitui kaikkiin luonnontieteellisiin opuksiin aina uudelle ajalle asti. Muuttolintujen liikehdinnät mantereiden välillä selvisivät vasta 1800-luvulla.
Nykyinen tieteellinen rengastus alkoi vasta 1899, vaikka esimerkiksi haukkametsästäjät merkitsivät omaisuuttaan renkain jo keskiajalla. Rengastusta edeltävältä ajalta on muutama mielenkiintoinen hajatieto siitä, että pohjoiseurooppalaiset linnut todella voivat muuttaa Afrikkaan. Näistä tunnetuin ja vaikutusvaltaisin on ns. Rostockin nuolihaikara.
Klützin lähellä sijaitsevalle haikaranpesälle ilmestyi vuonna 1822 haikara, jossa roikkui nuoli. Haikara ammuttiin ja nuoli otettiin tarkempaan tutkiskeluun. Tekotavan ja koristelun perusteella nuoli pystyttiin määrittämään kansan tarkkuudella keskiafrikkalaiseksi. Rostockin yliopiston kokoelmiin nuolineen päivineen talletettu haikara oli ensimmäinen konkreettinen todiste siitä, että eurooppalaiset linnut voivat todella lentää talveksi toiselle mantereelle.
Nykyharrastaja tietää ilman nuoliakin, että meikäläiset haarapääskyt talvehtivat Länsi-Afrikassa: tavallisella kahden viikon retkellä tammikuiseen Gambiaan niitä näkee satamäärin. Ylpeyteen ei ole kuitenkaan aihetta, vaan lintutiedon kanssa kannattaa lähteä liikkeelle nöyrästi. Jokin meidän varmana tietona pitämämme asia voi vielä osoittautua mudassa talvehtivan pääskyn veroiseksi ankaksi.
lauantai 25. lokakuuta 2008
Jenkki Utössä!
Korppoon Utöstä kantautui kuumia uutisia, kun Markus Lampinen meni torstaina löytämään saaren itäniityltä oudonnäköisen pikkulinnun. Lajiryhmä oli helppo: jokin nuori pohjoisamerikkalainen kerttuli, mutta mikä? Lisätarkkailujen ja kuvien perusteella laji selvisi maan ensimmäiseksi viirukerttuliksi, Dendroica striata. Lajista on muutama kymmenen havaintoa Länsi-Euroopasta.
Karttapalloa kurkistamalla huomaa heti, että Atlantti on aivan eri kaliiperia kuin Itämeri, joka sekin tuottaa ongelmia monelle pikkulinnulle. Kapeimmillaankin linnun pitäisi lentää ensin 3500 kilometriä Azoreille, levähtää siellä ja jatkaa 1500 kilometriä Eurooppaan. Niinpä monen jenkin tapauksessa häkkikarkulaisen tai importin vaihtoehto tulee ensimmäisenä mieleen.
Renkailla varmistettuja Atlantin ylityksiä ei ole pikkulinnuilla ensimmäistäkään. Atlantin ylittävät rengaslöydöt ovat lähinnä sorsia ja lokkilintuja, jotka vesitiiviinä voivat vaivatta levähtää kesken matkan. Esimerkiksi Kanadassa rengastettu lumihanhi on löydetty Euroopasta, ja Texasissa on parinakin vuonna talvehtinut Suomessa poikasena rengastettu naurulokki. Lisäksi lumihanhesta on Euroopasta muutamia parvihavaintoja, jotka tukevat selvästi oletusta luonnonvaraisesta harhautumisesta.
Varpuslintujen höyhenpuku ei kestä veteen laskeutumista, mutta valtaosa niistä on paljon kestävämpiä lentäjiä kuin mitä ulkonäkö vihjaa. Ylittäväthän meikäläiset yksitoistagrammaiset pajulinnut sekä Välimeren että Saharan kahdesti vuodessa, ja mistäpä tavallinen pallontallaaja tietäisi, millainen myötätuuli voi olla jo muutaman sadan metrin korkeudessa. Innovatiivisimmat meteorologiornitologit puhuvat suihkuvirtauksista, joiden myötä pikkulintu voi ajautua tuhansien kilometrien päähän melko vähäisellä energiankulutuksella.
Mielenkiintoinen teoria pikkulintujen valtameren ylityksistä liittyy rahtialuksiin. Niiden on ehdotettu toimivan laskeutumisalustoina meren ylle harhautuneille pikkulinnuille. Jos kerttuli on jo harhautunut vaikkapa tuhannen kilometrin päähän mantereelta, niin sattumalta ohi kulkeva rahtilaiva on ainoa mahdollinen levähtämispaikka, kun kerran muualla on vain märkää vettä. Harhailijan kynnys lähteä keinotekoiselta, liikkuvalta saarelta voi olla korkea, ja jo muutamassa päivässä lintu liikkuu aluksen mukana niin lähelle Eurooppaa, että mantereelle on enää lyhyt pyrähdys.
Rahtilaivateoriassa on vain yksi mutta. Sen todistaminen on mahdotonta, ja vaikka lintuja todella kulkisi tällä tavalla valtamerten yli, niin se ei vielä sulje pois luonnonvaraisen harhautumisen mahdollisuutta. Niinpä länsivirtauksien aikana tehdyt syyshavainnot pohjoisamerikkalaisista pikkulinnuista on Euroopassa tulkittu yleensä luonnonvaraisiksi, ellei jokin havainnossa anna aihetta epäillä muuta. Tuskinpa Utön kerttulissa tälläisen epäilyn aihetta on.
Karttapalloa kurkistamalla huomaa heti, että Atlantti on aivan eri kaliiperia kuin Itämeri, joka sekin tuottaa ongelmia monelle pikkulinnulle. Kapeimmillaankin linnun pitäisi lentää ensin 3500 kilometriä Azoreille, levähtää siellä ja jatkaa 1500 kilometriä Eurooppaan. Niinpä monen jenkin tapauksessa häkkikarkulaisen tai importin vaihtoehto tulee ensimmäisenä mieleen.
Renkailla varmistettuja Atlantin ylityksiä ei ole pikkulinnuilla ensimmäistäkään. Atlantin ylittävät rengaslöydöt ovat lähinnä sorsia ja lokkilintuja, jotka vesitiiviinä voivat vaivatta levähtää kesken matkan. Esimerkiksi Kanadassa rengastettu lumihanhi on löydetty Euroopasta, ja Texasissa on parinakin vuonna talvehtinut Suomessa poikasena rengastettu naurulokki. Lisäksi lumihanhesta on Euroopasta muutamia parvihavaintoja, jotka tukevat selvästi oletusta luonnonvaraisesta harhautumisesta.
Varpuslintujen höyhenpuku ei kestä veteen laskeutumista, mutta valtaosa niistä on paljon kestävämpiä lentäjiä kuin mitä ulkonäkö vihjaa. Ylittäväthän meikäläiset yksitoistagrammaiset pajulinnut sekä Välimeren että Saharan kahdesti vuodessa, ja mistäpä tavallinen pallontallaaja tietäisi, millainen myötätuuli voi olla jo muutaman sadan metrin korkeudessa. Innovatiivisimmat meteorologiornitologit puhuvat suihkuvirtauksista, joiden myötä pikkulintu voi ajautua tuhansien kilometrien päähän melko vähäisellä energiankulutuksella.
Mielenkiintoinen teoria pikkulintujen valtameren ylityksistä liittyy rahtialuksiin. Niiden on ehdotettu toimivan laskeutumisalustoina meren ylle harhautuneille pikkulinnuille. Jos kerttuli on jo harhautunut vaikkapa tuhannen kilometrin päähän mantereelta, niin sattumalta ohi kulkeva rahtilaiva on ainoa mahdollinen levähtämispaikka, kun kerran muualla on vain märkää vettä. Harhailijan kynnys lähteä keinotekoiselta, liikkuvalta saarelta voi olla korkea, ja jo muutamassa päivässä lintu liikkuu aluksen mukana niin lähelle Eurooppaa, että mantereelle on enää lyhyt pyrähdys.
Rahtilaivateoriassa on vain yksi mutta. Sen todistaminen on mahdotonta, ja vaikka lintuja todella kulkisi tällä tavalla valtamerten yli, niin se ei vielä sulje pois luonnonvaraisen harhautumisen mahdollisuutta. Niinpä länsivirtauksien aikana tehdyt syyshavainnot pohjoisamerikkalaisista pikkulinnuista on Euroopassa tulkittu yleensä luonnonvaraisiksi, ellei jokin havainnossa anna aihetta epäillä muuta. Tuskinpa Utön kerttulissa tälläisen epäilyn aihetta on.
torstai 23. lokakuuta 2008
Jumala armahtaa, DNA ei!
Viitisentoista vuotta sitten lintuharrastajatkin rupesivat käyttämään kolmea legendaarista kirjainta arkipuheessaan: DNA, deoksiribonukleiinihappo. Molekyylibiologisesta tasosta ei tavallinen kiikarikaula tiennyt juuri mitään, mutta siitä ennustettiin viisastenkiveä lajistatuskysymyksiin. Vihdoinkin saataisiin varma tieto, onko humei oma lajinsa vai taigauunilinnun alalaji! Haileanharmaaselkäiset selkälokit saataisiin lopultakin määritettyä itäisiksi tai läntisiksi, ja keltavästäräkin alalajeista tajuttaisiin varmasti pian paljon enemmän.
DNA ei kuitenkaan osoittautunut oikotieksi onneen. Jo muutaman vuoden kuluttua alkoi näyttää siltä, että se ei ollut oikotie lainkaan, vaan polku täysin toiseen suuntaan. Molekyylitason lajimääritys itse asiassa rapautti käsitystä perinteisestä lajista ja herätti jopa kysymyksen, onko lajin aina oltava määritettävissä myös ulkoisista tuntomerkeistä, joihin lintuharrastajat ovat perinteisesti luottaneet. Sinänsä ilmiö on tuttu ja universaali: joka tietoa lisää, se tuskaa lisää.
Kaksi ja puoli vuosisataa sitten silloisen huipputaksonomin, Carl von Linnén hierarkkinen lajikäsitys oli selvä: ylinnä oli Jumala, seuraavana Linné, sitten ihmiset, joiden jälkeen tuli koko joukko muuttumattomia lajeja. Nykyharrastajan on helppo vinoilla tälle dogmaattisuudelle, mutta aikanaan Linnén binäärinimistö oli todella suuri mullistus. Ja se kesti hyvin yli kaksisataa vuotta.
Nykylintuharrastajan näkökulmasta uusi lajikäsitys on tuonut kuitenkin erikoisia ongelmia, ja kaipailevatpa jotkut takaisin Linnén staattiseen tilaan. Esimerkiksi ns. Haliaksen hulluilla päivillä Hangossa kesäkuussa 2007 verkoista saatiin outo tiltaltti. Äänet, vääränvihreä väri ja pyydystetystä linnusta otetut mitat vihjasivat kaikki vastikään omaksi lajikseen erotettuun Phylloscopus ibericukseen, Pyreneiden niemimaalla esiintyvään iberiantiltalttiin. Käsittelyn ja valokuvaamisen yhteydessä linnusta irronneet höyhenet otettiin talteen ja toimitettiin analysoitavaksi Ruotsiin.
Lopputulos oli hämmentävä: vaikka ulkoisten tuntomerkkien perusteella lintu olisi (luultavasti) voitu hyväksyä iberiantiltalttina, niin DNA paljasti siihen lurahtaneen myös collybita-alalajin tiltalttia, jota tosin sitäkään ei ole hyväksytysti Suomessa havaittu. Anonyymi lintuasemarengastaja totesikin tapauksesta kuultuaan: "no, eipähän tarvitse enää koskaan höyhennäytteitä kerätä".
Lintuharrastus keskittyy tavallisesti lajeihin, vaikka toki alalajeista keskustellaan, niitä yritetään määrittää maastossa ja käyvätpä jotkut niitä jopa bongaamassakin. Sikäli on huvittavaa, että Haliaksen tiltaltissa oli sekaisin sekä Suomessa tapaamatonta lajia että alalajia - ja silti se ei aiheuttanut mitään muutoksia Suomen listoille, ei sen enempää laji- eikä alalajitasolla.
DNA ei kuitenkaan osoittautunut oikotieksi onneen. Jo muutaman vuoden kuluttua alkoi näyttää siltä, että se ei ollut oikotie lainkaan, vaan polku täysin toiseen suuntaan. Molekyylitason lajimääritys itse asiassa rapautti käsitystä perinteisestä lajista ja herätti jopa kysymyksen, onko lajin aina oltava määritettävissä myös ulkoisista tuntomerkeistä, joihin lintuharrastajat ovat perinteisesti luottaneet. Sinänsä ilmiö on tuttu ja universaali: joka tietoa lisää, se tuskaa lisää.
Kaksi ja puoli vuosisataa sitten silloisen huipputaksonomin, Carl von Linnén hierarkkinen lajikäsitys oli selvä: ylinnä oli Jumala, seuraavana Linné, sitten ihmiset, joiden jälkeen tuli koko joukko muuttumattomia lajeja. Nykyharrastajan on helppo vinoilla tälle dogmaattisuudelle, mutta aikanaan Linnén binäärinimistö oli todella suuri mullistus. Ja se kesti hyvin yli kaksisataa vuotta.
Nykylintuharrastajan näkökulmasta uusi lajikäsitys on tuonut kuitenkin erikoisia ongelmia, ja kaipailevatpa jotkut takaisin Linnén staattiseen tilaan. Esimerkiksi ns. Haliaksen hulluilla päivillä Hangossa kesäkuussa 2007 verkoista saatiin outo tiltaltti. Äänet, vääränvihreä väri ja pyydystetystä linnusta otetut mitat vihjasivat kaikki vastikään omaksi lajikseen erotettuun Phylloscopus ibericukseen, Pyreneiden niemimaalla esiintyvään iberiantiltalttiin. Käsittelyn ja valokuvaamisen yhteydessä linnusta irronneet höyhenet otettiin talteen ja toimitettiin analysoitavaksi Ruotsiin.
Lopputulos oli hämmentävä: vaikka ulkoisten tuntomerkkien perusteella lintu olisi (luultavasti) voitu hyväksyä iberiantiltalttina, niin DNA paljasti siihen lurahtaneen myös collybita-alalajin tiltalttia, jota tosin sitäkään ei ole hyväksytysti Suomessa havaittu. Anonyymi lintuasemarengastaja totesikin tapauksesta kuultuaan: "no, eipähän tarvitse enää koskaan höyhennäytteitä kerätä".
Lintuharrastus keskittyy tavallisesti lajeihin, vaikka toki alalajeista keskustellaan, niitä yritetään määrittää maastossa ja käyvätpä jotkut niitä jopa bongaamassakin. Sikäli on huvittavaa, että Haliaksen tiltaltissa oli sekaisin sekä Suomessa tapaamatonta lajia että alalajia - ja silti se ei aiheuttanut mitään muutoksia Suomen listoille, ei sen enempää laji- eikä alalajitasolla.
tiistai 21. lokakuuta 2008
Tiiralokki, pohjoisesta...
Tänä vuonna kuka tahansa dude on näemmä voinut hoitaa paljon vaikeita lajeja. Bongattavissa on ollut jo ainakin valkosiipitiira, isohaarahaukka (onneksi vain nopeimmille) ja käärmekotka, keltajalkaviklosta ja siperiankurpasta nyt puhumattakaan. Listaan tuli jatkoa, kun tänään löytyi tiiralokki Utajärveltä. Vaikka havainto oli Suomen kymmenes, niin aiemmin laji on ollut bongattavana vain kerran: syyskuussa 1991, kun nuori lintu löytyi tonkimasta orimattilalaista mullospeltoa.
Arktisilla alueilla pesii kolme pientä lokkilajia, jotka ovat Suomessa megararin asemassa: tiira-, ruusu- ja jäälokki. Ruusulokki oli hoidettavissa Lappeenrannan Haapajärveltä viikonlopun verran toukokuussa 1998. Jäälokin ehti muutama nopea oululainen hoitaa talvella 2000 Raahesta, mutta eteläsuomalaisia lokki ei tuolloin odottanut. Jäälokin havaintotrendi on muutenkin laskeva: ennen 1980-lukua laji on havaittu Suomessa noin 25 kertaa, mutta sen jälkeen havaintoja on vain pari. Kunnolla bongattavissa laji on ollut vain kerran 1980-luvun lopulla - silloinkin Utsjoella.
Lokkitriosta parhaiten tunnettu on tiiralokki. Se talvehtii Etelä-Atlantilla avomerellä, ja muuttosummista ja parhaista kerääntymistä päätellen sen on oltava yleinen jossain Pohjois-Grönlannissa, arktisessa Kanadassa tai Siperiassa. Syksyisten länsivirtausten aikana tiiralokkeja voi nähdä Pohjanmeren rannikolla jopa useita päivässä, ja parhaiden myrskyjen aikaan laji ei ole tavaton edes Ruotsin länsirannikolla.
Sen sijaan vähälukuisammat jäälokki ja ruusulokki ovat arvoituksia. Niiden maailmankannasta ei ole olemassa luotettavia arvioita, eikä ruusulokilta tunneta edes talvehtimisalueita. Onpa jäälokin liikkumisessakin on vielä paljon selvitettävää. Vuosi sitten Huippuvuorilla ja Frans Joosefin maalla aloitetussa norjalais-venäläisessä projektissa varustettiin useita jäälokkeja satelliittilähettimin, ja hajonta osoittautui paljon odotettua suuremmaksi. Osa linnuista suunnisti lounaaseen kohti Grönlantia, kun taas kauimmas itään suunnannut ehti lähes Beringin salmeen asti ennen kuin lähetin joko irtosi tai lintu kuoli. Sekä jää- että ruusulokki kuuluvat joka tapauksessa maailman huonoimmin tunnettuihin lintuihin.
Nämä kolme lokkia toimikoon esimerkkeinä siitä, mitä lintuharrastajan päässä voi liikkua, kun maallikko kuittaa Kauppatorin lokkiongelmat "no nehän on vain lokkeja". Lokilla ja lokilla on eroa, ja ainakin tämä tarunhohtoinen lokkitrio saa kenen tahansa lintuharrastajan silmät kiilumaan.
Arktisilla alueilla pesii kolme pientä lokkilajia, jotka ovat Suomessa megararin asemassa: tiira-, ruusu- ja jäälokki. Ruusulokki oli hoidettavissa Lappeenrannan Haapajärveltä viikonlopun verran toukokuussa 1998. Jäälokin ehti muutama nopea oululainen hoitaa talvella 2000 Raahesta, mutta eteläsuomalaisia lokki ei tuolloin odottanut. Jäälokin havaintotrendi on muutenkin laskeva: ennen 1980-lukua laji on havaittu Suomessa noin 25 kertaa, mutta sen jälkeen havaintoja on vain pari. Kunnolla bongattavissa laji on ollut vain kerran 1980-luvun lopulla - silloinkin Utsjoella.
Lokkitriosta parhaiten tunnettu on tiiralokki. Se talvehtii Etelä-Atlantilla avomerellä, ja muuttosummista ja parhaista kerääntymistä päätellen sen on oltava yleinen jossain Pohjois-Grönlannissa, arktisessa Kanadassa tai Siperiassa. Syksyisten länsivirtausten aikana tiiralokkeja voi nähdä Pohjanmeren rannikolla jopa useita päivässä, ja parhaiden myrskyjen aikaan laji ei ole tavaton edes Ruotsin länsirannikolla.
Sen sijaan vähälukuisammat jäälokki ja ruusulokki ovat arvoituksia. Niiden maailmankannasta ei ole olemassa luotettavia arvioita, eikä ruusulokilta tunneta edes talvehtimisalueita. Onpa jäälokin liikkumisessakin on vielä paljon selvitettävää. Vuosi sitten Huippuvuorilla ja Frans Joosefin maalla aloitetussa norjalais-venäläisessä projektissa varustettiin useita jäälokkeja satelliittilähettimin, ja hajonta osoittautui paljon odotettua suuremmaksi. Osa linnuista suunnisti lounaaseen kohti Grönlantia, kun taas kauimmas itään suunnannut ehti lähes Beringin salmeen asti ennen kuin lähetin joko irtosi tai lintu kuoli. Sekä jää- että ruusulokki kuuluvat joka tapauksessa maailman huonoimmin tunnettuihin lintuihin.
Nämä kolme lokkia toimikoon esimerkkeinä siitä, mitä lintuharrastajan päässä voi liikkua, kun maallikko kuittaa Kauppatorin lokkiongelmat "no nehän on vain lokkeja". Lokilla ja lokilla on eroa, ja ainakin tämä tarunhohtoinen lokkitrio saa kenen tahansa lintuharrastajan silmät kiilumaan.
torstai 16. lokakuuta 2008
Staijauksen poetiikkaa
Jos suomalaisesta lintuharrastuskulttuurista pitäisi nostaa yksi kansainvälisesti kiinnostava ilmiö, se olisi satavarmasti staijaus. Vastaavanlaista muutontarkkailukulttuuria ei ole muualla - no, ehkä sentään Ruotsissa.
Staijauskulttuuri on se tekijä, mikä on luonut suomalaisten lintuharrastajien maineen ulkomailla. Koti-Suomessa retkeiltäessä yksilöiden vähyys on motivoinut käyttämään havainnointimenetelmiä, joilla voi hallita huomattavasti laajempia alueita kuin puolihuolimattomalla kiikarinulkoilutuksella. Siinä missä britti näkee tarpeeksi lintuja paljaiden silmien ja satunnaisen kiikarin käytön avulla, niin havaitakseen täkäläisessä lintutyhjiössä saman yksilömäärän pitää lintuja aktiivisesti etsiä kiikarin avulla.
Moni ulkomaalainen luulee ensi kertaa seipiön nähdessään, että se pitää kiikarin vakaampana kuin pelkkä käsi. Käsillähän seipiötä silti pidetään, eli kuva on suurin piirtein yhtä vakaa kuin kourin kannatellussa kiikarissa. Sen sijaan seipiön käyttäminen vähentää käsiin ja hartioihin kohdistuvaa rasitusta, mikä puolestaan mahdollistaa lintujen jatkuvan etsimisen kiikarilla ja siten huomattavasti laajemman alueen havainnoinnin.
Pieni laskutoimitus havainnollistaa asiaa. Sanokaamme esimerkiksi, että paljaalla silmällä voi löytää taivaalla kaartelevan ison petolinnun enimmillään kilometrin päästä. Kiikarilla saman pedon löytää vielä kahden kilometrin päästä. Ympyrän pinta-alan kaava paljastaa, että havainnointiteho kasvaa suhteessa etäisyyden neliöön. Jos havainnointisäde on kilometrin mittainen, niin tällöin hallitsee reilun kolmen neliökilometrin alueen. Säteen ollessa kaksi kilometriä pinta-ala suureneekin yli 12 neliökilometriin!
Toisinaan staijaus käännetään englannin termeiksi seawatching tai hawkwatching. Näissä on kyse sikäli samasta asiasta, että kyse on muuttavien meri- tai petolintujen tarkkailusta, mutta hiuksia halkoen ne ovat jotain aivan muuta kuin oikea verenmakuinen staijaus. Staijata voi millä turhuuden kalliolla tahansa, mutta brittien watching vaatii erinomaisen lintupaikan, jolle mennään katsomaan juuri tiettyjä lajeja. Eikä oikea staijari keskity vain tiettyyn lajiryhmään, vaan pitää silmät avoinna kaikellle mahdolliselle.
Suomalaisen lintuturistin saapuessa uuteen retkikohteeseen lopputulos on suurin piirtein sama kuin Kustaa II Aadolfin marssittaessa ratsuväkensä Keski-Eurooppaan. Äkkiä sotatantereella olikin tosissaan taisteleva joukko, joka soti laskelmoivan kylmästi eikä vain harrastanut hieman sotimista elämäntyylin ja vallitsevan valtarakenteen säilyttämisen vuoksi. Seipiön vertaaminen hakkapeliitan miekkaan on epäilemättä mautonta, mutta molemmilla on oma, verrattoman suuri kulttuurinen merkityksensä.
Staijauskulttuuri on se tekijä, mikä on luonut suomalaisten lintuharrastajien maineen ulkomailla. Koti-Suomessa retkeiltäessä yksilöiden vähyys on motivoinut käyttämään havainnointimenetelmiä, joilla voi hallita huomattavasti laajempia alueita kuin puolihuolimattomalla kiikarinulkoilutuksella. Siinä missä britti näkee tarpeeksi lintuja paljaiden silmien ja satunnaisen kiikarin käytön avulla, niin havaitakseen täkäläisessä lintutyhjiössä saman yksilömäärän pitää lintuja aktiivisesti etsiä kiikarin avulla.
Moni ulkomaalainen luulee ensi kertaa seipiön nähdessään, että se pitää kiikarin vakaampana kuin pelkkä käsi. Käsillähän seipiötä silti pidetään, eli kuva on suurin piirtein yhtä vakaa kuin kourin kannatellussa kiikarissa. Sen sijaan seipiön käyttäminen vähentää käsiin ja hartioihin kohdistuvaa rasitusta, mikä puolestaan mahdollistaa lintujen jatkuvan etsimisen kiikarilla ja siten huomattavasti laajemman alueen havainnoinnin.
Pieni laskutoimitus havainnollistaa asiaa. Sanokaamme esimerkiksi, että paljaalla silmällä voi löytää taivaalla kaartelevan ison petolinnun enimmillään kilometrin päästä. Kiikarilla saman pedon löytää vielä kahden kilometrin päästä. Ympyrän pinta-alan kaava paljastaa, että havainnointiteho kasvaa suhteessa etäisyyden neliöön. Jos havainnointisäde on kilometrin mittainen, niin tällöin hallitsee reilun kolmen neliökilometrin alueen. Säteen ollessa kaksi kilometriä pinta-ala suureneekin yli 12 neliökilometriin!
Toisinaan staijaus käännetään englannin termeiksi seawatching tai hawkwatching. Näissä on kyse sikäli samasta asiasta, että kyse on muuttavien meri- tai petolintujen tarkkailusta, mutta hiuksia halkoen ne ovat jotain aivan muuta kuin oikea verenmakuinen staijaus. Staijata voi millä turhuuden kalliolla tahansa, mutta brittien watching vaatii erinomaisen lintupaikan, jolle mennään katsomaan juuri tiettyjä lajeja. Eikä oikea staijari keskity vain tiettyyn lajiryhmään, vaan pitää silmät avoinna kaikellle mahdolliselle.
Suomalaisen lintuturistin saapuessa uuteen retkikohteeseen lopputulos on suurin piirtein sama kuin Kustaa II Aadolfin marssittaessa ratsuväkensä Keski-Eurooppaan. Äkkiä sotatantereella olikin tosissaan taisteleva joukko, joka soti laskelmoivan kylmästi eikä vain harrastanut hieman sotimista elämäntyylin ja vallitsevan valtarakenteen säilyttämisen vuoksi. Seipiön vertaaminen hakkapeliitan miekkaan on epäilemättä mautonta, mutta molemmilla on oma, verrattoman suuri kulttuurinen merkityksensä.
tiistai 14. lokakuuta 2008
Bensaa suonissa
Pinnarallilla tarkoitetaan kilpailua, jossa tietty porukka pyrkii tiettynä aikana havaitsemaan mahdollisimman monta lintulajia tietyllä alueella. Nimi ralli tulee siitä, että ajokilometrejä kertyy tavallisesti kolminumeroinen määrä ennen desimaalipilkkua. Toki on myös ralleja, joissa oman auton käyttö on kokonaan kielletty, kuten marraskuinen Lauttasaari-ralli, tai joissa on erillinen ekosarja, jossa saa liikkua pelkästään omin lihasvoimin. Onpa tällainen ekosarja tullut jäädäkseen jopa kuninkuuslajina pidettyyn 24 tunnin Kuusamo-ralliin.
Jo sanatasolla pinnaralli on mielenkiintoisen paradoksaalinen. Siinähän luonnonsuojelullisena ajanvietteenä pidettyyn lintuharrastukseen liitetään mielikuva ralliautoilusta, joka puolestaan on erikoiskokeineen ja viritettyine kaasuttimineen kaikkea muuta kuin luontoystävällistä. Ristiriita on monen mielestä väistämätön.
On pakko muistuttaa, että suomalainen lintuharrastaja on tavallisesti keskiluokkainen mies. Ei risupartaa, ei kettutyttöanorakkia eikä punkkaririntamerkkejä, vaan keskikalliit kiikarit, kuukausipalkka ja perheauto. Toki lintuharrastus edellyttää myönteistä asennetta luonnonsuojeluun - eihän muuten harrastuksella olisi tulevaisuutta - mutta on varmaa, että keskiverto lintuharrastaja ei jätä linturetkeä väliin vain pelastaakseen maailman. Ja jos mielii maastoon auringon noustessa, mahdollisiksi kulkuvälineiksi ei jää kuin oma auto tai polkupyörä. Harrastajan on päästävä retkelle; itkekööt silloin muut maailman tuhoutumista.
On siis totta, että monen maallikon lintuharrastukseen yhä liittämä hard core -luonnonsuojelijan leima on harhainen. Yhtä totta on, että lintuharrastuksen tiimoilla poltetun bensan kauhistelu on hurskastelua: harvassa ovat ne harrastukset, jotka eivät ainakin välillisesti lisää bensan kulutusta. Kerran pari viikossa ajetut lintukilometrit ovat vain pisara mökkiläisten ja amatöörijääkiekkoilijoiden harrastusten meressä.
Lintuharrastuksen sosiaaliseen luonteeseen myös kuuluu, että retkelle yritetään saada mukaan kavereita. Parhaassa tapauksessa joka penkkiä vasten on pakarapari, kun auton keula kääntyy aamuyöllä kohti Hankoniemeä. Jos seura on hyvää, niin harvassapa ovat hauskemmat tavat pelastaa maailma.
Jo sanatasolla pinnaralli on mielenkiintoisen paradoksaalinen. Siinähän luonnonsuojelullisena ajanvietteenä pidettyyn lintuharrastukseen liitetään mielikuva ralliautoilusta, joka puolestaan on erikoiskokeineen ja viritettyine kaasuttimineen kaikkea muuta kuin luontoystävällistä. Ristiriita on monen mielestä väistämätön.
On pakko muistuttaa, että suomalainen lintuharrastaja on tavallisesti keskiluokkainen mies. Ei risupartaa, ei kettutyttöanorakkia eikä punkkaririntamerkkejä, vaan keskikalliit kiikarit, kuukausipalkka ja perheauto. Toki lintuharrastus edellyttää myönteistä asennetta luonnonsuojeluun - eihän muuten harrastuksella olisi tulevaisuutta - mutta on varmaa, että keskiverto lintuharrastaja ei jätä linturetkeä väliin vain pelastaakseen maailman. Ja jos mielii maastoon auringon noustessa, mahdollisiksi kulkuvälineiksi ei jää kuin oma auto tai polkupyörä. Harrastajan on päästävä retkelle; itkekööt silloin muut maailman tuhoutumista.
On siis totta, että monen maallikon lintuharrastukseen yhä liittämä hard core -luonnonsuojelijan leima on harhainen. Yhtä totta on, että lintuharrastuksen tiimoilla poltetun bensan kauhistelu on hurskastelua: harvassa ovat ne harrastukset, jotka eivät ainakin välillisesti lisää bensan kulutusta. Kerran pari viikossa ajetut lintukilometrit ovat vain pisara mökkiläisten ja amatöörijääkiekkoilijoiden harrastusten meressä.
Lintuharrastuksen sosiaaliseen luonteeseen myös kuuluu, että retkelle yritetään saada mukaan kavereita. Parhaassa tapauksessa joka penkkiä vasten on pakarapari, kun auton keula kääntyy aamuyöllä kohti Hankoniemeä. Jos seura on hyvää, niin harvassapa ovat hauskemmat tavat pelastaa maailma.
sunnuntai 12. lokakuuta 2008
Syyslaulu
Kahta samanlaista syksyä ei ole. Puhutaan toiste ilmastonmuutoksesta, mutta nyt tarkoitan syksyä sen perimmäisessä eli linnustollisessa mielessä. Jonakin syksynä on järjettömästi pyrstötiaisia, toisinaan taas taivaat peittävin parvin pähkinähakkeja. Aivan samoin tulee syksyjä, kun ei tunnu olevan mitään erikoista, vain korkeintaan jokin pieni taviokuurnavaellus tai tavallista enemmän punajalkahaukkoja.
Tämän syksyn hittituote on ollut pohjantikka. Huonosti merta ylittämään lähtevänä lajina eniten yksilöitä on nähty tuttuun tapaan rannikon niemenkärkien tienoilla. Ainakin Hangon lintuasemalla ja Kristiinankaupungin Siipyyssä on jo lähestytty maagisen sadan päivässä havaitun yksilön määriä.
Jokainen lintuharrastaja tietää, että tavallinenkin voi olla kiinnostavaa: talvisen tiaisparven ruokailun seuraaminen on parhaimmillaan mahtava kokemus, ja samalla tavoin kadulla kävelevän variksen puuhailuiden tarkkailu voi tuottaa hurjan elämyksen. Pitää olla pirun kiihkeä pinnanikkari, jotta saa kiksejä vain omille kotinurkille harvinaisista lajeista, ja silloin ollaan jo lähellä harrastuksen vaihtumista: jos rareja näkee tarpeeksi, ne eivät enää olekaan rareja.
Tästä huolimatta on ilmiselvää, että erilaisuus on arkisen lintuharrastuksen keskeisiä iloja. Muutos on mielenkiintoista. Lintutilanne muuttuu koko ajan, ja joka syksy, joka viikko ja jopa joka päivä poikkeavat edellisistä. Hauskaa on myös se, että ajan kanssa oppii tekemään tavallisista lajeista negatiivisia havaintoja: miksi tänä vuonna ei olekaan viherpeippoja? Mihin orapihlaja-aidassa pyörineet varpuset ovat kadonneet? Miksi Kauppatorilla onkin vain pari harmaalokkia?
Tämä syksy jää historiaan ainakin runsaiden pohjantikkojen, taigauunilintujen ja idäntiltalttien takia. Toisaalta ensi syksystä ei tiedä vielä kukaan, mikä tekee lintuharrastuksesta mielettömän jännittävää.
Tämän syksyn hittituote on ollut pohjantikka. Huonosti merta ylittämään lähtevänä lajina eniten yksilöitä on nähty tuttuun tapaan rannikon niemenkärkien tienoilla. Ainakin Hangon lintuasemalla ja Kristiinankaupungin Siipyyssä on jo lähestytty maagisen sadan päivässä havaitun yksilön määriä.
Jokainen lintuharrastaja tietää, että tavallinenkin voi olla kiinnostavaa: talvisen tiaisparven ruokailun seuraaminen on parhaimmillaan mahtava kokemus, ja samalla tavoin kadulla kävelevän variksen puuhailuiden tarkkailu voi tuottaa hurjan elämyksen. Pitää olla pirun kiihkeä pinnanikkari, jotta saa kiksejä vain omille kotinurkille harvinaisista lajeista, ja silloin ollaan jo lähellä harrastuksen vaihtumista: jos rareja näkee tarpeeksi, ne eivät enää olekaan rareja.
Tästä huolimatta on ilmiselvää, että erilaisuus on arkisen lintuharrastuksen keskeisiä iloja. Muutos on mielenkiintoista. Lintutilanne muuttuu koko ajan, ja joka syksy, joka viikko ja jopa joka päivä poikkeavat edellisistä. Hauskaa on myös se, että ajan kanssa oppii tekemään tavallisista lajeista negatiivisia havaintoja: miksi tänä vuonna ei olekaan viherpeippoja? Mihin orapihlaja-aidassa pyörineet varpuset ovat kadonneet? Miksi Kauppatorilla onkin vain pari harmaalokkia?
Tämä syksy jää historiaan ainakin runsaiden pohjantikkojen, taigauunilintujen ja idäntiltalttien takia. Toisaalta ensi syksystä ei tiedä vielä kukaan, mikä tekee lintuharrastuksesta mielettömän jännittävää.
keskiviikko 23. heinäkuuta 2008
Todellinen lintupaikka
Retkikohteet ovat kaiken A ja O. Harvalla suomalaisella lintuharrastajalla on rajattomasti aikaa käytettävissään, joten on mielekästä käyttää vähäiset maastotunnit paikalla, jolla on paljon nähtävää. Lintulajit ja -yksilöt eivät ole sirottuneet maastoon tasaisesti. Nyrkkisääntö kuuluu: missä on ruokaa, siellä on lintuja. Niinpä vesilintuja tapaa rehevillä merenlahdilla, kahlaajia rantaniityillä ja -lietteillä ja hyönteissyöjiä auringon ensi säteiden lämmittämissä pajupensaikoissa.
Hyvän lintupaikan kaipuusta on toki poikkeuksia. Brittiläisen local patch -ajattelun mukaan moni menee mieluummin vuodesta toiseen kiertämään lähimetsikön tikankoloja ja vähälintuisia mäntykankaita, vaikka lyhyen ajomatkan päässä saattaisi olla helposti kymmenen kertaa enemmän lintuja nähtävissä.
Oman alueen lintujen tarkkailussa ja tutkimisessa on kuitenkin oma viehätyksensä, ja tavallisista lajeista voi huomata tällaisella retkeilyllä yllättäviä asioita. Miksi käpytikkoja onkin yhtäkkiä näin paljon? Minne sirittäjät ovat kadonneet? Kelpuuttaakohan kanahaukka vielä kotikuusikkonsa, vaikka vierestä pantiin metsä matalaksi? Local patch -ideologia sointuu myös mitä mainioimmin meikäläisen lintuharrastuskulttuurin linkolalaiseen pohjavireeseen, jonka mukaan lintuharrastajan on oltava vastuunsa ekokatastrofia kohtaan tunteva poikkeusyksilö. Ympäristön muutoksen (eli useimmiten tuhoutumisen) kun huomaa parhaiten seuraamalla vuodesta toiseen samaa paikkaa.
Suomessa ei ole ensimmäistäkään kansainvälisen tason lintupaikkaa. Tietysti meillä on arvokkaita lintujärviä ja -lahtia, mutta niillä ei ole mitään sellaista, mikä vetäisi puoleensa lintuharrastajia kuin hevonpaska kärpäsiä - ei ainakaan sitten kultasirkun kannan katoamisen. Muutonseuraamispaikatkin ovat aika onnettomia, ainakin jos vertaa Bosporin salmen tai Eilatin lukuihin. Tosin Kuusamosta on saatu sinipyrstöineen, pöllöineen ja pikkusirkkuineen markkinoitua osin kansainvälisen tason tunnusmerkit täyttävä lintupaikka. Tosiasiassa edellämainitut "tyyppilajit" ovat erittäin hankalasti havaittavissa ilman opasta tai tarkkoja nuotteja, eikä niiden kanta ole Kuusamossa sanottavasti suurempi kuin vaikkapa Savukoskella.
Lintupaikattomuus on kuitenkin poikinut suomalaiselle lintuharrastajalle yhden korvaamattoman ominaisuuden: suomalaiseen harrastustapaan kuuluu vähäisten lintumäärien sietäminen. Sen sijaan runsasvilinäisten paikkojen kissanpäiviin tottuneet brittiornit ovat kauhuissaan, kun lähtevät kapuamaan koillismaalaiseen maastoon Valtavaaran rinnettä ylös. Metsissä voi nimittäin kulua minuuttitolkulla aikaa ilman että näkyvissä tai kuuluvissa on ensimmäistäkään lintulajia, niin alhainen lintutiheys alueella on. Viimeistään silloin takaraivossa alkaa kolkuttaa ajatus, että mikä hemmetin kansainvälisen tason lintupaikka muka tämä Kuusamo on...
Hyvän lintupaikan kaipuusta on toki poikkeuksia. Brittiläisen local patch -ajattelun mukaan moni menee mieluummin vuodesta toiseen kiertämään lähimetsikön tikankoloja ja vähälintuisia mäntykankaita, vaikka lyhyen ajomatkan päässä saattaisi olla helposti kymmenen kertaa enemmän lintuja nähtävissä.
Oman alueen lintujen tarkkailussa ja tutkimisessa on kuitenkin oma viehätyksensä, ja tavallisista lajeista voi huomata tällaisella retkeilyllä yllättäviä asioita. Miksi käpytikkoja onkin yhtäkkiä näin paljon? Minne sirittäjät ovat kadonneet? Kelpuuttaakohan kanahaukka vielä kotikuusikkonsa, vaikka vierestä pantiin metsä matalaksi? Local patch -ideologia sointuu myös mitä mainioimmin meikäläisen lintuharrastuskulttuurin linkolalaiseen pohjavireeseen, jonka mukaan lintuharrastajan on oltava vastuunsa ekokatastrofia kohtaan tunteva poikkeusyksilö. Ympäristön muutoksen (eli useimmiten tuhoutumisen) kun huomaa parhaiten seuraamalla vuodesta toiseen samaa paikkaa.
Suomessa ei ole ensimmäistäkään kansainvälisen tason lintupaikkaa. Tietysti meillä on arvokkaita lintujärviä ja -lahtia, mutta niillä ei ole mitään sellaista, mikä vetäisi puoleensa lintuharrastajia kuin hevonpaska kärpäsiä - ei ainakaan sitten kultasirkun kannan katoamisen. Muutonseuraamispaikatkin ovat aika onnettomia, ainakin jos vertaa Bosporin salmen tai Eilatin lukuihin. Tosin Kuusamosta on saatu sinipyrstöineen, pöllöineen ja pikkusirkkuineen markkinoitua osin kansainvälisen tason tunnusmerkit täyttävä lintupaikka. Tosiasiassa edellämainitut "tyyppilajit" ovat erittäin hankalasti havaittavissa ilman opasta tai tarkkoja nuotteja, eikä niiden kanta ole Kuusamossa sanottavasti suurempi kuin vaikkapa Savukoskella.
Lintupaikattomuus on kuitenkin poikinut suomalaiselle lintuharrastajalle yhden korvaamattoman ominaisuuden: suomalaiseen harrastustapaan kuuluu vähäisten lintumäärien sietäminen. Sen sijaan runsasvilinäisten paikkojen kissanpäiviin tottuneet brittiornit ovat kauhuissaan, kun lähtevät kapuamaan koillismaalaiseen maastoon Valtavaaran rinnettä ylös. Metsissä voi nimittäin kulua minuuttitolkulla aikaa ilman että näkyvissä tai kuuluvissa on ensimmäistäkään lintulajia, niin alhainen lintutiheys alueella on. Viimeistään silloin takaraivossa alkaa kolkuttaa ajatus, että mikä hemmetin kansainvälisen tason lintupaikka muka tämä Kuusamo on...
sunnuntai 15. kesäkuuta 2008
Rareja ei ole
Bongarin näkökulmasta lintujen harvinaisuus on suhteellista. Räkättirastas on aika mitätön havis missä päin Suomea tahansa. Sen sijaan Atlantin toiselle puolelle harhautuneiden räkättirastaiden perässä sikäläiset lintuharrastajat ovat juosseet, ajaneet ja kiihkoilleet kilometritolkulla. Vastaavasti punarintarastas on joka nurmikon laji Pohjois-Amerikassa, mutta Suomessa sen ilmestyminen bongattavaksi kirvottaisi samantien parisataa lintuharrastajaa arkisesta aherruksesta linturievun perään.
Totta kai maailmassa on lintuja, joita on hemmetin vaikea nähdä. Etelä-Amerikan sademetsissä esiintyy lintuja, joista ei tiedetä yhtään mitään – toisinaan edes lajin esiintymispaikkaa satojen kilometrien tarkkuudella. Ja lopullisesti pinnamiesten ulottuvilta on kuollut sukupuuttoon jo aika liuta lintulajeja.
Pääsääntöisesti voidaan kuitenkin väittää, että kaikki linnut ovat tavallisia jossakin. Jopa erittäin suppealla alueella tavattavat tai vähälukuiset lajit ovat tavallisia jossakin, jos ei muualla niin ainakin tarkalla pesimäpaikalla. Jos sen tuntee, niin laji on enemmän tai vähemmän helposti hoidettavissa. Esimerkiksi monet saariendeemit eli vain tietyllä yhdellä saarella tavattavat lajit saattavat olla jopa runsaita esiintymisalueillaan, jolloin ongelmana onkin vain pelipaikoille pääsy.
Tämä ilmiö on nähtävissä myös Suomen skenessä. Usea maassa vain pari kertaa havaittu laji voi olla lähes kaikilla bongareilla, ja niinpä Suomessa noin kahdeksan kertaa tavattu pitkäjalka onkin jo lähes räkälaji, se kun on pariinkin otteeseen viipynyt pitkään yhdellä paikalla. Tätä kirjoitettaessakin pitkäjalka on Porissa jo neljättä tai viidettä viikkoa paikallisena.
Bongarin kannalta erityisen kiinnostavia ovatkin ne lajit, joista on suhteellisen monta havaintoa, mutta jotka ovat harvoin pitkään yhdellä paikalla ja siten hankalia listalle kuitattavia. Klassisia esimerkkejä näistä ovat isohaarahaukka, valkosiipitiira, mehiläissyöjä ja käärmekotka. Toisaalta on kohtalon ivaa, että nämä kaikki lajit ovat tänä keväänä olleet hoidettavissa jossakin päin Etelä- tai Keski-Suomea.
keskiviikko 4. kesäkuuta 2008
Flavipes, vihdoinkin bongattavana
Suomen kolmas keltajalkaviklo löytyi eilisiltana Lempäälästä. Autokuntien määrää ei tiedä kukaan; joka tapauksessa tämä oli ensimmäinen kerta, kun tämä jenkkikahlaaja oli Suomessa kaikkien halukkaiden nähtävissä. Aikaisemmat havainnot ovat Oulusta 1978 ja Köyliöstä 2006. Oulun linnun havaitsi vain yksi henkilö, Köyliön linnun kolme.
Oulun linnun näki nyt jo edesmennyt Arto Vuorjoki. Kirjassaan Ulkonokalta tuulee Vuorjoki kertoo yksityiskohtaisesti havaintotilanteesta, tuntomerkeistä ja ilmoitusprosessista. Rariteettikomitea hyväksyi haviksen, joten ilmeisesti myös kaavake on täytetty tunnollisesti.
Vuorjoen havaintoa on kuitenkin epäilty. Pohjimmainen syy lienee se, että Vuorjoki kuului ns. Tauvon jengiin, jonka bravuurina oli järjettömän suuri harvinaisuushavaintojen määrä Siikajoen Tauvosta. Vain murto-osasta havaintoja on täytetty asianmukaiset havaintokaavakkeet, mikä heijastelee molemminpuolista luottamuspulaa komiteoiden ja Tauvon jengin välillä. (Toisaalta täytetyt kaavakkeetkin on lähes poikkeuksetta hylätty tai jätetty käsittelemättä.)
Niinpä lintuharrastajista löytyy niitä, joiden mielestä Lempäälän lintu on Suomen toinen keltajalkaviklo. Onpa Köyliön lintu peräti kirjattu suomenpinnaksi Tarsigerin kuvagalleriaan, tsekkaa vaikka tästä.
Oulun linnun näki nyt jo edesmennyt Arto Vuorjoki. Kirjassaan Ulkonokalta tuulee Vuorjoki kertoo yksityiskohtaisesti havaintotilanteesta, tuntomerkeistä ja ilmoitusprosessista. Rariteettikomitea hyväksyi haviksen, joten ilmeisesti myös kaavake on täytetty tunnollisesti.
Vuorjoen havaintoa on kuitenkin epäilty. Pohjimmainen syy lienee se, että Vuorjoki kuului ns. Tauvon jengiin, jonka bravuurina oli järjettömän suuri harvinaisuushavaintojen määrä Siikajoen Tauvosta. Vain murto-osasta havaintoja on täytetty asianmukaiset havaintokaavakkeet, mikä heijastelee molemminpuolista luottamuspulaa komiteoiden ja Tauvon jengin välillä. (Toisaalta täytetyt kaavakkeetkin on lähes poikkeuksetta hylätty tai jätetty käsittelemättä.)
Niinpä lintuharrastajista löytyy niitä, joiden mielestä Lempäälän lintu on Suomen toinen keltajalkaviklo. Onpa Köyliön lintu peräti kirjattu suomenpinnaksi Tarsigerin kuvagalleriaan, tsekkaa vaikka tästä.
keskiviikko 28. toukokuuta 2008
Alkeellista, rakas Watson
Muutama päivä sitten Haliaksella töhöiltiin vaaleakultarinnan kanssa. Paikalle oltiin jo puuhaamassa aseman sääntöjen nykyisin sallimaa hallittua joukkobongausta, mutta jonkin ajan kuluttua lintu pyydystettiin, jolloin se viimeistään paljastui viitakerttuseksi. (Huhujen mukaan asemallakin oltiin tosin eri mieltä siitä, onko kyseessä oikea rari vai ei.)
Periaatteessa Haliaksen tapauksessa toimittiin aivan oikein: alustava määritys laitettiin pikaisesti eteenpäin, jotta pitkänmatkalaisillakin oli mahdollisuus reagoida. Myös määrityksen epävarmuudesta tiedotettiin, ja lopulta määritys peruttiin kokonaan. Selvää pässinlihaa. Työmäärityksen kriteeristöjen ei tarvitse olla RK-kelpoisia jos päivityksiä on luvassa, ja pieniä harmaita hysyjä katsellessa sormi voi mennä sieraimeen, etenkin jos lintu sattuu laulamaan oudolla tavalla.
Virhemäärityksistä mielenkiintoisin sattui viime keväänä, kun pohjoisesta ilmoitettiin mahdollinen laulava 2kv idänpikkusieppo. Lintutiedotukseen laitetusta viestistä pystyi heti päättelemään, että kyse oli tavallisesta pikkusieposta: idänpikkusiepon koiras on jo ensimmäisenä keväänään juhlapukuinen, kun taas 2kv pikkusieppokoiras on vasta naaraan kaltaisessa puvussa. Toisin sanoen laulava idänpikkusieppo on aina vanhan koiraan kaltainen. Näin lajien sulkimisstrategiat tunteva pystyi heti havaitsemaan, että kyse ei voi olla idänpikkusieposta. Töhöillä siis saa, mutta suoraruotoinen tyylikkyys on silti paikallaan.
Periaatteessa Haliaksen tapauksessa toimittiin aivan oikein: alustava määritys laitettiin pikaisesti eteenpäin, jotta pitkänmatkalaisillakin oli mahdollisuus reagoida. Myös määrityksen epävarmuudesta tiedotettiin, ja lopulta määritys peruttiin kokonaan. Selvää pässinlihaa. Työmäärityksen kriteeristöjen ei tarvitse olla RK-kelpoisia jos päivityksiä on luvassa, ja pieniä harmaita hysyjä katsellessa sormi voi mennä sieraimeen, etenkin jos lintu sattuu laulamaan oudolla tavalla.
Virhemäärityksistä mielenkiintoisin sattui viime keväänä, kun pohjoisesta ilmoitettiin mahdollinen laulava 2kv idänpikkusieppo. Lintutiedotukseen laitetusta viestistä pystyi heti päättelemään, että kyse oli tavallisesta pikkusieposta: idänpikkusiepon koiras on jo ensimmäisenä keväänään juhlapukuinen, kun taas 2kv pikkusieppokoiras on vasta naaraan kaltaisessa puvussa. Toisin sanoen laulava idänpikkusieppo on aina vanhan koiraan kaltainen. Näin lajien sulkimisstrategiat tunteva pystyi heti havaitsemaan, että kyse ei voi olla idänpikkusieposta. Töhöillä siis saa, mutta suoraruotoinen tyylikkyys on silti paikallaan.
tiistai 20. toukokuuta 2008
Älä lue tätä entryä
Blogiaan toukokuussa päivittävä lintuharrastaja on luonnottomuus, turhautunut työn orja tai maailman todellisen tarvehierarkian unohtanut periksiantaja. (Tai mahdollisesti kaikkia edellämainittuja.) Toukokuu on lintukuukausi; se aika, jolloin luonnossa tapahtuu kaikkein eniten. Ja kuten jokainen populaatiodynaamikko muistaa, vain muutosta voi seurata.
Nykyisinä Tiira-aikoina myös lintuyhdistysten sähköpostilistat vaikenevat kovimmaksi maastokaudeksi. Harva ehtii käydä keskustelua linnuista, kun liikenevä vapaa-aika yritetään käyttää kynsin hampain lähimmillä lintupaikoilla. Jopa Bromarfin poppaukko on ollut viime päivät hiljaa Tringa-verkossa; liekö ongelmia yhteydessä?
Sitä surullisempaa on, että viestejä kuitenkin tulee listoille, sillä satunnaisia yhdistystiedonantoja huomioimatta ne ovat tarpeetonta lintuspämmiä: dudeja, jotka hehkuttavat jostain Munkkiniemen liejukanoista tai kuolaavat omien Finnoon lätäköllä otettujen mummonhuudatuskuviensa perään. Toukokuussa lintuharrastajalla pitää olla pirullisen tärkeää asiaa, jotta uutiskynnys ylittyy. Nyrkkisäännöksi käy tämä: jos kirjoitat Tringa-tai Lintuverkkoon viestin toukokuussa, olet täysi dude.
Siispä lopetetaan tämä lässytys. Näyttö pois päältä ja vauhdilla maastoon; nyt on kevät!
Nykyisinä Tiira-aikoina myös lintuyhdistysten sähköpostilistat vaikenevat kovimmaksi maastokaudeksi. Harva ehtii käydä keskustelua linnuista, kun liikenevä vapaa-aika yritetään käyttää kynsin hampain lähimmillä lintupaikoilla. Jopa Bromarfin poppaukko on ollut viime päivät hiljaa Tringa-verkossa; liekö ongelmia yhteydessä?
Sitä surullisempaa on, että viestejä kuitenkin tulee listoille, sillä satunnaisia yhdistystiedonantoja huomioimatta ne ovat tarpeetonta lintuspämmiä: dudeja, jotka hehkuttavat jostain Munkkiniemen liejukanoista tai kuolaavat omien Finnoon lätäköllä otettujen mummonhuudatuskuviensa perään. Toukokuussa lintuharrastajalla pitää olla pirullisen tärkeää asiaa, jotta uutiskynnys ylittyy. Nyrkkisäännöksi käy tämä: jos kirjoitat Tringa-tai Lintuverkkoon viestin toukokuussa, olet täysi dude.
Siispä lopetetaan tämä lässytys. Näyttö pois päältä ja vauhdilla maastoon; nyt on kevät!
keskiviikko 7. toukokuuta 2008
Paras havis
Viime viikonloppuna kisattiin taas lintutorneista havaittujen lajien määrissä. Kahdeksan tunnin (5-13) aikana tavoitteena oli havaita mahdollisimman monta lajia. Lajimäärän lisäksi BirdLife Suomi pyysi ilmoittamaan kaksi tai kolme parasta havaittua lintulajia.
Lopputuloksenhan arvaa: paras havainto on aina subjektiivinen. Tornien taiston ns. parhaiden havaintojen listalla olikin mm. fasaani, hernekerttu, uuttukyyhky ja kottarainen, kaikki ilmeisen vakavissaan ilmoitettuja. Meikäläinenhän nauraa näille, vaikka tietenkin fasaani on kova laji Pohjois-Suomessa. Mutta minkäpä teet, kun jotain vertailua on kaiketi pakko tehdä.
Luojan kiitos joillakin oli sentään huumorintajua: Raisionlahden lintutornilta (82 lajia) tajuttiin sentään ilmoittaa parhaiksi havainnoiksi mustarastas ja naakka. Onneksi tässä tosikkojen harrastuksessa on mukana edes muutama irvileukaturkulainen.
Lopputuloksenhan arvaa: paras havainto on aina subjektiivinen. Tornien taiston ns. parhaiden havaintojen listalla olikin mm. fasaani, hernekerttu, uuttukyyhky ja kottarainen, kaikki ilmeisen vakavissaan ilmoitettuja. Meikäläinenhän nauraa näille, vaikka tietenkin fasaani on kova laji Pohjois-Suomessa. Mutta minkäpä teet, kun jotain vertailua on kaiketi pakko tehdä.
Luojan kiitos joillakin oli sentään huumorintajua: Raisionlahden lintutornilta (82 lajia) tajuttiin sentään ilmoittaa parhaiksi havainnoiksi mustarastas ja naakka. Onneksi tässä tosikkojen harrastuksessa on mukana edes muutama irvileukaturkulainen.
maanantai 28. huhtikuuta 2008
Kelpaa pinnaksi
Kotkaan kotiutunut lintuharrastaja Markus Keskitalo näki eilen Haminassa lehmähaikaran. Havainto on Suomen kolmas ja toinen pinnakelpoinen. Huvittavaksi haviksen tekee se, että Keskitalo blokkasi haikaran autosta ja ajoi valkoisen vieraan perässä viitisen kilometriä, ennen kuin se pääsi katoamaan jonnekin Kirkkojärven tietämille.
Kriittisimmillä sojottaa jo heristävä etusormi. Miksi havainto olisi muka pinnakelpoinen? Lehmähaikaran nimialalaji ibis muuttaa ja on siten potentiaalinen Pohjolaan harhailija. Sen sijaan yleisesti eurooppalaisissa lintutarhoissa lisääntyvä aasialainen alalaji coromandus on luontaisilla elinalueillaan korkeintaan lyhyen matkan muuttaja eikä se satavarmasti eksy omin siivin Suomeen saakka. Suomen ensimmäinen havainto oli coromandus, toinen taas ibis.
Keskitalolla kävi niin hyvä tuuri, että linnusta ei havaintotilanteessa nähty sen enempää alalajimääritykseen riittäviä höyhenpuvun yksityiskohtia kuin mahdollisia nilkoissa kilisseitä renkaita. Nykykomiteoiden linjan mukaisesti se tarkoittaa, että havainto on pinnakelpoinen. Saahan Haliaksellakin nähdä muutolla mukamas villejä ja vapaita kiljuhanhia, jotka ovat mitä todennäköisimmin peräisin ruotsalaisten istutuskokeiluista, ja Suomenlahtea pitkin ja poikin palloilevat punakaulahanhet ovat samoin aina luonnonvaraisia - kunnes lintu on niin lähellä, että tarha-alkuperän paljastavat renkaat erottuvat.
Äänioikeuttani säännöllisesti käyttävänä demokratian puuhamiehenä arvostan suuresti syyttömyysperiaatetta. Harvinaisuuskomiteoiden jäsenenä harkitsisin kuitenkin kahdesti, ennenkuin rupeaisin soveltamaan sitä lintuihin.
Kriittisimmillä sojottaa jo heristävä etusormi. Miksi havainto olisi muka pinnakelpoinen? Lehmähaikaran nimialalaji ibis muuttaa ja on siten potentiaalinen Pohjolaan harhailija. Sen sijaan yleisesti eurooppalaisissa lintutarhoissa lisääntyvä aasialainen alalaji coromandus on luontaisilla elinalueillaan korkeintaan lyhyen matkan muuttaja eikä se satavarmasti eksy omin siivin Suomeen saakka. Suomen ensimmäinen havainto oli coromandus, toinen taas ibis.
Keskitalolla kävi niin hyvä tuuri, että linnusta ei havaintotilanteessa nähty sen enempää alalajimääritykseen riittäviä höyhenpuvun yksityiskohtia kuin mahdollisia nilkoissa kilisseitä renkaita. Nykykomiteoiden linjan mukaisesti se tarkoittaa, että havainto on pinnakelpoinen. Saahan Haliaksellakin nähdä muutolla mukamas villejä ja vapaita kiljuhanhia, jotka ovat mitä todennäköisimmin peräisin ruotsalaisten istutuskokeiluista, ja Suomenlahtea pitkin ja poikin palloilevat punakaulahanhet ovat samoin aina luonnonvaraisia - kunnes lintu on niin lähellä, että tarha-alkuperän paljastavat renkaat erottuvat.
Äänioikeuttani säännöllisesti käyttävänä demokratian puuhamiehenä arvostan suuresti syyttömyysperiaatetta. Harvinaisuuskomiteoiden jäsenenä harkitsisin kuitenkin kahdesti, ennenkuin rupeaisin soveltamaan sitä lintuihin.
sunnuntai 20. huhtikuuta 2008
Mystinen muleli
Monen lintulajin esiintyminen Suomessa on puutteellisesti tunnettua. Omasta mielestäni yksi on ylitse muiden: mustaleppälintu.
Tottakai mulelista tiedetään paljon. Sehän on urbaanissa ympäristössä pesivä pikkukiva laji, jonka muutosta voi piirtää varsin perusteellisen kuvaajan lintuasemien aineiston pohjalta. Sen sijaan moni lintuharrastaja ei liene löytänyt lajin pesää edes ulkomailta, Suomesta nyt puhumattakaan. Laji on asemasaarilla niin säännöllinen ja toisinaan jopa runsas, että Suomen pesimäkannan on oltava suurempi kuin harvat varmistetut pesinnät antavat ymmärtää.
Rakennetussa ympäristössä viihtyvä laji on yllättävän iso haaste tarkkailijalle. Helsingin keskustan mustaleppälinnut löytyvät tavallisimmin laulamasta jonkin kivitalon antennilta, josta sen blokkaaminen ei ole lainkaan niin helppoa kuin kuvittelisi. Muistan käyneeni bongaamassa joskus Aikakoneen ja Movetronin kulta-aikoina Korkeavuorenkadulta juuri tällaista antennileppälintua. Näin linnun vasta kolmannella yrittämällä. Helsingin pariisilaiskattoja ei yksinkertaisesti pysty hallitsemaan edes Tornin terassilta.
Parin kolmen mustaleppälinnun muistan löytyneen siten, että lintuharrastaja oli pikkutunneilla palaamassa baarista kotiin ja sattui kiinnittämään huomionsa mulelin lauluun. Lajin laulu on tunnusomainen, ja joka harrastajan kannattaisikin pitää se mielessä vähän kummallisemmissakin paikoissa. Lintuharrastajien kantakapakoiden ja kotipesän väliin kun jää harvemmin teollisuus- tai ratapiha-alueita. Esimerkiksi Pasilan raide- ja konttikompleksi tarjoaa tilaa ties kuinka monelle muleliparille.
Stadista löytyy tyypillisesti noin yksi mulelipoikue vuodessa. Todellista parimäärää ei tiedä kukaan. Vakipaikkoja ovat olleet Johanneksen kirkon ympäristö ja Kaisaniemen puiston kulmat. Lajin muutto on tätä kirjoitettaessa vielä käynnissä, mutta aamuöisiä antenneja kannattaa ruveta pitämään silmällä.
Tottakai mulelista tiedetään paljon. Sehän on urbaanissa ympäristössä pesivä pikkukiva laji, jonka muutosta voi piirtää varsin perusteellisen kuvaajan lintuasemien aineiston pohjalta. Sen sijaan moni lintuharrastaja ei liene löytänyt lajin pesää edes ulkomailta, Suomesta nyt puhumattakaan. Laji on asemasaarilla niin säännöllinen ja toisinaan jopa runsas, että Suomen pesimäkannan on oltava suurempi kuin harvat varmistetut pesinnät antavat ymmärtää.
Rakennetussa ympäristössä viihtyvä laji on yllättävän iso haaste tarkkailijalle. Helsingin keskustan mustaleppälinnut löytyvät tavallisimmin laulamasta jonkin kivitalon antennilta, josta sen blokkaaminen ei ole lainkaan niin helppoa kuin kuvittelisi. Muistan käyneeni bongaamassa joskus Aikakoneen ja Movetronin kulta-aikoina Korkeavuorenkadulta juuri tällaista antennileppälintua. Näin linnun vasta kolmannella yrittämällä. Helsingin pariisilaiskattoja ei yksinkertaisesti pysty hallitsemaan edes Tornin terassilta.
Parin kolmen mustaleppälinnun muistan löytyneen siten, että lintuharrastaja oli pikkutunneilla palaamassa baarista kotiin ja sattui kiinnittämään huomionsa mulelin lauluun. Lajin laulu on tunnusomainen, ja joka harrastajan kannattaisikin pitää se mielessä vähän kummallisemmissakin paikoissa. Lintuharrastajien kantakapakoiden ja kotipesän väliin kun jää harvemmin teollisuus- tai ratapiha-alueita. Esimerkiksi Pasilan raide- ja konttikompleksi tarjoaa tilaa ties kuinka monelle muleliparille.
Stadista löytyy tyypillisesti noin yksi mulelipoikue vuodessa. Todellista parimäärää ei tiedä kukaan. Vakipaikkoja ovat olleet Johanneksen kirkon ympäristö ja Kaisaniemen puiston kulmat. Lajin muutto on tätä kirjoitettaessa vielä käynnissä, mutta aamuöisiä antenneja kannattaa ruveta pitämään silmällä.
perjantai 11. huhtikuuta 2008
Lehtonen, tule takaisin!
Helsingin Vanhankaupunginlahden luonnonsuojelualueen valvojaksi on kesäkaudelle 2008 palkattu Eero Haapanen. On pirullisen surullista, että Viikissä liikkuvat ihmiset eivät aina muista, mitä luonnonsuojelualue tarkoittaa: paikkaa, jossa kaksijalkaisen ei tule liikkua. Ymmärtäisin nipin napin sen, että luonnonsuojelualueen rajoja rikkoisivat vain kuumakallebongarit pinnakiihkossaan tai kiiltonahkasalkkuiset, ymmärtämättömät jakkupukujupit. Varsin iso osa kielletylle alueelle tunkeutuvista on kuitenkin luonnosta kiinnostuneita ihmisiä, usein jopa lintuharrastajia.
Vanhankaupunginlahdella on kaikki hyvin: siellä on palkattu vahti. Muutamalla pinnapaikalla olen kaivannut myös palkattua vahtia, viimeksi joulukuussa Lauttasaaren mustakaularastasta bongatessani. Tuntui pähkähullulta seurata vierestä muutamia harrastajia: marjapuiden alla kyttäämistä ja järjetöntä juoksua linnun perässä. Ei ihme, että stressaantunut lintu katosi maisemista muutamassa päivässä.
En ole huolissani Bongariliittoon kuuluvista. Liitolla on jäsenilleen yksiselitteiset toimintaohjeet ja tarvittaessa jopa sanktiot. Varsinaisen ongelman muodostaa tiedonkulun nopeus ja näppäryys. Nyt jo ensimmäisessä aallossa voi olla mukana liittoon kuulumattomia, jotka eivät tiedä (tai välitä) mahdollisista liikkumisrajoituksista. Riittää, että yksi tällainen mätämuna käy vahingossa komppaamassa paikan viimeisen etelänsuosirrin pesimäniityn tai kiipeää staijaamaan sille kalliolle, jolla huuhkaja pesii. Lopputulos on laaki ja vainaa.
Bongauksen käsiin leviämistä pelottavampaa on se, että miltei kenellä tahansa on varaa ostaa digikamera ja ruveta kutsumaan itseään lintukuvaajaksi. Se tarkoittaa lukemattomia häirinnän takia tuhoutuneita pesintöjä ja uskomattoman monen puskan potkimista linnun saamiseksi parempiin kuvausvinkkeleihin. Kuvaaja ei saa ajatella lintua pelkkänä kuvauskohteena, vaan linnun etu on asetettava aina ensin.
Leo Lehtonen teki jatkosodan aikana Viikin ja ehkä koko Suomen historian konkreettisimman mahdollisen luonnonsuojelutyön. Keväisellä lomalla Vanhankaupunginlahdella silloinen rintamaupseeri Lehtonen havaitsi ihmispariskunnan munanryöstöpuuhissa keskellä naurulokkikoloniaa. Lehtonen meni vaatimaan touhun lopettamista. Kun sana ei tehonnut, niin luutnantti kaivoi pistoolin esiin, ampui kerran niin että kaislahauru pölisi ja kertoi seuraavan luodin osuvan. Munat päätyivät takaisin pesiin.
Kuka kaivaisi isoisän ukkomauserin naftaliinista ja muistuttaisi asioiden tärkeysjärjestyksestä linnun edun unohtaneille harrastajille?
Vanhankaupunginlahdella on kaikki hyvin: siellä on palkattu vahti. Muutamalla pinnapaikalla olen kaivannut myös palkattua vahtia, viimeksi joulukuussa Lauttasaaren mustakaularastasta bongatessani. Tuntui pähkähullulta seurata vierestä muutamia harrastajia: marjapuiden alla kyttäämistä ja järjetöntä juoksua linnun perässä. Ei ihme, että stressaantunut lintu katosi maisemista muutamassa päivässä.
En ole huolissani Bongariliittoon kuuluvista. Liitolla on jäsenilleen yksiselitteiset toimintaohjeet ja tarvittaessa jopa sanktiot. Varsinaisen ongelman muodostaa tiedonkulun nopeus ja näppäryys. Nyt jo ensimmäisessä aallossa voi olla mukana liittoon kuulumattomia, jotka eivät tiedä (tai välitä) mahdollisista liikkumisrajoituksista. Riittää, että yksi tällainen mätämuna käy vahingossa komppaamassa paikan viimeisen etelänsuosirrin pesimäniityn tai kiipeää staijaamaan sille kalliolle, jolla huuhkaja pesii. Lopputulos on laaki ja vainaa.
Bongauksen käsiin leviämistä pelottavampaa on se, että miltei kenellä tahansa on varaa ostaa digikamera ja ruveta kutsumaan itseään lintukuvaajaksi. Se tarkoittaa lukemattomia häirinnän takia tuhoutuneita pesintöjä ja uskomattoman monen puskan potkimista linnun saamiseksi parempiin kuvausvinkkeleihin. Kuvaaja ei saa ajatella lintua pelkkänä kuvauskohteena, vaan linnun etu on asetettava aina ensin.
Leo Lehtonen teki jatkosodan aikana Viikin ja ehkä koko Suomen historian konkreettisimman mahdollisen luonnonsuojelutyön. Keväisellä lomalla Vanhankaupunginlahdella silloinen rintamaupseeri Lehtonen havaitsi ihmispariskunnan munanryöstöpuuhissa keskellä naurulokkikoloniaa. Lehtonen meni vaatimaan touhun lopettamista. Kun sana ei tehonnut, niin luutnantti kaivoi pistoolin esiin, ampui kerran niin että kaislahauru pölisi ja kertoi seuraavan luodin osuvan. Munat päätyivät takaisin pesiin.
Kuka kaivaisi isoisän ukkomauserin naftaliinista ja muistuttaisi asioiden tärkeysjärjestyksestä linnun edun unohtaneille harrastajille?
maanantai 7. huhtikuuta 2008
Pimittäkää, siat!
Lauttasaaren konkariorni Pekka Rusanen kertoi hurjien lintuharrastusnuoruusvuosiensa huipennuksen olleen sen, kun Rusanen löysi itse Kyläsaaresta harjalinnun eikä kukaan toinen nähnyt sitä, vaikka lintu oli paikalla päivätolkulla. Havainnosta kertominen ennen linnun katoamista olisi ollut mautonta.
En kerro tätä soimatakseni Pekkaa vaan kuvatakseni harrastuskentän muutosta. Meille 1990-luvun alussa aloittaneille tuollaisen pimittäminen tuntuu pöyristyttävältä. Hyvästä havainnosta on kerrottava myös toisille. Piste, vaikka vanhemman kaartin nuoruudessa olisi kuinka tarjottu pilkkua tai jopa alistuskonjunktiota.
No, onneksi pimitys on taas palaamassa muotiin. Hiljan tuli Lintutiedotukseen kuopiolaisesta harjalinnusta päivitysviesti, jossa kerrottiin porukkaa jäävän yhä paikalle etsimään. Porukkaa oli siis haalittu paikalle, mutta hälytystä linnusta ei ollut tehty. Toisin sanoen kyseessä olisi ollut tyylipuhdas pimitys, ellei joku olisi erehdyksessä pistänyt päivitystä eetteriin.
Niinpä. Siinä missä 1970-luvulla oli vallalla totaalipimitys ja 1990-luvulla täysilmoittaminen, niin 2000-luvulla näemmä vallalla on 'vain meidän porukalle' -ajattelutapa eli osapäiväpimittäminen. Hyvästä havainnosta pitää ilmoittaa globaalin alakulttuuriteorian mukaisesti kavereille, mutta ei kilpailijoina koetulle muulle bongarikansalle, toisille. Tätä on postmoderni bongaaminen, voilá!
En kerro tätä soimatakseni Pekkaa vaan kuvatakseni harrastuskentän muutosta. Meille 1990-luvun alussa aloittaneille tuollaisen pimittäminen tuntuu pöyristyttävältä. Hyvästä havainnosta on kerrottava myös toisille. Piste, vaikka vanhemman kaartin nuoruudessa olisi kuinka tarjottu pilkkua tai jopa alistuskonjunktiota.
No, onneksi pimitys on taas palaamassa muotiin. Hiljan tuli Lintutiedotukseen kuopiolaisesta harjalinnusta päivitysviesti, jossa kerrottiin porukkaa jäävän yhä paikalle etsimään. Porukkaa oli siis haalittu paikalle, mutta hälytystä linnusta ei ollut tehty. Toisin sanoen kyseessä olisi ollut tyylipuhdas pimitys, ellei joku olisi erehdyksessä pistänyt päivitystä eetteriin.
Niinpä. Siinä missä 1970-luvulla oli vallalla totaalipimitys ja 1990-luvulla täysilmoittaminen, niin 2000-luvulla näemmä vallalla on 'vain meidän porukalle' -ajattelutapa eli osapäiväpimittäminen. Hyvästä havainnosta pitää ilmoittaa globaalin alakulttuuriteorian mukaisesti kavereille, mutta ei kilpailijoina koetulle muulle bongarikansalle, toisille. Tätä on postmoderni bongaaminen, voilá!
maanantai 31. maaliskuuta 2008
Huuhaahuuhkajat
Viimekesäisen Suomi-Belgia-fudisottelun myötä kaupunkihuuhkajien tunteminen on muuttunut osaksi helsinkiläistä yleissivistystä. Ville Wallgrenin rumimpien patsaiden tunnistaminen tai Sipoon kirkon sijainnin tietäminen on turhuuksien turhuus, kärpästen surinaa korvissa ja so last season, kun puhutaan 2000-luvun kaupunkituntemuksesta. Bubi-huuhkaja ei ole patsas vaan lihaa ja verta, eksoottista boreaalista luontoa Suomen ainoan urbaanin metropolin öisessä sykkeessä.
Cityhuuhkajista ei olisi voinut tulla vastaavalla tavalla coolia ilmiötä viittätoista vuotta aiemmin. Viimeisen vuosikymmenen aikana Helsinkiin on kasvanut ja kotiutunut suuri määrä asukkeja, joiden piipahdukset Kehä III:n ulkopuolella ovat vain satunnaisia mummontapaamisvisiittejä perintöä odotellessa ja ohimeneviä kaljanhuuruisia juhannuskeikkoja. Jo Esplanadin puisto edustaa tälle ihmisryhmälle villiä luontoa. Pitääkö sitten vielä ihmetellä, että Stadikalle asettunutta huuhkajaa pidetään yhtä eksoottisena ja ihmeellisenä kuin mustaa miestä Pietari Suuren hovissa 1700-luvun alussa.
Niinpä Armon Vuonna 2008 Nicomarcus Toropainen kuvaa huuhkajaa kännykkäkamerallaan ja laittaa kuvat näkyville omaan galleriaansa, kun herran kainuulainen Jahvetti-isoisä viritteli vain viisi vuosikymmentä aiemmin jalkarautoja Hyypiänvuoren lumisille rinteille pöllön pään menoksi. Cityhuuhkajan herättämä valtaisa kiinnostus on merkki pahanlaatuisesta urbanisaatiosta ja kontaktipinnan menettämisestä luontoon, osa samaa uhkaavan luonnon kertomusta kuin Kaivopuiston loppukesäisin valtaavat tappajavalkoposkihanhet ja Kaisaniemen puistossa möyrivät salmonellakanit.
Lööppihuuhkajat ovat toistaiseksi keränneet pelkkiä pluspisteitä. Puntit voivat kääntyä milloin tahansa nurin, sillä pohjimmiltaan Euroopan suurin pöllö on armoton peto, jolle töölöläistädin puudeli edustaa juuri sopivan kokoista nokkapalaa. Pesimäaikana huuhkajan pesä kannattaa kiertää kaukaa. Huuhkajiin hurahtanut ornitologi Raimo Seppälä on verrannut poikasiaan puolustavaa huuhkajaa kerrostalon katolta ohikulkijan päähän tiputettavaan jauhosäkkiin, johon varmuuden vuoksi on teipattu vielä aimo annos joka suuntaan sojottavia kolmen tuuman nauloja. Kunhan Sörkan bubopari saa pari söpön pörröistä poikasta, niin eiköhän Uutislehti 100:n tekstiviestipalsta täyty parissa päivässä pöllönteilausviesteistä.
Cityhuuhkajista ei olisi voinut tulla vastaavalla tavalla coolia ilmiötä viittätoista vuotta aiemmin. Viimeisen vuosikymmenen aikana Helsinkiin on kasvanut ja kotiutunut suuri määrä asukkeja, joiden piipahdukset Kehä III:n ulkopuolella ovat vain satunnaisia mummontapaamisvisiittejä perintöä odotellessa ja ohimeneviä kaljanhuuruisia juhannuskeikkoja. Jo Esplanadin puisto edustaa tälle ihmisryhmälle villiä luontoa. Pitääkö sitten vielä ihmetellä, että Stadikalle asettunutta huuhkajaa pidetään yhtä eksoottisena ja ihmeellisenä kuin mustaa miestä Pietari Suuren hovissa 1700-luvun alussa.
Niinpä Armon Vuonna 2008 Nicomarcus Toropainen kuvaa huuhkajaa kännykkäkamerallaan ja laittaa kuvat näkyville omaan galleriaansa, kun herran kainuulainen Jahvetti-isoisä viritteli vain viisi vuosikymmentä aiemmin jalkarautoja Hyypiänvuoren lumisille rinteille pöllön pään menoksi. Cityhuuhkajan herättämä valtaisa kiinnostus on merkki pahanlaatuisesta urbanisaatiosta ja kontaktipinnan menettämisestä luontoon, osa samaa uhkaavan luonnon kertomusta kuin Kaivopuiston loppukesäisin valtaavat tappajavalkoposkihanhet ja Kaisaniemen puistossa möyrivät salmonellakanit.
Lööppihuuhkajat ovat toistaiseksi keränneet pelkkiä pluspisteitä. Puntit voivat kääntyä milloin tahansa nurin, sillä pohjimmiltaan Euroopan suurin pöllö on armoton peto, jolle töölöläistädin puudeli edustaa juuri sopivan kokoista nokkapalaa. Pesimäaikana huuhkajan pesä kannattaa kiertää kaukaa. Huuhkajiin hurahtanut ornitologi Raimo Seppälä on verrannut poikasiaan puolustavaa huuhkajaa kerrostalon katolta ohikulkijan päähän tiputettavaan jauhosäkkiin, johon varmuuden vuoksi on teipattu vielä aimo annos joka suuntaan sojottavia kolmen tuuman nauloja. Kunhan Sörkan bubopari saa pari söpön pörröistä poikasta, niin eiköhän Uutislehti 100:n tekstiviestipalsta täyty parissa päivässä pöllönteilausviesteistä.
keskiviikko 26. maaliskuuta 2008
Kevyttä ja sietämätöntä
Satakunnan Linnut -lehden numerossa 4/2007 oli pienoinen kirjallisuuskatsaus aloittelevalle lintuharrastajalle. Itseään kunnioittava orni voi tietysti lukea tällaista vain kuten kolmetoistavuotias pornolehteä: salaa itsekseen häveten. Yli viisitoista vuotta harrastaneelle helsinkiläiselle lintuharrastajalle olisi kiinni jääminen nöyryyttävämpää kuin paljastuminen Suosikin kestotilaajaksi.
Artikkelissa porilainen mutta muutoin yleisesti pätevänä pidetty Janne Lampolahti käsitteli asiantuntevasti ja genreen kuuluvan ylenkatseisesti määritysoppaita, mutta muisti ilokseni mainita myös Matti Koivulan & Jan Södersvedin teoksen Ornimisen sietämätön keveys. Tämä kirjahan on vastuussa siitä, että pilkkanimi orni on vakiintunut jopa harrastajien omaan kielenkäyttöön.
Ornimisen sietämätöntä keveyttä on syytetty brittiläisen Bill Oddien Little Black Bird Book -teoksen kopioksi. En ota kantaa, kun en kouluenglannillani ole opukseen tutustunut. Sataprosenttinen plagiaatti se ei voi olla, sillä Koivulan ja Södersvedin pilkkakirveet tavoittavat kieliposkisessa ehdottomuudessaan jotakin suomalaisesta lintuharrastuskentästä:
Oikaisemme lintuharrastuksesta levinneen, vääristyneen, puolivillaisia osatotuuksia sisältävän käsityksen. Piirrämme suomalaisen lintuharrastuksen kuvan paremmin kuin missään on kuunaan tehty.
(OSK, esipuhe.)
Lampolahti muistutti artikkelissaan, että todellisuutta ei tarvitse parodisoida, sillä se on kyllin naurettava itsessään. Mitä suomalaiseen lintuharrastukseen tulee, niin minulla ei ole tässä esitettyyn mitään lisättävää.
Artikkelissa porilainen mutta muutoin yleisesti pätevänä pidetty Janne Lampolahti käsitteli asiantuntevasti ja genreen kuuluvan ylenkatseisesti määritysoppaita, mutta muisti ilokseni mainita myös Matti Koivulan & Jan Södersvedin teoksen Ornimisen sietämätön keveys. Tämä kirjahan on vastuussa siitä, että pilkkanimi orni on vakiintunut jopa harrastajien omaan kielenkäyttöön.
Ornimisen sietämätöntä keveyttä on syytetty brittiläisen Bill Oddien Little Black Bird Book -teoksen kopioksi. En ota kantaa, kun en kouluenglannillani ole opukseen tutustunut. Sataprosenttinen plagiaatti se ei voi olla, sillä Koivulan ja Södersvedin pilkkakirveet tavoittavat kieliposkisessa ehdottomuudessaan jotakin suomalaisesta lintuharrastuskentästä:
Oikaisemme lintuharrastuksesta levinneen, vääristyneen, puolivillaisia osatotuuksia sisältävän käsityksen. Piirrämme suomalaisen lintuharrastuksen kuvan paremmin kuin missään on kuunaan tehty.
(OSK, esipuhe.)
Lampolahti muistutti artikkelissaan, että todellisuutta ei tarvitse parodisoida, sillä se on kyllin naurettava itsessään. Mitä suomalaiseen lintuharrastukseen tulee, niin minulla ei ole tässä esitettyyn mitään lisättävää.
keskiviikko 19. maaliskuuta 2008
165 km/h
Suomessa ei yksikään kärkibongari ole kuollut liikenneonnettomuudessa - vielä. Suurempien bongauskuvioiden kotosijoilla Brittein saarilla tällaistakin on jo tapahtunut.
Otetaan esimerkiksi Kokkolassa muutamia vuosia sitten ollut amurinuunilintu, lajissaan Länsi-Euroopan kolmas ja Suomen ensimmäinen - hyvin suurella todennäköisyydellä myös ainoa seuraavien vuosikymmenien aikana. Kyseessä ei siis ollut mikä tahansa pikkupinna vaan kunnon cosmic mindfucker; sellainen pinna, jota harva orni edes uneksii näkevänsä omilla retkimaillaan.
Olkoon Kokkola vaikka kuinka hieno kaupunki asujamistonsa mielestä, mutta Kehä III:n sisäpuolelta katsottuna se on helvetin perseessä. Aivan liian kaukana kiireiselle stadilaiselle bongarille. Linnun löytämisessäkin meni sen verran aikaa, että tieto linnusta kiiri eetteriin ja Lintutiedotuksen jäsenien matkapuhelimiin vasta 14.57.
Lokakuun päivät ovat lyhyet, mutta auringon laskiessa 17.52 paikalla oli ainakin yksi autokunta pääkaupunkiseudulta. Pinna plakkarissa, vaikka taivalta oli taitettu. Eniron reittihaku antaa kaupunkien välimatkaksi 481 km ja arvioiduksi ajoajaksi 5h 51min. Tuohon matkaan kului siis kiireisimmiltä alle kolme tuntia.
Lukion laajalla matematiikalla laskien keskinopeudeksi tulee noin 165 km/h. Jätetään moralisoinnit maailmantuskaa poteville linkolalaisille, mutta palataan näihin laskelmiin sitten, kun jotakuta kärkibongaria kaavitaan jätesäkkiin moottoritien keskikaiteesta.
Otetaan esimerkiksi Kokkolassa muutamia vuosia sitten ollut amurinuunilintu, lajissaan Länsi-Euroopan kolmas ja Suomen ensimmäinen - hyvin suurella todennäköisyydellä myös ainoa seuraavien vuosikymmenien aikana. Kyseessä ei siis ollut mikä tahansa pikkupinna vaan kunnon cosmic mindfucker; sellainen pinna, jota harva orni edes uneksii näkevänsä omilla retkimaillaan.
Olkoon Kokkola vaikka kuinka hieno kaupunki asujamistonsa mielestä, mutta Kehä III:n sisäpuolelta katsottuna se on helvetin perseessä. Aivan liian kaukana kiireiselle stadilaiselle bongarille. Linnun löytämisessäkin meni sen verran aikaa, että tieto linnusta kiiri eetteriin ja Lintutiedotuksen jäsenien matkapuhelimiin vasta 14.57.
Lokakuun päivät ovat lyhyet, mutta auringon laskiessa 17.52 paikalla oli ainakin yksi autokunta pääkaupunkiseudulta. Pinna plakkarissa, vaikka taivalta oli taitettu. Eniron reittihaku antaa kaupunkien välimatkaksi 481 km ja arvioiduksi ajoajaksi 5h 51min. Tuohon matkaan kului siis kiireisimmiltä alle kolme tuntia.
Lukion laajalla matematiikalla laskien keskinopeudeksi tulee noin 165 km/h. Jätetään moralisoinnit maailmantuskaa poteville linkolalaisille, mutta palataan näihin laskelmiin sitten, kun jotakuta kärkibongaria kaavitaan jätesäkkiin moottoritien keskikaiteesta.
maanantai 17. maaliskuuta 2008
Alppinaakka Haltialassa!
Tringan sähköpostilistalla kyseltiin määritystä Haltialassa nähdylle mustalle linnulle. Joku tarttui tuntomerkkeihin ja ehdotti - toivottavasti leikillään - alppinaakkaa. Siitähän havainnoija hermostui googlaamaan ja lopulta kailotti suureen ääneen, että sehän se oli! Suomenpinna, torvisoittoa ja kansanjuhlaa, räjähdyksiä ja pyrotekniikkaa!
Fakta on, että keskieurooppalainen paikkalintu ei ikinä lennä Suomeen asti. Tällainen laji voi tulla vain yhdellä tavalla Suomeen: importtina. Tästä on muuten esimerkkikin, kun kalliokiipijä ilmestyi jatkosodan aikana kiipeilemään Porin lentokentän varastorakennusten seinille. Lintu oli ilmeisesti tullut saksalaissotilaiden huoltokoneen mukana.
Haltialan lintu ei ollut kuitenkaan alppinaakka, vaan mustarastas. Paras vinkki on se, että maallikkohaviksissa kyse on tavallisesti siitä lajista, johon havaintoa verrataan. Klassisin esimerkki on räkättirastas: jos kuvauksessa esiintyy lajinimi räkättirastas (esim. ei yhtään niinku räkättirastas), kyse on aina satavarmasti räksästä. Ad nauseam.
On minulla tarjota vakavakin peruste: havainnoijalta puuttui yksi olennainen tuntomerkki. Kuvauksessa puhuttiin mustasta linnusta, jolla oli keltainen, lievästi alaspäin käyrä nokka. Näitä on WP:llä vain neljä eli mustarastas, kottarainen, mustakottarainen ja alppinaakka. Näistä vain mustarastaalla on tummat koivet; kottaraisten jalat ovat lihanväriset ja alppinaakan vaaleanpunaiset. Sekä kottaraisen että alppinaakan jalkojen värit ovat niin silmiinpistäviä, että havainnoija olisi varmasti kiinnittänyt niihin huomiota ja maininnut ne kuvauksessaan. Keltainen nokka on nähty, eli havaintoetäisyys on ollut sopiva - eikä silti mainintaa koipien väristä...
Haltialan alppinaakka oli malliesimerkki siitä, miten lintuja ei pidä määrittää: jälkikäteen netissä yhtä tai kahta tuntomerkkiä tuijottaen ja ihmetellen, miten yksi tuntomerkki ei näkynyt. Jos kolmivärisestä maalle uudesta lintulajista näkee vain kaksi väriä ja on silti varma määrityksestä, niin havaintovihkon sivut kannattaa käyttää ennemmin hyyskäpaperina kuin maastomuistiinpanojen pohjana.
Fakta on, että keskieurooppalainen paikkalintu ei ikinä lennä Suomeen asti. Tällainen laji voi tulla vain yhdellä tavalla Suomeen: importtina. Tästä on muuten esimerkkikin, kun kalliokiipijä ilmestyi jatkosodan aikana kiipeilemään Porin lentokentän varastorakennusten seinille. Lintu oli ilmeisesti tullut saksalaissotilaiden huoltokoneen mukana.
Haltialan lintu ei ollut kuitenkaan alppinaakka, vaan mustarastas. Paras vinkki on se, että maallikkohaviksissa kyse on tavallisesti siitä lajista, johon havaintoa verrataan. Klassisin esimerkki on räkättirastas: jos kuvauksessa esiintyy lajinimi räkättirastas (esim. ei yhtään niinku räkättirastas), kyse on aina satavarmasti räksästä. Ad nauseam.
On minulla tarjota vakavakin peruste: havainnoijalta puuttui yksi olennainen tuntomerkki. Kuvauksessa puhuttiin mustasta linnusta, jolla oli keltainen, lievästi alaspäin käyrä nokka. Näitä on WP:llä vain neljä eli mustarastas, kottarainen, mustakottarainen ja alppinaakka. Näistä vain mustarastaalla on tummat koivet; kottaraisten jalat ovat lihanväriset ja alppinaakan vaaleanpunaiset. Sekä kottaraisen että alppinaakan jalkojen värit ovat niin silmiinpistäviä, että havainnoija olisi varmasti kiinnittänyt niihin huomiota ja maininnut ne kuvauksessaan. Keltainen nokka on nähty, eli havaintoetäisyys on ollut sopiva - eikä silti mainintaa koipien väristä...
Haltialan alppinaakka oli malliesimerkki siitä, miten lintuja ei pidä määrittää: jälkikäteen netissä yhtä tai kahta tuntomerkkiä tuijottaen ja ihmetellen, miten yksi tuntomerkki ei näkynyt. Jos kolmivärisestä maalle uudesta lintulajista näkee vain kaksi väriä ja on silti varma määrityksestä, niin havaintovihkon sivut kannattaa käyttää ennemmin hyyskäpaperina kuin maastomuistiinpanojen pohjana.
perjantai 14. maaliskuuta 2008
"Kyl niit oli kaks..."
Kahden linnun teorian kannattajat pitäisi raahata korvista lintutornin alle ja ampua niille sijoilleen. Tarkastellaanpa tilannetta, jossa pisteestä A nähdään naaraspukuinen niittysuohaukka ja pisteestä B arosuohaukkanaaras. Pisteiden välimatka on vain muutamia kilometrejä, ja kellonajat ja muuttosuunnat sopivat yksiin. Lisäksi jokainen tietää, että molemmat lajit ovat meikäläisissä olosuhteissa kohtuullisen harvinaisia ja matkalennossa toisinaan pirullisen vaikeita määrittää.
Normiorni menee tässä tilanteessa itseensä ja pohtii, mitä tuli nähtyä. Oliko se nyt pyggen vai macron muotoinen? Miltä siiven takareuna näytti? Entä kainalohöyhenet? Ja pään kuviot - niin, näkyivätkö ne oikeastaan lainkaan? Jos tuntomerkkejä on nähty tarpeeksi, niin selvä juttu: toinen porukka väänsi. Jos taas oma havaintotilanne alkaa tuntua liian pikaiselta ja valo huonolta, niin homma on yhtä selvä: nyt tuli ylilyönti, onneksi toisen porukan pojat olivat skarpimpia.
Parhaimmillaan nämä tilanteet johtavat keskusteluun ja tuntomerkkien kriittiseen tarkkailuun. Eipä siitäkään kovin pitkä aika ole, kun naaraspukuisen sirosuon määrittämiseen piti nähdä silmänympäryksen väri. Kovinkin maastojyrä voi aina oppia uutta, ja mitä suurempi tietyn lajin pukuvaihtelu on, sitä useammin tulee vastaan yksilöitä, joita kannattaa katsoa nöyrän opettelevaisena.
Silti porukasta löytyy aina joku besserwisser, joka avaa suunsa ja arvelee, että lintuja on ollut kaksi. Perkele. Tällainen ääliö kyllä osoittaa, että itseluottamus on kohdallaan, mutta tunnustaa samalla oman osaamattomuutensa. Lintuja kun ei pelkällä itseluottamuksella määritetä.
Normiorni menee tässä tilanteessa itseensä ja pohtii, mitä tuli nähtyä. Oliko se nyt pyggen vai macron muotoinen? Miltä siiven takareuna näytti? Entä kainalohöyhenet? Ja pään kuviot - niin, näkyivätkö ne oikeastaan lainkaan? Jos tuntomerkkejä on nähty tarpeeksi, niin selvä juttu: toinen porukka väänsi. Jos taas oma havaintotilanne alkaa tuntua liian pikaiselta ja valo huonolta, niin homma on yhtä selvä: nyt tuli ylilyönti, onneksi toisen porukan pojat olivat skarpimpia.
Parhaimmillaan nämä tilanteet johtavat keskusteluun ja tuntomerkkien kriittiseen tarkkailuun. Eipä siitäkään kovin pitkä aika ole, kun naaraspukuisen sirosuon määrittämiseen piti nähdä silmänympäryksen väri. Kovinkin maastojyrä voi aina oppia uutta, ja mitä suurempi tietyn lajin pukuvaihtelu on, sitä useammin tulee vastaan yksilöitä, joita kannattaa katsoa nöyrän opettelevaisena.
Silti porukasta löytyy aina joku besserwisser, joka avaa suunsa ja arvelee, että lintuja on ollut kaksi. Perkele. Tällainen ääliö kyllä osoittaa, että itseluottamus on kohdallaan, mutta tunnustaa samalla oman osaamattomuutensa. Lintuja kun ei pelkällä itseluottamuksella määritetä.
lauantai 8. maaliskuuta 2008
Punakaartilokki
Räntäsateisena päivänä lintuharrastaja uskaltaa jäädä sisälle. Vapaa-aika pitää tietysti tällöinkin käyttää hyödyllisesti esimerkiksi tutustumalla uusimpaan lintukirjallisuuteen. Tällä kertaa lueskelin kuitenkin vähän vanhempaa juttua, nimittäin länsirannikon legendaarisen pioneerin E.W.Suomalaisen tiedonantoa Luonnon Ystävästä vuodelta 1918.
Jää- eli valkealokki tavattu Kokemäenjoen laaksossa
Porin lyseon kokoelmissa on ollut viime tammikuun loppupäiviin asti, jolloin koulu joutui punaryssien kasarmiksi, - - - jäälokki Pagophila eburnea.
- - -
Nykyään tästä harvinaisuudesta ei ole jäljellä muuta kuin pää ja pyrstö, jotka olen Yliopiston kokoelmiin todisteeksi lähettänyt. Punakaartilaiset toimeenpanivat sitä vastaan nähtävästi pistinharjoituksiaan, vai tutkivatko ehkä – lasten tapaan – mitä siellä on täytteenä sisällä!
Pääasia kuitenkin on että voimme merkitä: Pagophila eburnea (Gm.), St, Ulvila, Suolisto, ammuttu alk. I. 1883.
E.W.Suomalainen
Helkkari, miten hyvin EWS tiivistää harrastuksen olemuksen viimeisessä virkkeessään. Vitut veljessodasta, onhan meillä lintuja. Tämä lienee lintuharrastajalle paras tapa käsitellä Uralin perhonen -animaation myötä taas ajankohtaiseksi muuttunutta punakapinaa.
Jää- eli valkealokki tavattu Kokemäenjoen laaksossa
Porin lyseon kokoelmissa on ollut viime tammikuun loppupäiviin asti, jolloin koulu joutui punaryssien kasarmiksi, - - - jäälokki Pagophila eburnea.
- - -
Nykyään tästä harvinaisuudesta ei ole jäljellä muuta kuin pää ja pyrstö, jotka olen Yliopiston kokoelmiin todisteeksi lähettänyt. Punakaartilaiset toimeenpanivat sitä vastaan nähtävästi pistinharjoituksiaan, vai tutkivatko ehkä – lasten tapaan – mitä siellä on täytteenä sisällä!
Pääasia kuitenkin on että voimme merkitä: Pagophila eburnea (Gm.), St, Ulvila, Suolisto, ammuttu alk. I. 1883.
E.W.Suomalainen
Helkkari, miten hyvin EWS tiivistää harrastuksen olemuksen viimeisessä virkkeessään. Vitut veljessodasta, onhan meillä lintuja. Tämä lienee lintuharrastajalle paras tapa käsitellä Uralin perhonen -animaation myötä taas ajankohtaiseksi muuttunutta punakapinaa.
torstai 6. maaliskuuta 2008
Kerran neljässä vuodessa
Pöhköistä pöhköin pinnojen laji on karkauspäivänpinnat. Kilpailla nyt siitä, kuka näkee eniten lajeja tiettynä päivänä neljän vuoden välein ja vieläpä kaikkein huonoimpaan mahdolliseen lintuaikaan!
Lajia harrastavat väittävät, että karkauspäivänpinnoissa on samaa verenmakuista hohtoa kuin ylipitkissä juoksumatkoissa. Pinnankeruun lajina se on lintuharrastuskentässä erittäin marginaalinen ja vähän tärähtäneenä pidetty, mutta sitä varmemmin se on kaikkien tuntema ja hymynsekaisesti ihailema.
Jokaisen on pakko tunnustaa, että kaikessa järjettömyydessäänkin karkauspäivänpinnojen
kärjessä on joukko pirun kovia lintumiehiä. Jos joku on niin pöhköpäinen, että on retkeillyt joka neljäs vuosi helmikuun viimeisenä päivänä ja on näin kerännyt pitkälti yli toistasataa lajia, niin täytyyhän kyse olla kovanpuoleisesta lintumiehestä.
Lajia harrastavat väittävät, että karkauspäivänpinnoissa on samaa verenmakuista hohtoa kuin ylipitkissä juoksumatkoissa. Pinnankeruun lajina se on lintuharrastuskentässä erittäin marginaalinen ja vähän tärähtäneenä pidetty, mutta sitä varmemmin se on kaikkien tuntema ja hymynsekaisesti ihailema.
Jokaisen on pakko tunnustaa, että kaikessa järjettömyydessäänkin karkauspäivänpinnojen
kärjessä on joukko pirun kovia lintumiehiä. Jos joku on niin pöhköpäinen, että on retkeillyt joka neljäs vuosi helmikuun viimeisenä päivänä ja on näin kerännyt pitkälti yli toistasataa lajia, niin täytyyhän kyse olla kovanpuoleisesta lintumiehestä.
tiistai 26. helmikuuta 2008
Siivettömät sovinistit
Ajatus keskiverrosta lintuharrastajasta edellyttää myös sukupuolen määrittelyä. Suomalainen lintuharrastaja ei nimittäin – herra paratkoon – ole nainen, vaan mies. Vaikka wannabe-sukupuolineutraali suomen kieli mahdollistaa fyysisen sukupuolen kätkemisen, on meikäläisessä lintuharrastajassa kyse aina miehestä.
BirdLife Suomi jaksaa mainostaa 9000 jäsentään joka käänteessä. Sen sijaan se ei kerro, kuinka monta niistä on naisia. Prosenttiosuus ei ole missään tapauksessa korkea, ja toisaalta oikeista lintuharrastajista osuus lienee vielä alhaisempi. En siis puhu nyt mistään pihabongaajista, vaan harrastukseen sitoutuvista henkilöistä: niistä, jotka käyttävät seipiötä ja jotka pitävät nuorten luhta-, ryti- ja viitakerttusten muodostamaa määritysongelmaa aidosti kiinnostavana.
Onneksi rengastajatilastot sentään mahdollistavat tämän asian numeerisen käsittelyn. Jos on aikaa ja intoa toimia vapaaehtoisuuden pohjalta ponnistavana rengastajana, niin on oletettavasti myös oikea lintuharrastaja. Mitätöntä harhaa tähän tilastoon aiheuttavat lähinnä muutamat ammattibiologit, jotka ovat päätyneet rengastajiksi tutkimuksellisista syistä ilman todellista sydämen paloa siivekkäisiin.
Vuonna 2007 rengastuslupaansa käyttäneistä lintuharrastajista 7% oli naisia. Edellisenä vuonna oltiin suurin piirtein samoissa lukemissa. Rengastustoimiston nykyisistä seitsemästä työntekijästä kaikki ovat miehiä.
Näppituntumani on samansuuntainen rengastajatilaston kanssa: todellisista harrastajista alle kymmenen prosenttia on naisia. On hyvä huomata, että tämä ei ole tilanne maailmanlaajuisesti. Esimerkiksi Brittein saarten yli miljoonasta lintuharrastajasta lähes puolet on naispuolisia.
Ehdotankin suomalaisille lintuharrastajille toimenpiteitä kansallisen sovinistisen lintuharrastuskulttuurin säilyttämiseksi. Maassa, jossa nainen voi edetä presidentiksi asti, pitää olla turvapaikka myös miehille. Ehdotan, että suomalaisesta lintuharrastuksesta luodaan maailman ensimmäinen kulttuurinen miestensuojelualue.
BirdLife Suomi jaksaa mainostaa 9000 jäsentään joka käänteessä. Sen sijaan se ei kerro, kuinka monta niistä on naisia. Prosenttiosuus ei ole missään tapauksessa korkea, ja toisaalta oikeista lintuharrastajista osuus lienee vielä alhaisempi. En siis puhu nyt mistään pihabongaajista, vaan harrastukseen sitoutuvista henkilöistä: niistä, jotka käyttävät seipiötä ja jotka pitävät nuorten luhta-, ryti- ja viitakerttusten muodostamaa määritysongelmaa aidosti kiinnostavana.
Onneksi rengastajatilastot sentään mahdollistavat tämän asian numeerisen käsittelyn. Jos on aikaa ja intoa toimia vapaaehtoisuuden pohjalta ponnistavana rengastajana, niin on oletettavasti myös oikea lintuharrastaja. Mitätöntä harhaa tähän tilastoon aiheuttavat lähinnä muutamat ammattibiologit, jotka ovat päätyneet rengastajiksi tutkimuksellisista syistä ilman todellista sydämen paloa siivekkäisiin.
Vuonna 2007 rengastuslupaansa käyttäneistä lintuharrastajista 7% oli naisia. Edellisenä vuonna oltiin suurin piirtein samoissa lukemissa. Rengastustoimiston nykyisistä seitsemästä työntekijästä kaikki ovat miehiä.
Näppituntumani on samansuuntainen rengastajatilaston kanssa: todellisista harrastajista alle kymmenen prosenttia on naisia. On hyvä huomata, että tämä ei ole tilanne maailmanlaajuisesti. Esimerkiksi Brittein saarten yli miljoonasta lintuharrastajasta lähes puolet on naispuolisia.
Ehdotankin suomalaisille lintuharrastajille toimenpiteitä kansallisen sovinistisen lintuharrastuskulttuurin säilyttämiseksi. Maassa, jossa nainen voi edetä presidentiksi asti, pitää olla turvapaikka myös miehille. Ehdotan, että suomalaisesta lintuharrastuksesta luodaan maailman ensimmäinen kulttuurinen miestensuojelualue.
torstai 21. helmikuuta 2008
Kuikka, Iso Gee vai immeri?
Rallin jälkipyykistä jäi ikävä maku. Pinnakisan viime tunneilla ulkomerellä muuttanut kuikkalintu oli kahden porukan mielestä selvä kuikka, kun taas pari muuta oli ison gavian kannalla. Rohkeimmat olivat tekemässä linnusta jo amerikanjääkuikkaa, vaikka värejä ei kukaan linnusta nähnyt. Mene ja tiedä. Purkutilaisuudessa lintu huudettiin sekä isona gaviana että gavia sp:nä, mutta lajilleen lintua ei kai lopulta määrittänyt kukaan, vaikka pinnapaineita oli sekä suuntaan että toiseen.
Maallikoilla on kaksi peruskysymystä linturalleista. Eikö niitä havaintoja tarkasteta mitenkään? Miten voi tietää, että on nähnyt sen mitä sanoo?
Jokainen ralleja kolunnut tietää vastaukset. Havaintoja ei tarkasteta mitenkään, eikä vastineena havainnon oikeudesta ole kuin joukkueen oma sana. Tosin joskus purkutilaisuudessa on käytetty ns. sosiaalista painostusta määrityksen muuttamiseksi, mutta siitä enemmän joskus toiste. Asian mittakaavaa valaistakseni minulla on tapana kertoa tungetteleville turisteille, että eivätpä rallien palkinnotkaan paini samassa sarjassa F1-sarjan pokaalien kanssa.
Esimerkiksi Ahvenanmaa-rallin palkintopystinä palvellut kotkaveistos on lähinnä perkeleellinen riesa, kun taideteoksen siivet irtoilevat ja pysti on niin suurikokoinen, ettei sitä pysty kunnolla yksin kantamaan. Perimätiedon mukaan kyseinen kiertopalkinto on muun muassa rikkonut yhden auton takalasin, käynyt voittajajoukkueen mukana saunassa ja ollut unohtua majoituspaikkana palvelleen hotellin käytävälle. Lauttasaari-rallin voittajille joku reilua häviäjää teeskennellyt on kuulemma joskus tarjonnut tuopit, mutta sitäkin on varmasti kaduttu seuraavana aamuna. Ainakaan palkintojen takia ei siis kannata vääntää.
Kisoissa lajinmääritys perustuu luottamukseen. Ralleista pahimmat vääntöyritykset karsiutuvat jo sen säännön perusteella, että yli puolen joukkueen pitää havaita ja määrittää sama lintu. Yksin tehtävissä pinnaennätyksissä asia onkin jo toinen. Jos joku näkee toistuvasti yksin rareja, joita muut eivät pysty bongaamaan, niin voi olla varma selän takana lausuttavista epäluottamuksen lauseista. Esimerkiksi ensimmäisen suomalaisen rikottua maagisen 5000 maailmanpinnan rajan sai etelärannikolla asti toistuvasti kuulla kommentteja siitä, miten kyseisellä henkilöllä on tapana ruksata hatarin perustein laji listalleen. Merkillepantavaa oli kuitenkin se, ettei yksikään näitä huhuja minun korviini levittänyt tuntenut kyseistä harrastajaa henkilökohtaisesti. Kateuskin voi saada siivet.
Harva lintuharrastaja pitää listallaan tietoisesti väännettyjä tai edes epävarmoja havaintoja. Ainakin minä olen siivonnut elislistaltani esimerkiksi epäselvät harrastuksen alkuaikojen havainnot. Toisaalta ulkomailla jonkin verran reissanneena tiedän, että uuteen paikkaan saavuttaessa saattaa raksia listalleen lajeja turhan heppoisin perustein, kun ei ole vielä selvillä alueen peruslajistosta. Kaukomaiden kirjallisuuskin saattaa olla vähän sinne päin.
Perusohje on kuitenkin yksiselitteinen. Jos harrastajien vilpittömyyteen ei voi luottaa, niin suosittelen lämpimästi kaukoputken kaniin viemistä ja perehtymistä vaikkapa kotimaan mesipistiäisiin. Sen alan harrastajista on kuulemma pula.
Maallikoilla on kaksi peruskysymystä linturalleista. Eikö niitä havaintoja tarkasteta mitenkään? Miten voi tietää, että on nähnyt sen mitä sanoo?
Jokainen ralleja kolunnut tietää vastaukset. Havaintoja ei tarkasteta mitenkään, eikä vastineena havainnon oikeudesta ole kuin joukkueen oma sana. Tosin joskus purkutilaisuudessa on käytetty ns. sosiaalista painostusta määrityksen muuttamiseksi, mutta siitä enemmän joskus toiste. Asian mittakaavaa valaistakseni minulla on tapana kertoa tungetteleville turisteille, että eivätpä rallien palkinnotkaan paini samassa sarjassa F1-sarjan pokaalien kanssa.
Esimerkiksi Ahvenanmaa-rallin palkintopystinä palvellut kotkaveistos on lähinnä perkeleellinen riesa, kun taideteoksen siivet irtoilevat ja pysti on niin suurikokoinen, ettei sitä pysty kunnolla yksin kantamaan. Perimätiedon mukaan kyseinen kiertopalkinto on muun muassa rikkonut yhden auton takalasin, käynyt voittajajoukkueen mukana saunassa ja ollut unohtua majoituspaikkana palvelleen hotellin käytävälle. Lauttasaari-rallin voittajille joku reilua häviäjää teeskennellyt on kuulemma joskus tarjonnut tuopit, mutta sitäkin on varmasti kaduttu seuraavana aamuna. Ainakaan palkintojen takia ei siis kannata vääntää.
Kisoissa lajinmääritys perustuu luottamukseen. Ralleista pahimmat vääntöyritykset karsiutuvat jo sen säännön perusteella, että yli puolen joukkueen pitää havaita ja määrittää sama lintu. Yksin tehtävissä pinnaennätyksissä asia onkin jo toinen. Jos joku näkee toistuvasti yksin rareja, joita muut eivät pysty bongaamaan, niin voi olla varma selän takana lausuttavista epäluottamuksen lauseista. Esimerkiksi ensimmäisen suomalaisen rikottua maagisen 5000 maailmanpinnan rajan sai etelärannikolla asti toistuvasti kuulla kommentteja siitä, miten kyseisellä henkilöllä on tapana ruksata hatarin perustein laji listalleen. Merkillepantavaa oli kuitenkin se, ettei yksikään näitä huhuja minun korviini levittänyt tuntenut kyseistä harrastajaa henkilökohtaisesti. Kateuskin voi saada siivet.
Harva lintuharrastaja pitää listallaan tietoisesti väännettyjä tai edes epävarmoja havaintoja. Ainakin minä olen siivonnut elislistaltani esimerkiksi epäselvät harrastuksen alkuaikojen havainnot. Toisaalta ulkomailla jonkin verran reissanneena tiedän, että uuteen paikkaan saavuttaessa saattaa raksia listalleen lajeja turhan heppoisin perustein, kun ei ole vielä selvillä alueen peruslajistosta. Kaukomaiden kirjallisuuskin saattaa olla vähän sinne päin.
Perusohje on kuitenkin yksiselitteinen. Jos harrastajien vilpittömyyteen ei voi luottaa, niin suosittelen lämpimästi kaukoputken kaniin viemistä ja perehtymistä vaikkapa kotimaan mesipistiäisiin. Sen alan harrastajista on kuulemma pula.
lauantai 16. helmikuuta 2008
Mikä helvetin seipiö?
Jos olet lintuharrastaja niin varmaan tiedätkin. Seipiö on kiikarin tukikeppi, englanniksi finnstick. (Tosin maakuntien miesten voi kuulla käyttävän myös nimeä pamppu -- arvatenkin turkulaisten kolttosia.) Muuan takatukkainen vanhan kaartin lintumies on epäillyt nimen tulevan Norssin slangista; onpa samainen Lågskärin veteraani vihjaissut olevansa jos ei peräti laitteen isä niin ainakin kätilö.
Tulin taas talvilomalla todistaneeksi, että suomalaisia lintuharrastajia pidetään ulkomailla kovina maastojyrinä, määrittäjinä ja löytäjinä. Todennäköisin syy tähän on mitä ilmeisimmin seipiö, se kummallinen keppi, jolla suomalaiset erottuvat joukosta Eilatin hietikoilla ja Fair Islen kallioilla. Jos joku katselee lintuja niin paljon että kädetkin väsyvät, niin täytyyhän kyse olla kovasta heebosta. En menisi lyömään vetoa suomalaisten harrastajien paremmuuden puolesta, mutta jotakin harrastuksen vakavamielisyydestä seipiön käyttäminen kertoo. Käsien väsyminen ei saa olla este lintujen katselulle. Jos et ole valmis pilkkomaan ja työstämään poikavuosien parasta jääkiekkomailaa joka lintuharrastajalle elintärkeäksi työkaluksi, niin sinulla on vielä paljon opittavaa asioiden todellisesta tärkeysjärjestyksestä.
Seipiö on käyttökelpoinen mittari myös kotimaassa. Jos staijikalliolle kipuavalla ei ole kainalossaan seipiötä, ei tulijaa tarvitse edes tervehtiä. Mikä lie dude. Tavalliselle lintuharrastajalle seipiöttä staijaaminen on lähinnä sosiaalinen itsemurha.
Erotelkoon seipiö myös tämän blogin lukijat. Jos seipiön tunteminen ei kuulu sinusta yleissivistykseen, niin keskity vaikka neuleblogeihin. Oikea lintuharrastus on vakavaa puuhaa.
Tulin taas talvilomalla todistaneeksi, että suomalaisia lintuharrastajia pidetään ulkomailla kovina maastojyrinä, määrittäjinä ja löytäjinä. Todennäköisin syy tähän on mitä ilmeisimmin seipiö, se kummallinen keppi, jolla suomalaiset erottuvat joukosta Eilatin hietikoilla ja Fair Islen kallioilla. Jos joku katselee lintuja niin paljon että kädetkin väsyvät, niin täytyyhän kyse olla kovasta heebosta. En menisi lyömään vetoa suomalaisten harrastajien paremmuuden puolesta, mutta jotakin harrastuksen vakavamielisyydestä seipiön käyttäminen kertoo. Käsien väsyminen ei saa olla este lintujen katselulle. Jos et ole valmis pilkkomaan ja työstämään poikavuosien parasta jääkiekkomailaa joka lintuharrastajalle elintärkeäksi työkaluksi, niin sinulla on vielä paljon opittavaa asioiden todellisesta tärkeysjärjestyksestä.
Seipiö on käyttökelpoinen mittari myös kotimaassa. Jos staijikalliolle kipuavalla ei ole kainalossaan seipiötä, ei tulijaa tarvitse edes tervehtiä. Mikä lie dude. Tavalliselle lintuharrastajalle seipiöttä staijaaminen on lähinnä sosiaalinen itsemurha.
Erotelkoon seipiö myös tämän blogin lukijat. Jos seipiön tunteminen ei kuulu sinusta yleissivistykseen, niin keskity vaikka neuleblogeihin. Oikea lintuharrastus on vakavaa puuhaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)